Järki, tunteet ja itsetunto-ongelmat

Leikkauspäivä on lyöty lukkoon. 22.10. mennään taas veitsen alle. Menihän se vähän myöhään mutta kun ne reissut ja Nordic Feis ja ja ja.. 

Tosin, eilen illalla mielessä kävi, että olisiko sittenkin pitänyt uhrata vähän lomia ja mennä poistattamaan metalli jo elokuussa. En tiedä miksi, mutta nukkumaan mennessä laatta ja ruuvit tuntuivat todella vahvasti nahan läpi. Ei ollut vain pieni töyssy jalassa, vaan oikeasti isompi ja selkeästi yksityiskohdiltaan erottuva kupru. Ällötti raakasti, kun sormella hivelin nilkkaa (mutta pakko sitä oli silti sivellä, koska masokisti minussa kuitenkin vähän tykkäs). 

Toisaalta, koitan "mennä ilon kautta" ja ajatella, että koska kupru erottui niin vahvasti, niin jalka ei ollut ainakaan turvonnut - mikä oli pieni ihme, sillä eilen kävelin ensin ympäri kaupunkia markkinoiden rugbyseuran tulevia pelejä, ja sitten tanssin vielä 1,5 tuntia.

Ekaa kertaa kovilla kengillä, muuten! En muistanutkaan, kuinka kivuliaat ne ovat jalassa... vedettiin ensin neiti S:n kanssa reeliä, jonka askeleet alkavat olla jo aivokuoressa, joten seuraavaksi on pakko ryhtyä treenaamaan siitä tanssin näköistä. Slipariakin mentiin hieman läpi, mutta ne spinnit, ne spinnit! 

Mutta, siis, kovilla ekaa kertaa. Neiti M. opetti hyvin, hyvin kärsivällisesti minulle sitä kirottua intermediate-tason heavy jigiä. Välillä olin purskahtaa itkuun turhautumistani, välillä henki salpasi, kun neiti M. taputteli tanssin oikeaan tahtiin. Siis ei jumalauta, ei mitään mahdollisuuksia oppia tuota. Takatakatakatakatakataka-click-takatakatakataka.

Mä EN ole intermediate-tason tanssija, en vaan ole. Mä en tiedä, mitä Krakovassa tapahtui, mutta tuomarin EI olis pitäny nostaa mua nextille levelille. 

Neiti M. koitti kärsivällisesti selittää, ettei mun ehkä kuulukaan vielä osata sitä, koska 
a) tanssin sitä ekaa kertaa eläissäni ja 
b) en ole aiemmin tanssinut intermediate-tason askeleita.
 Että kyllä mä sen saan haltuuni, neiti M. vakuutti.

On ihanaa, kun ystävillä on niin vahva luotto meikäläiseen. Lämmittää silleen syäntä.

Ja joo, järki sanoo, että kaikki on ihan ok, mun ei kuulu taputella tanssia oikeaan rytmiin vielä ekan 30 minuutin jälkeen. Ja ei, ei siinä ole mitään sellaista askelta, mitä en fyysisesti pystyisi tekemään. Mutta silti suoraan sanottuna vi-tut-ti ihan hel-ve-tis-ti etten tajunnut miten jalat menevät, tai kun tajusin, etten saa edes clickiä tehtyä perustrebledownin jälkeen. Aivot ei tajuu, jalat ei opi, oon sysipaska eikä tästä tuu mitään. (Jeh, mulla on itsetunto-ongelma. Paha sellainen.)

Miten sitä saisi sydämen kuuntelemaan järkeä? Opettelua ei auta hemmetinmoinen turhautuminen. Tiedän, että minulla on täysin oikeus töpsöttää heavy jigiä etanavauhdilla kieli keskellä suuta. Kunhan saan askeleet hitaasti menemään, voin ryhtyä nopeuttamaan tahtia. No worries.

Mutta silti.... aaaaarrgghghhghghghghghghghghgh!

Niin, ja nyt pitäisi päättää, aionko todella nousta lavalle PM-kisoissa. Ja jos, niin millä tanssilla? Jos vaan reelillä, niin sehän on nyt ihan naurettavaa. Yksi tanssi, säälittävää! Mutta tuotatuota... slipari kuntoon tässä ajassa?

Ehkä meen vaan tanssimaan reelin lisäksi iänikuisen St. Patrick's Dayn. Tai Blackbirdin. Enkä kuuntele totuutta, jonka neiti M. niin hyvin tiivisti: "No et sitten kyllä kehity eteenpäin." 

Huoh. Ilon kautta. Opin eilen reilussa puolessa tunnissa heavy jigin leadin oikean puolen niin, että pääsin sen etanavauhtia kahdesti loppuun asti. Perkele, se on kuitenkin aika hyvin.

Jotain odoteltavaa lokakuulle

Pientä päivitystä (koska kaikkia niin kiinnostaa jalkani ihmeelliset seikkailut):

Jalan kakkosleikkaus on sovittu! Lääkärinihän siis ilmoitti joulukuussa, kun jalka operoitiin, että nilkkaan laitetut ruuvit ja metallilaatta poistettaisiin "sitten syksyllä". Syynä kuulemma se, että olen vielä nuori (huutonaurua tähän!) ja se, että laatta väännettiin osittain myös pohjeluun pään ympäri. Koska laatta ei ole vain nätisti luun vartta pitkin, se "saattaa aiheuttaa ongelmia myöhemmin". 

