Mutta siis, nyt olisi tarkoitus puhua kropan jaksamisesta, kun liikunta vie mennessään. Olen ollut poikkeuksellisen väsynyt tässä viimeisen kuukauden tai pari (suunnilleen, ajantaju ei ole koskaan ollut vahvuuksiani). Vaikka yritän nukkua 7-8 tuntia yössä, syön mielestäni hyvin ja ulkoilen, olen jatkuvasti uupunut ja naatti. Tanssitunnit tai rugbytreenit piristävät, mutta vain hetkellisesti. Treeni-illan jälkeen olen seuraavana aamuna taas aivan yhtä romuna. Kuumeilen vähän väliä, vaikka varsinaisesti en flunssainen olisikaan. Tyhmätkin asiat itkettävät. Turhauttaa.
Kun valittelin töissä väsymystäni, kollega heitti ohimennen ilmaan sanan ylikunto. En sen enempiä silloin miettinyt asiaa, sillä... no, y-li-kun-to. Sehän on se sana, jolla yleisurheilijamme ja jäkiksenpelaajamme selittelevät kisatuloksiaan jo etukäteen siltä varalta, ettei mitalia tulekaan. Ammattiurheilijoiden juttuja. Raakaa treenaamista ja tiukkaa ruokavaliota. Jotain aivan muuta kuin nämä omat tanssini ja rugbyni, vaikka tosissani niitä harjoittelenkin. "Kyllä tämä väsymys on jotain muuta, stressiä töissä ja sen sellaista, paineet niskassa jne. Ylikuntoa, minulla? Älkää ny höpsikö."
Päätin kuitenkin selvitellä asiaa tarkemmin, kun viime lauantaina rysäytin selkäni tavallista pahemmin rugbytreeneissä enkä voinut kävellä kunnolla pariin päivään. Lopulta onnuin lääkärille (kirjaimellisesti onnuin, vastaantuleva lapsi toljotti minua suu auki kuin Notre Damen kellonsoittajaa). Kahden sekunnin tutkimuksen jälkeen lekuri iski kouraan sellaiset lääkkeet, että taju lähti heti ensimmäisestä pilleristä.
Pakkolepoa kesti ehkä päivän, pari, kunnes olin jälleen treenaamassa - ja sitten olikin taas aika kaivaa kuumemittari esiin. Siinä sohvalla viltin sisällä hytistessäni aloin pohtia, että ehkä kroppani yrittää kertoa minulle jotain. Kuten "Vanha lehmä, jotain rajaa!" tai "Hei, horo, me ei kestetä tätä enää, koita nyt jumalauta levätä!" Jälkimmäisen ohjeen antoi myös eräs rugbytuttavani - ilman horottelua tosin - mutta enhän minä ikinä ketään kuuntele. Vanhempani ovat kirjoittaneet vauvakirjaani, että olin jo pienenä "aika itsepäinen" (itsepäinen alleviivattu). Jaa no tiiä ny sitte siitä...
Mutta kyllä sitä tyhmäkin tajuaa, kun tarpeeksi kauan hakkaa päätä seinään. Omat kotidiagnoosit ovat ehkä pahinta, mitä itselleen voi tehdä, mutta onhan tää aika hyytävää luettavaa:
Ylikunnon oireet voidaan jakaa fyysisiin ja psyykkisiin. Fyysiisiin kuuluvat muun muassa suorituskyvyn lasku, voimattomuus, lihasarkuus, lisääntynyt hikoilu, kohonnut lepoverenpaine, vapina, rytmihäiriöt, heikentynyt unensaanti tai yliuneliaisuus, heikentynyt tai suurentunut ruokahalu, kohonnut lepopulssi, korkea tai liian matala palautumissyke, kuumeilu ja huono vastustuskyky. Psyykkisiin oireisiin kuuluvat masennus, flegmaattisuus, välinpitämättömyys, hermostuneisuus, jännittyneisyys, hämmennys, pelko, ahdistus, ärtyneisyys ja oudot mielihalut. (Wikipedia)
Alleviivasin tuosta kaikki ne oireet, joita itsessäni tunnistan. Ja kyllä, on mahdollista kärsiä SEKÄ heikentyneestä unensaannista ETTÄ yliuneliaisuudesta. Oudoista mielihaluista ei sen enempää... ja Wikipedia jatkaa:
Merkittävää on, että kroonista ylikuntoa esiintyy paljon etenkin amatööriurheilijoilla ja -harrastelijoilla. Tämä johtuu pitkälti siitä että ylikuntoon ei osata varautua eikä oireita tunnisteta tarpeeksi ajoissa.Olisiko sitten niin? Kävin kalenteriani läpi ja laskeskelin, että viime kuukaudet ovat olleet melkoista haipakkaa. Parhaimmillaan olen käynyt tanssitreeneissä kolmesti viikossa, rugbyilemassa kahdesti ja luppopäivinä intoutunut juoksemaan/lenkkeilemään. Viikossa on ollut ehkä yksi lepopäivä, jos sitäkään. Aika paljon naiselta, joka ei vielä pari vuotta sitten liikkunut nimeksikään.
Samaan aikaan en ole paljoakaan miettinyt syömistäni, siis treenimielessä. Syön kyllä terveellisesti, mutta ehkä turhan kevyesti? Työpaikkalounas, välipala ennen treenejä ja iltatee banaanilla ei ehkä kata kaikkea sitä, mitä treeneissä kulutan? Ei, vaikka popsisinkin purkin raejuustoa 2,5 tunnin tanssimisen jälkeen ja leikkisin niin urheiluhullua, niin urheiluhullua.
Pohdiskeluni saivat lisäpontta, kun toinen rugbytuttavani ripitti minua eilen oikeista ruokailutavoista. Forwardit. Ne sitten tykkää syyä. :) Lyhyesti, pointti oli että olen ehkä paremmassa kunnossa kuin koskaan, mutta silti rääkkään kroppaani turhaan. Eikä kaikista niistä lankuista, punnerruksista, jännehypyistä tai juoksureeneistä ole hyötyä, jos en anna lihaksilleni jotain rakennettavaa. Käsivarret pysyvät keitettynä spagettina, masuni litteänä mutta löllönä.
Asialle täytyy siis tehdä jotain. En vain ihan tarkalleen tiedä, mitä. "Syödä lisää" ei liene riittävä vastaus. Täytyy siis googlettaa vielä enemmän, lukea ja oppia. Ja malttaa. Malttaa kuunnella kitisevää, natisevaa ja naksuvaa kroppaani. Sillä niin ihanaa kuin onkin saada tanssitreeneissä vedettyä lankkuharjoituksemme loppuun asti (JESH!!!!!), en minä pösilö ole. Vanha täti on vanha täti, ja vanhoilla tädeillä on rajansa. Itsepäisilläkin.
Ah niin. Tätä tekstiä varten hain netistä kuvia sanalla ylikunto. Nämä tulivat tulokseksi, sivuilta "Ylikunto ja sen välttäminen" sekä "Kun vedetään kroppa liian tiukalle liian pitkään". Okei, okei. Uskotaan.
 | |||