No ne ongelmat kyllä tiedetään; jalkaan sattuu vieläkin satunnaisesti, jos se tömähtää maahan/lattiaan liian voimallisesti, nilkka turpoaa pienestäkin rasituksesta, herään välillä öisin jomottavaan kipuun... Eli tiivistetysti, laatan on syytäkin lähteä.

Päätin ottaa lääkäriini yhteyttä jo näin kesän alussa, sillä syksystä sekä lomakaudestani tulee melkoinen hullunmylly

• Walesiin kahdeksi viikoksi humputtelemaan
• ehkä jopa kentälle alkusyksystä jos valkku katsoo minut sen arvoiseksi
• Nordic Feis (järjestäjänä, ehkä kisaajanakin)
• mökillekin pitäisi päästä eikä kallioilla loikita kaurismaisesti nilkka paketissa
• Oulu Irish Fest
• Irlantikin huutelee että missä se Yli-Parkaksen muija viipyy
• ja kaikki muu sälä jota en nyt muista

Eli missä vaiheessa sitä ruuhkavuosiaan elävä ikinuori ehtii muka johonki leikkaukseen, hä?

Toisaalta haluan päästä eroon tuosta ärsytyksestä niin pian kuin mahdollista, toisaalta taas en halua, että kipsikausi sotkee suunnitelmani. Ja työpuolikin pitäisi ottaa huomioon - milloin leikkaus haittaisi pomoni elämää mahdollisimman vähän?

Jännityksellä odottelin, mitä lääkärini sanoisi leikkauksen ajankohdasta. Eilen illalla sähköpostiini kilahti vastaus - lokakuulle mennään! Wales turvattu, urheilu/kisapuoli turvattu, mökkireissut turvattu, jee! Töiden kannalta vähän harmi, etteivät kesätyöntekijämme ole enää paikkaamassa minua sairaslomani ajan, mutta toisaalta 

TOIPUMISENNUSTE ON NOIN 10-14 PÄIVÄÄ! 

Onko ehkä pikkasen ihanaa kuulla, että saikkua on luvassa mahdollisesti vain reilu viikko, kun edellisen kerran sitä tömähti liki kaksi kuukautta? Vastaus; on.

Nyt vain odottelemaan sitä ihanaa tunnetta, kun rauhoittavat virtaavat suoniin ja maailmassa kaikki on hyvin. 

Plus, ajattelin kysyä lääkäriltä, saanko sen penteleen metallilärpykän mukaani leikkauksen jälkeen. Siitä saisi taatusti osaavissa käsissä ihan hiton hienon korun. Vaikka rannekorun. Tai riipuksen. Oo, sormuksen!

Tai nilkkakorun. Heh heh. 

Kai potilas saa pitää omat rojunsa? Onko lukijoissani lääkäriä? :D

Ekat treenit sitten napsahduksen

Otsikko kertookin jo kaiken. Eilen oli ekat treenit sitten lokakuun murtuman. 

Enkä oikeastaan voi sanoin kuvata kuinka hienoooooooooo se oli!!

Jalkahan on ollut periaattessa töpsöttelykunnossa jo pidempään, mutta tarjolla ei ole ollut sellaisia salivuoroja, joihin olisin voinut mennä opettelemaan täysin nollasta askeleita. Keväällä pidetty erikoistekniikkakurssi olisi vaatinut täysin terveeltäkin jalalta miltei mahdottomuuksia, joten se jäi jalkavammaiselta suosiolla väliin.

Eli, vaikka periaatteessa olen ollut lähes tanssikunnossa jo jonkin aikaa, mahdollisuutta tanssin aloittamiseen ei ole ollut - eikä budjettini riittänyt oman salivuoron vuokraamiseen.

Mutta sitten neiti H. ratkaisi ongelmani ja ilmoitti varanneensa kaikkien käyttöön sopivan salivuoron, jossa käytäisiin läpi juurikin noita uusia askeleita. Kiitos, neiti H.!

Yksi ongelma takana, toinen vielä puimatta.

Ei olla kyl yhtään varpailla tässä, joten tätä treenaamaan. Kuten myös sataa muuta asiaa.

Pelkäsin nimittäin myös suunnattomasti sitä, kuinka turhautunut olisin tunnilla muitten loikkiessa alkuvuodesta opeteltuja askeleita ja itse seisoisin sormi suussa, että hööh mitä? Meillä kun ei ole erikseen opettajaa treenauttamassa samoja askeleita uudelleen ja uudelleen ja uudelleen läpi. Olin huolissani, etten pääse kärryille, turhaudun, ja tuskastun niin etten edes yritä opetella. 

Tunnen itseni. Jos en tajua jotain heti, vaatii sielultani suunnattomasti sinniä, että jatkan eteenpäin. Kaikki-mulle-heti-nyt-täti ei tykkää, ettei sitä kultamitalia saakaan heti, eikä kisoissa mennä MM-tasolle heittämällä. ;) No ei, ei sentään ihan näin vakavasta uhmaiästä ole kyse, mutta kärsivällisyyteni on häilyväistä ja mielenkiintoni vielä häilyväisempää.

Ja ei, vihosta askelmuistiinpanojen lukeminen ei ole sama asia kuin tanssiminen, jännä juttu. Sitä joutuu ihan konkreettisesti tekemään ne keijut, pointit, spinnit ja bäkit.

Mutta ei hätää! Neiti T. otti minut välittömästi siipiensä suojaan, opetti reelin askeleet, kävi niitä kerta toisensa jälkeen läpi hi-taas-ti, korjaten heti jos tein jotain väärin ja pisti tanssimaan välillä myös yksikseni (jolloin homma kusikin välittömästi). Varttia myöhemmin tuntui siltä, että muistan reelin leadin kokonaan, puolisen tuntia myöhemmin meni jo koko tanssi. 

Neiti T. on ihana.

Okei, okei, ei se tanssi oikeasti mennyt läpi. Lähinnä muistin askeleet niin, ettei liike pysähtynyt hetkeksikään. Se on silti vielä kaukana siitä, että tanssi näyttäisi hyvältä, hypyt olisivat oikeanlaiset, tahti terävä, tanssija varpaillaan ja nilkat ojennuksessa. Mutta askeleet muistan! Se on jo huima edistysaskel!

Erityisesti kun vertaa siihen, että vielä viitisen vuotta sitten jotain simppeliä perusalkeistanssia hinkattiin viikkokausia, enkä silti meinannut muistaa, että mitäs tämän keijun jälkeen tuli apua nyt ajatus katkesi ääääääää.

Miten ikinä opettajieni kärsivällisyys riitti meidän kanssamme, en voi ymmärtää.

Eli, nyt on reelin askeleet silleen huterasti hallussa, sliparin lead samoin. Olin fiksu ja totesin, että nämä riittävät yhdelle kerralle, etten sekoita päätäni liikaa. Seuraavalla kerralla reel vielä parempaan kuntoon ja sitten sliparia lisää. 

En tiedä, missä vaiheessa uskallan tarttua intermediate-tason heavy jigiin, jota neiti M. paukutteli menemään. Se on ainoa tanssi, joka minun täytyy opetella intermediate-tasolla, ja se näytti pelottavalta. Siis, todella, todella, todella pelottavalta. 

Myös spinni tuottaa vielä järkyttäviä vaikeuksia, varsinkin oikean puolen spinni. Ilmeisesti jalkani lihakset ovat vielä sen verran huterat, että tiukka pyörähdys itseni ympäri saa jalan muljahtelemaan melko nihkeästi. 

Mutta, heavy jig ja spinnin parantaminen ovat seuraavien viikkojen murheita. Treeniä treeniä. Nyt hyrisen sille, että opin reelin niin nopeasti. Ja sille, että minulla on niin ihania ystäviä. Ja sille, että treenikalenteri alkaa näyttää taas entiseltään.

Sohvaperuna iskee takaisin. Tuohon vielä kohta yksi irkkukerta lisää, ja salikerta tai kaks,
niin viikkokalenteri on kohdillaan!

Mä oon niin onnellinen!

Hyppää, jalka, hyppää!

Jos näitte tänään jokirannassa puuskuttavan pinkin pallon, se olin vain minä. Kävin siippani tukemana "vähän hyppimässä", viimeisen fyssaritapaamisen ohjeiden mukaisesti.

Eli heippatirallaa, pientä päivitystä pukkaa!

Jalka on siis käytännössä jo kunnossa. Kävely sattuu yhä silloin tällöin, ja esimerkiksi juost...hölkätessä nilkka saattaa ärtyä niin, että jääpussille on tarvetta. Tämä ei kuitenkaan johdu enää luusta itsestään tai paranemisesta, vaan siitä hemmetin metallilaatasta ja ruuveista. Kun luuta myöten ja sen pään ympäri kiertyy jotain ylimääräistä, niin kyllähän se siellä vihloo ja juilii aina silloin tällöin.

Suurimmaksi osaksi ajasta en silti edes huomaa laattaa, joten pari viikkoa sitten sain ns. treeniluvan (miinus korkeimmat hypyt ja taklaukset, niitä varten nilkan lihasten pitää vielä vähän kuroa kiinni). Ongelma on kuitenkin yhä nilkan jäykkyys ja kimmoisuus - tai sen puute. Tällainen pikkuvika ei käynyt mielessänikään, ennen kuin tosiaan näin fyssarini (toistaiseksi) viimeisen kerran.

Homma on siis se, etten pysty hyppäämään leikatulla jalalla. Siis yhdellä jalalla. Ehjällä jalalla voisin haastaa kenet tahansa ruutuhyppelyssä kaksintaisteluun, ja pomppia niin korkealle kuin vain fysiikka muuten antaa myöten. Leikatulla jalalla taas.. no ei niinkään. Vaikka pää huutaa, että hyppää, ja muu kroppa kiskoo perästä, jalka ei vain nouse kunnolla. 

Hyppelyä leikatulla jalalla. Aika surullista. Mutta tukka hulmuaa.

Tilanteen koomisuudesta kertoo se, että pääsen nipinnapin sellaiset harjoittelutikkaat päästä päähän ilman, että jalka sotkeentuu tikkaisiin. Puolaspuut ovat ohutta muovilevyä, sellaista viivoittimen paksuista, enkä meinaa päästä sellaisen yli. Että näin. Onneksi ruutuhyppelyä voi harrastaa old schoolisti, vetämällä jokirannan hiekkapolkuun omat leikkitikkaat ja loikkia siinä. Tai siis, yrittää loikkia, puuskuttaa, kirota, loikkia vähän lisää ja syljeskellä.

Siis tällaset tikkaat, rugbytreeneistä ah-niin-tutut. Fyssarin ilme oli näkemisen arvoinen, kun en päässyt ensimmäisellä kerralla kuuden metrin tikkaita loppuun asti ilman äänekästä ähinää.

Irkkutanssijalle tää nyt ei tietenkään lupaile erityisen hyvää. Keijut jäävät vähän turhan mataliksi - siis aiempaakin matalalimmiksi - jos jalka ei tottele tuon vertaa. Mutta ohjeistukseksi tuli paljon hyppelyä. Joten, jos näette bussipysäkillä yhdellä jalalla pomppivan täti-ihmisen, hän ei ole seonnut. Hää on vaan mää.

Mitäs muuten sitten kuuluu? Eipä ihmeempiä. Kunto on romahtanut, mutta salilla hölkätessä ylitän aiempia ennätyksiäni vähän väliä, joten kyllä se sieltä nousee taas (tosin, ulkona juostessa henki salpaantuu jo viiden minuutin jälkeen, mikä ihme siinäkin on?). Paino nousi, mutta on laskemaan päin.

Nyt pitäisi vain jostain löytää into palata treeneihin. Rugbytreeneissä olen käynyt silloin tällöin tekemässä mitä pystyn (eli en mitään, rehellisesti sanoen), ja siellä motivaation löytyminen lienee helpompaa - kunhan pääsen taklaamaan. Tanssipuolella... kun vastassa on kokonaan uusien askeleiden opettelu, jotka "opettelin" salin lattialla istuen, ja joiden kanssa muut ovat jo kuukausia edellä... no, sanotaan näin että nyt pitäisi kiskoa itseäni niskasta kiinni ja lujaa. Mutta vaikeaa on, vaikeaa. Ei ole opettajaa, jonka kanssa kävisin askeleita läpi, enkä kehtaa koko ajan olla kysymässä muilta, että "hei kuule, kuule, mitä tän jälkeen tuli". He ovat jo kuitenkin niin pitkällä, ettei yhtä aikaa treenaamisesta tule mitään. "Kotona tepsuttelu" on taas ihan yhtä tyhjän kanssa, kun muistiinpanot paperilla näyttävät ihan heprealta.

Motivaatioon tuli entisestään lommo, kun kuulin, ettei EM-kisoissa tänä vuonna järjestetä feis-puolta. Minä nyt en todellakaan lähde intermediate-tansseillani kisaamaan MM-kisoihin karsivien kanssa. Että mitä varten tässä opettelee askeleita, jos ei kisaamista varten (PM-kisat Turussa syksyllä, joo, mutta öh äh möh plah yrgh).

Mutta, motivaatiosta ja sen puutteesta ja itseni surkuttelusta ehkä myöhemmin lisää. Jotain tarvii keksiä, ja pian, tai pelkään että tanssi hiipuu kohta kokonaan. Mutta samaan aikaan minulla on sitä ikävä - unien näkeminen täydellisistä askeleista lienee merkki siitä?

Pomo tuossa juuri kysyi jalan vointia ja kommentoi, että shakki on hyvä ja tervehenkinen harrastus.

Mutta tuleeko siinä hiki?

Baarikierros Hannen tapaan.

Näin viime yönä unta, että minun piti jostain syystä tehdä selkoa kaikista pubeista, joissa olisin Dublinissa käynyt. Kaverini sitten tämän kuultuaan ehdotti, että kirjoittaisin niistä blogiinikin.

Joten tässä tulee. Ei mitenkään tanssiin, tai mihinkään, liittyvä kirjoitus dublinilaispubeista, joissa allekirjoittanut on rymynnyt. Osa on selkeästi turistialueiden kohteita, osa sitten vähän mörköbaareja, mutta jokaisessa on hauskaa ollut. Kaikkia en edes muista. Tässä nyt ne, jotka tulivat hakematta mieleen.

Ja ei, en ole koko ajan Dublinissa kaljalla.

Oikeasti. En ole.



Palace Bar
No tää ekaks, koska tästä on tullu sellanen pakkokäyntipaikka. Oli varmaan ensimmäinen baari, mihin neiti T:n kanssa ryykäsimme aikoinaan, ja siitä lähtien Palacella on ollut oma erityinen paikkansa sydämessäni. Nuff said.

Plussat:
+ seuraa löytyy aina
+ parhaassa tapauksessa myös työtarjouksia, kuten silloin, kun kaksi hämmentävän pitkällä lounastauolla ollutta Irish Timesin toimittajaa ottivat minut siipiensä suojaan. He vakuuttivat soittavansa pomolleni, etten enää palaa Suomeen koska sain paremman työpaikan Dublinista. Hassuja setiä.
+ hyvää musiikkia yläkerrassa, myös sitä perinteistä
+ ihana kattoikkunahässäkkä katutason takahuoneessa

- no tää on ihan turistihelvetti Temple Barin reunalla, joten voit olla varma, että baarissa on tusina ranskalaista levittelemässä karttojaan ja kakskyt jenkkiä vertailemassa sukujuuriaan. Mutta paikallisiakin käy, joten ei tää ihan paska baari ole.
- naisten vessat alakerrassa
- naurettavan korkea tiski, kääpiö ei arvosta.


Seuraavaksi onkin sitten mainittava
McDaid's Harry Streetillä,

jonne nuo kyseiset toimittajat minut kiikuttivat. Kuulemma tunnettu kirjallisuusbaari. Minä muistan baarin paremmin siitä, että eräällä Dublin-käynnilläni otin jalkapöytääni tatuoinnin. Se oli kivulias operaatio, ja jalkapöytäni vuosi verta kuin pistetty, joten piipahdin välillä pyyhkimään enimmät pisarat McDaid'sin naistenvessassa. Hihittelin hysteerisenä väsymyksestä, kun pikkuruisen vessan lavuaari näytti sotkuiselta kuin narkkarin jäljiltä. Onneksi olin (taas) ainoa naisvieras koko baarissa, joten sain tuuskata siellä niin kauan kuin tykkäsin.

+ kirjallisuuspisteitä ropisee, ei ihan jokaturistin paikka vaikka onkin ihan keskustassa
+ kuulemma kaupungin parhaat Guinnessit. T. Irish Timesin tyypit.
+ rauhallinen, kukaan ei tuu tyrkyttään seuraansa kun hautaudut päivän lehtien taa. Toimittajat tuntee toisensa.

- pieni naisten vessa. Vessa tällä kertaa yläkerrassa.
 

McDaid's.

Gypsy Rose
No tää on sitten ihan erilainen paikka. Ei muuten soi perinteinen irkkumusa, vaan rässiä ja rokkia ja punkkia ja heavymetaljeaaaaaahhhh. Kokkolalaisille vois sanoa että tää on vähän kuin Westi, turkulaisille vähän kuin Cosmicin ja Viskin rakkauslapsi. Tykkään. Kuluneita nahkasohvia, bilisnurkkia, kuppanen keikkalava ja paljo alottelevia bändejä. Tilaukset pitää huutaa karvasille rokkiäijäbaarimikoille, kun musiikki on niin kovalla. Baarin t-paidasta saa rutosti katu-uskottavuuspisteitä koska hey, Dublin-paita mutta vähän with a twist.

Näyttää pieneltä ja suht peruspubilta yläkerran/katutason perusteella, mutta parhaat bileet on alakerrassa.

+ Ei tasan soi tilulilu täällä
+ kukaan ei välitä kettujakaan, mitä sulla on päällä tai onko tukka kammattu ja naama meikattu
+ halpaa kaljaa
+ oma tatuointisisarliike

- alakerta ei aina auki




Mulligan's
Sitten kun Gypsystä on selvinny, voi raahautua seuraavana aamuna kaljalle vähän hiljasempaan paikkaan. Mulligan's on yks näitä turistioppaissa mainituista paikoista, koska kaikki vähänkään nimeä saaneet kirjailijat vetivät siellä aikanaan taiteilijaelämää alas kurkusta. Mutta koska tää on vähän sivukujalla, niin en ole varmaan koskaan törmänny erityisen turistiseen menoon Mulligan'sissa.

Tai oletan, että toi sivukujasijainti on se syy, koska muuten baarissa ei ole mitään vikaa. Taas kirjailijoita, toimittajia ja historianopettajia, joiden kanssa voi keskustella mm. suomalaisen koulujärjestelmän hyvistä ja huonoista puolista (oli kuulkaa hankalaa yrittää korjata parin oluen jälkeen mitä ihmeellisimpiä väärinkäsityksiä, kuten että jokaisella luokalla "on oltava" vähintään yksi erityisoppilas. Whoot?).

Hyvä takahuone rugbyn katsomiseen. Valitettavasti rugbyn katsominen oli edelliskerralla vähän vaikeaa, juurikin tästä koulukeskustelusta johtuen. Olisi vaan pitänyt sanoa sedälle ja tädille, että tää likka haluaa nyt oikeasti katsoa tota peliä, mutta kun uutta olutta pukkas pöytään sitä tahtia ettei kissaa ehtiny sanoa... no, peliä voi seurata sitten välillä vilkuilemallakin.

+ keskustassa
+ tilava, takahuone yllätti ekakertalaisen
+ screenit pelejä varten
+ ystävällinen henkilökunta

- taas yks baari joka väittää tarjoavansa parhaan guinnessin. Oikeesti nyt vähän omaperäisyyttä niihin mainospuheisiin.


"Heyyyy Ginger Finn" bar, aka. Carr & O'Connell
Oikeastaan tää baari on listalla ihan vaan baarimikkonsa vuoksi. Hänestä tuli Dublinin tanssikisojen aikaan henkinen tukeni ja turvani, ja jostain syystä hän muistaa minut vieläkin. En nykyään voi käydä Dublinissa ilman edes pikaista vierailua tänne. Istun tiskille, paikalle kiiruhtava baarimikko kopauttaa mua päähän (joo, kuulostaa ehkä väkivaltaisemmalta kuin onkaan), mä virnistän, hän tuo mulle lasin viiniä ja kaikki on kuten pitääkin.

Baari sinänsä ei oo kummonen, perusbaari (ei esitä olevansa perinteinen, mutta ei mikään discohelvettikään), ruoka ihan jees, olutvalikoima silleen siedettävä. Baarimikko antaa jäädä lukemaan kirjaa ja juomaan kaljaa vielä vähän sulkemisajan jälkeenkin. Sitten voidaankin jutella skotin, baarimikon ja käsittämätöntä aksenttia vääntävän dublinilaisen kanssa U2:sen veronkierrosta ja Bonon mulkkuudesta, tai epämulkkuudesta, riippuu kysyykö skotilta vai aksenttidublinilaiselta. Baarimikko pyyhkii pöytää ja vakuuttaa, ettei meillä oo kiire mihinkään.

+ ihan keskustassa
+ aina seuraa
+ ruokaakin
+ päivän lehdet

- ihan keskustassa (tourist alert, vaikka itekki oon turisti mutta tourist alert!)
- alakerrassa karaoke
- musiikki on pahimmillaan ihan kauheaa


Porterhouse
Tämä taas on listalla hyvien erikoisoluidensa vuoksi. Jos rupee Smithwick's, Guinness ja muut tökkii, käy kokeileen Brainblástaa tai Wrasslers 4X:ää. Omnom. Krapula taattu. Muuten valitettavankin ketjumainen paikka, isosti tilaa, isosti screeniä, isosti meteliä. Ruokaakin saa, en oo kokeillu. Kaksikin eri baaria Dublinin keskustassa.

+ erikoisoluet
- ei mitenkään muuten erityinen



Brazen Head
En oo koskaan käyny, mutta tiedän sijainnin prikulleen koska varmaan jokaisella reissulla joku tulee kartan kanssa kysymään, miten tuonne löytää. Unessa mukana, siksi listalla. Dublinin vanhin jee jee.


Ha'penny Bridge Inn
Tää on kiva pikkubaari, ihan siinä Ha'penny Bridgen kupeessa (eh, nimikö paljasti?). Komediailtoja ja muuta ohjelmaa, mutta listallani lähinnä siksi, että tuttu oli siellä töissä ja saan olutta ilmaseksi kun kerron tän henkilökunnalle. Muuten ei sinänsä mitenkään poikkea muusta keskustan pubitarjonnasta.



The Grand Social
Vaihteeksi taas ei-niin-perinteinen baari, eli keikkapaikka Ha'penny Bridge Inniä vastapäätä joen toisella puolella. Kulttuuritapahtumia, indiemusiikkia, taidetta, kirppareita. Yläkerran keikkapaikka just silleen sopivalla tavalla rähjänen mutta romanttinen, että tää vanha hippi on ihan muisk muisk. Jotenkin sain hirveet City Cafe -vibat tästä (tää ei kyl kerro mitään muuta kuin vanhoille kokkolalaisille). Aina Dublinissa ollessa pakko tsekata ohjelmatarjonta.

+ nuorempaa väkeä, ei vain hampaattomia setiä jotka sekoavat tuoppeja kiskovista nuorista naisista
+ tuoppeja kiskovia nuoria
+ hyvää musiikkia
+ sisustus

- koska nuoria, niin välillä on ollu tätifiilis rähjääntyneenä ja ei-niin-hipsterinä

Grand Socialin yläkerran keikkapaikka kirpparipäivänä.

Kehoe's 
Sitte taas tätä perinteisempää. Listalla, koska on kuulemma rugbypelaaja Brian O'Driscollin suosikkibaari. Ei oo miestä näkyny.

Jos Brian O'Driscoll ei sinänsä väräytä tuntoaistejasi, niin vastaavia baareja on sata tusinassa. Mutta ei mitään vikaakaan, että jos kohdalle osuu niin poikkea toki sisään.


The Duke
Jokaisella pitää olla se luottosyöttölä, jonne voi mennä kun ei vaan jaksa miettiä kokkausta, tai ravintolan valintaa, tai kun Wagamamassa on syöty jo kolmena päivänä. The Dukesin palvelu on nopeaa, ystävällistä, oluisaa ja ruokakin ihan jees. En ny lähtis ylistyslaulua kirjoittamaan, mutta jos kestää tilata "Traditional Irish Stew'n" tai "Guinness pork pie'n" nolostelematta turistipisteitä, niin ruokaa saa paljon ja liha on hyvää.

+ ruoka
+ keskustassa, joten kun selkä on vääränä uusista kirjoista, sohville on helppo rysähtää ja heti on tarjoilija tuomassa kaljaa
+ hinta-laatu

- vessat hitto taas yläkerrassa stana miksi naisten vessat on aina jossain minne pitää kiivetä portaita ei jaksa enää



O'Donoghues, aka. walesilaisten rugbymiesten baari
Täällä seuraa on pitäny sekä irlantilainen seilori että puolet walesilaisesta rugbyjoukkueesta. Perusbaari. Mutta muistorikas sellainen. Joku kiva terassi/"beer garden", hirveesti väkee, hiki. Irkkubaari isolla I:llä. Hauskaa. Pää osuu helposti kattoon jos rugbymiehet rupee nosteleen "line-outteihin". Ihan tuhottoman paljon kliseistä irkkubaarisisustustavaraa, mutta ehkä se on irkkubaarissa ihan sallittua.

+ vastapäätä myöhään auki oleva ravintola
+ keskustassa

- ihan v-tusti väkeä
- turistiopasmerkintöjä varmaan satoja, joten se tourist alert tännekin


Vicar St.
Keikkapaikka. Baarikin löytyy, mutta tänne ei eksy, ellei ole menossa keikalle. Niin, ja Vicar St. ei ole nimestään huolimatta Vicar Streetillä, vaan Thomas Streetillä. Että tiedätte sitte. Ei sillä että olisin seissy Vicar Streetillä vähän suu auki.

+ hyviä keikkoja, tarjonta kannattaa aina tarkistaa
+ muka kaukana, mutta mikään kaukana Dublinissa ole, ihan käveltenkin keskustasta jos vaan vähä viittii
+ siisti baari

- ei tänne mitään muuta asiaa ole


Olympia
Ja heti perään keikkapaikkojen Keikkapaikka, kruunaamaton kuningatar, Olympia! Ihana vanha teatteri, joka avattiin jo vuonna 1878, on sittemmin muutettu keikkapaikaksi, mutta tuhoamatta liikaa vanhaa. On aitiot, on koristeelliset krumeluurit, on kristallia. Olen käyny täällä kattomassa sekä The Poguesin että Manicsien keikat, ja aina teatterin kauneutta toljottaa niskat nurin.

Lisäpisteitä baarin Grand Old Ladysta Maureen Grantista, joka kuulemma aloitti "baarityttönä" nelkytluvulla, ja jatkaa siellä yhä. Olen tilannut olutta, olen tilannut viiniä, aina olen saanut arvokkaasti liikkuvalta Maureenilta gintonicin. En ole valittanut. Tilaisin juotavani baarin nuoremmalta henkilökunnalta, jos välittäisin.

Ihan ykköspaikka. Älköön koskaan Olympia muuttuko.

+ heti vieressä halpa fisu&chipu-paikka, joka pelastaa keikalla itsensä hikeen asti näännyttäneen fanitytön kerta toisensa jälkeen.
- No ei tuu ees mieleen mitään miinusta.

Olympia.

Mother Kelly's
Tämä on taas näitä "Ihan perusbaari, ei mitään ihmeellistä". Erotuksena se, että äiti Kelly sijaitsee aivan Talbot Streetit tanssikenkäkaupan vieressä, joten tästä on tullut vähän jo rituaalipaikka. Uudet tanssikengät --> ei malta olla hypistelemättä --> ekaan baariin --> Mother Kelly's --> hihihihii.


Francis St. pappabaari
Tämän paikan nimeä en muista, mutta osaan kävellä sinne vaikka unissanikin. Tää oli tää reissu kun... (vedetääs henkeä)

Olin menossa Francis Streetin antiikkikauppoihin etsimään jotain mukavaa tuliaista mussukalleni. Oli kevät, oli aurinkoa, mulla korkokengät ja mukulakivinen sivukuja kaikui askelten alla. Selkäni takaa kuuluu vanhemman miehen äänellä "Kiva kattella kun nainen kävelee reippaasti" (tai jotain vastaavaa, tästä on jo vuosia). Hymyilen takaisin, joten tää noin satavuotias paappa päättelee, että olen eksyksissä (en ollut).

Hän lupasi viedä minut Francis Streetille, enkä kehdannut selittää käsivarttaan tarjoavalle tweedhattupäälle, että tiedän kyllä minne olen menossa. Siinä me sitten kuljetaan käsikynkkää puiston halki, ja minua päätä lyhyempi setä selittää jotain vieressä olevasta kirkosta. Parin sadan metrin jälkeen olemmekin Francis Streetillä, ja hän kysäisee, kiinnostaisiko minua vielä ennen ostoskierrostani vierailla kaupungin parhaalla lihakauppiaalla. No toki minua aina kiinnostaa kaupungin parhaat lihakauppiaat, joten käsikynkkää jälleen.

Päädymme suoraan 50-luvun elokuvasta tai Sydämen asialla -sarjasta karanneeseen lihakauppaan, jossa pulska kauppias komentelee hintelää apupoikaa ja huivipäiset mummot päivittelevät olkikoreineen maailman menoa. Ja kalpeita poskiani. Papan tehdessä omia ostoksiaan nämä mummot nimittäin nappaavat minut kiinni ja päivittelevät, että olenko varmasti terve kun ihokin on noin kuulas ja valkea. Vakuutan olevani terve, mutta mummot haluavat varmistaa sen tarjoamalla minulle jotain valkoista, limaista möynää, jota lihakauppias ojentaa tiskin takaa. Se kuulemma toisi punan poskilleni, samaa möynää mussuttavat mummot hihittävät.

Jälkikäteen selvisi, että se oli naudan mahapaitaa. Yöhyöhyöhyöhyöh.

Pappa nappaa minut mummoilta ja nyt hän tiedustelee, kiinnostaisiko minua kaupungin paras kauppahalli. No aiiiinahan minua kiinnostaa kaupungin paras kauppahalli, joten käsikynkkää jne.

Tämä kauppahalli oli sellainen omituinen yhdistelmä markkinoita, kirpparia ja "ei ihan välttis oo laillisesti hankittua mutta halvalla lähtee" -toria. Pappa esittelee minut abouttiarallaa joka toiselle vastaantulijalle. Alan olla jokseenkin alistunut tilanteen koomisuudelle ja annan papan höpötellä omiaan. Jossain vaiheessa vilkaisen liian pitkään kivannäköistä punaista villakangastakkia. Pappa päättelee kärppänä, että tykkään siitä. No joo-o, niin tykkäänkin. Pappa haluaa ostaa sen minulle. No ei kyl ny tarvii, mulla on takki, eikä matkalaukussa ole tilaa, ja ei nyt hyvänen aika toisen rahoilla mulle takkia osteta.

Pappa ei kuuntele. Pappa selittää jotain lapsenlapsistaan, ja minä taidan olla jonkinlainen korvikelapsenlapsi. Myyjä osottautuu papan neljännen polven serkuksi tai vähintään kumminkaimaksi, ja puoliväkisin pappa tunkee nyt alennettuun hintaan myydyn takin kainalooni. Nyt on takki. Ja mahapaitaa masussa. Ja minä vaan että mitä hittoo täällä tapahtuu.

Ja taas lähdetään. Käsikynkkää.

Nyt pappa haluaa ehdottomasti esitellä minut kaupungin parhaalle baarimikolle. En edes enää yritä sanoa vastaan. Mihinkäs minulla on kiire, eikä mukava pappa nyt hullumpi paikallisopas ole. Menemme kadun yli lähes tyhjään baariin, jossa sanonta "Aika on pysähtynyt" ei enää riitä. Aika seisoo ilmassa. Aikaa ei ole. Kellertyneet pitsiverhot ikkunassa ovat taatusti vuosikymmeniä vanhat, ikkunalaudan muovikukat ovat menettäneet värinsä ja olutmainokset seinillä saatiin painosta luultavasti 70-luvulla. Katonrajaan pultattu telkkari rätisee ja näyttää jotain urheilua. Baari on kuitenkin valoisa, baarimikko tervehtii ja paappa viittoo peremmälle.

Tilaan limpparin ja hörpin sitä, kun pappa ryhtyy juttelemaan vieressä istuvalle, yhtä valkohapsiselle papalle paksulla dublininaksentilla jotain. Jotenkin käy ilmi, että hekin ovat serkkuja. Tai ainakin heillä on molemmilla Mary-niminen äiti. Tai jotain. Minua naurattaa, ja selitän papalle, että nyt minun on todellakin lähdettävä. Tupsahdan baarista ulos keskelle tulvivaa auringonpaistetta, keksin mihin suuntaan lähden ja kipitän hihitellen takaisin kohti keskustaa.

Francis Streetin pappabaari. En ole käynyt toiste, mutta ehkei tarvitsekaan. Ei se mihinkään muutu kuitenkaan.

Tanssitossujen opas Dublinin baareihin. Kirjakaupoissa ei ihan lähiaikoina.

Kynttilänpäivä ja kevään alku

Tänään on Kynttilänpäivä, eli tästä etiäpäin saa kuulemma ryhtyä odottelemaan kevättä. "Kevättä kynttilästä, syystä Perttelistä".

Tänään on myös ensimmäinen työpäiväni sairasloman jälkeen. Olin niin tohkeissani, että tulin työpaikalle vahingossa tuntia aiemmin. Rautatieaseman kello ei ollutkaan tuntia jäljessä, kuten kuvittelin, vaan minä tuntia liian varhain bussissa matkalla kohti Louhosta... 

Tänään on myös tasan viikko siitä, kun sain lääkärin siunauksella luopua jalkatuestani ja ryhtyä kävelemään ihan tavallisilla kengillä. Jalkatukeni tunnettiin lempinimellä Norsu, ja se kyllä painoikin nimensä verran!   

Otto Bockin "Walker". Ei muuten mikään kevyin kötystys.

Jotenkin on vain sellainen hirmuisen kepeä olo. Ei nyt mikään onnesta soikea -fiilis, mutta hyvä, tyytyväinen, ei-enää-niin-lannistunut.

Ekaa kertaa kengät jalassa tasan kolmeen kuukauteen! Ai ai mikä hetki tää oli!

Okei, okei, pakko se on taas kerran myöntää: Minulta jää nyt kahdet perättäiset EM-kisat väliin (en mitenkään ehdi treenata kuutta kokonaan uutta tanssia syksyyn mennessä kisakuntoon, sillä treenaamaan pääsen vasta kesän lopulla). Mutta tanssit ovat sitten ensi vuonna ihan helvatan hyvin hallussa ja pieksen kaikki korkeilla varpaillani ja upealla kiidollani! Ja okei, okei, tokkopa hirveästi pelaan tällä kaudella, sillä saan ryhtyä "hyvin varovasti hölkkäämään" vasta huhtikuun kieppeillä. Mutta meillä on ykköstiimi ja uusiakin tyttöjä alkeiskurssin jäljiltä, yhden täti-immeisen puute ei estä voittokulkua!

Olen väkisin saanut itseni ajattelemaan niin, että nyt ei harmitella, nyt keskitytään toipumiseen. Olen valittanut jo kaikkien korvat täyteen siitä, kuinka surkealta toi leikattu jalka näyttää.

Tammikuun puoliväli, eli kolme viikkoa sitten. Pientä eroa pohkeissa.

Ja surkealtahan se näyttää. Mutta kolme viikkoa tuosta kuvasta tilanne näyttää jo hitusen paremmalta. Olen käynyt kaksi kertaa viikossa ihanien mummojen kanssa kuntouttavassa vesijumpassa (kiitos vain, Impivaaran uimahalli!), ja sen lisäksi yhdestä kahteen kertaa viikossa kuntosalilla polkemassa kuntopyörää ja nostelemassa kahvakuulia sen mitä pystyn. Onhan toi jalka yhä rääpäle, mutta ei enää noin rääpäle kuin kuvassa.

Eli etiäpäin mennään. Kävelen yhä hitaasti, mutta kävelen ilman jalkatukea. En pääse liikkumaan kävelyvauhtia reippaammin vielä kuukauteen, mutta äkkiä ne viikot menevät.

Myönnetään, välillä tätä positiivisuutta joutuu tunkemaan kurkusta alas väkisin, sillä se katkeruus nostaa yhä ajoittain päätään. Luen muiden tanssitreeniharjoituksista Facebookissa, ja hetken mielessä vilahtaa kateus, etten voi itse vielä edes kävellä askeleita läpi ilman keppejä. Ne pääsee kisaamaan ja voittamaan ja nyyyh ja mäkin haluuuuun. Näen muiden hikoilevan, huohottavan ja hymyilevän rugbytreeneissä, ja sydänalassa vihlaisee, kun haluaisi itsekin treenata itsensä niin puhki, että seuraavana päivänä koko kropassa tuntuu.

Mutta tärkeintä on, että minulla on askeleet, joita opetella. Ne ovat ihanat, ja meidän uusi opettaja on ihana, ja askeleet on hyvin kirjattu muistiin - vielä kun saisi avattua sen muistikirjan joku päivä! Tärkeintä on, että saan yhä tuntea olevani osa joukkuetta, vaikka viime kausi oli paska, enkä ole ollut treeneissä kolmeen kuukauteen. Kannan sitten vettä ensi kauden. Mutta jonkun sekin on tehtävä.

Arvetkin haalistuvat hyvää kyytiä. Ei näytä enää tuolta (tikkien poiston jälkeen tammikuun alussa). Kevättä pukkaa.