Tyhjiä lupauksia, vai lopullinen asennemuutos?

Muistatteko, kun uhosin joskus keväällä aloittavani 100-vatsalihasliikettä-kuukaudessa -harjoittelun?

No en aloittanut.

Noudatin harjoitusohjelmaa ehkä viikon ajan, puolitoista jos oikein muistiani pinnistän, ja siinäpä se sitten olikin. Oli aina jotain treenei, tai hankalia työvuoroi, tai vähän flunssanen olo ja telkkaristakin tulis nyt just tosi tärkeetä katottavaa. Kyl te tiiätte.

Olen patalaiska äljötys. 

Minun on aivan turha selailla netistä motivoivia kuvia tai lukea inspiroivia irkkutanssijoiden haastatteluita, jos en oikeasti tee itselleni mitään. 

Niinku tämmöisiä. Hyvä teksti on tämä kyllä. Kuva: paradeofchampionsbook.com

Mutta, sen enempiä tätä samaa vanhaa aihetta jauhamatta,

NYT TEEN ASIALLE JOTAIN!

1) Työkaverini yllytti minut mukaan kahteen eri haasteeseen. Ensimmäinen on lankkuhaaste, jossa kuukauden alussa lähdetään liikkeelle 20 sekunnin treenistä. Kuun viimeisenä päivänä olisi tarkoitus lankuttaa jo 5 minuuttia (ja lehmät lentää).

Toisessa haasteessa opetellaan kuussa punnertamaan sata punnerrusta perätysten. Nyt saan tehtyä kymmenen, viistoista täristen ja vapisten jos en millään kehtaa luovuttaa rugbytreeneissä. Sata? Lehmät todellakin lentävät. Mutta ei tätä keskenkään voi jättää, koska porukalla tehdään.

Jos näillä ei ryhti parane ja käsivarsien lörpötys lakkaa, ei millään.

2) Tanssikaverini sai minut mukaansa salille. En ole käynyt salilla yläasteen liikuntatuntien jälkeen. Muistikuvissani hytisen jossain kylmässä salissa peitellen teinitytön kroppaani virttyneillä verskoilla, kun ympärillä salihousuihin pukeutuneet hormonihirviöt viskovat 150 kilon levypainoja. Laitteet näyttivät keskiaikaisilta kidutuslaitteilta, ja en koskaan yltänyt käsilläni/jaloillani niihin kunnolla. Lähinnä siis räpelsin laitteilla jotain sattumanvaraista, kunnes opettaja armahti 40-kiloisen rääpäleen.

Näiden ajatusten turvin oli "mukava" mennä salille kolme päivää sitten. Onnekseni nyt sali oli lämmitett... no, lämpimämpi, ne hormonihirviöt olivat toisessa huoneessa ja pituuttakin oli minulle tullut sen verran, että pystyin käyttämään suurinta osaa laitteista. Parissa laitteessa jäi vieläkin pari senttiä uupumaan... Tukenani oli neiti E., joka kärsivällisesti opasti, mistä vivusta kiskotaan ja mihin kohtaan pultti siirretään, ja miten niitä jalkoja oikeasti pitäisi liikuttaa. Siunattuja ovat kärsivälliset ihmiset, jotka keskeyttävät oman saliohjelmansa vain opastaakseen valopäätä! Ja tänään mentiin salille taas! Huimaa!

Ellei tällä pepanderiin tule lisää potkua ja hyppyihin voimaa, ei millään.

3) Kisakuun päätyttyä olen jälleen päässyt rugbytreeneihin. Erityisesti lauantain fitness/jalkaketteryys-treenit ovat loistavia noin niinkuin tanssimielessä(kin). Näpytän harjoituksia korkealla varpaillani niin nopeasti kuin vain väsynyt polveni antaa myöten. Viime lauantaina kuulemma minusta näki, että olen tanssija... Oh, ihan hitusen saattoi rintakehä paisua ylpeydestä!

Niin että tällä kyllä pitäisi kestävyyskunnon ja nilkkojen ojennuksen parantua, tai ei millään.

4) Kaivoin myös vanhan jumppakuminauhani laatikoiden syövereistä tehdäkseni niitä neiti L:n vinkkaamia nilkkatreenejä. Olenkohan tehnyt niitä nyt tähän mennessä kahdesti... ryhmäpaine. Tarviin ryhmäpainetta. 

Tästä lähtee. Haastetta pukkaa.

Palataan asiaan kuukauden päästä. Lasketaan salikerrat, tehdään viimeinen lankutus, punnerretaan se sata... viiskyt... kolkyt kertaa. Mutta nyt ei jätetä kesken!

Suomalalais-venäläis-irlantilaisesta yhteistyöstä, mekoista ja rintamuksista.

Mekkokriisi.

a) miksi tämä harrastus on vedetty niin överiksi, mitä tulee pukeutumiseen? Ei kai sillä ole väliä, millaisessa mekossa hyppii, kunhan jalat ovat sievästi ja askeleet hallussa? Kuka perkele – anteeksi, mutta perkele – keksi, että paljetit ja leikkikristallit kuuluvat irkkutanssiin? Ymmärrän, ymmärrän. Lavalla täytyy erottua. Tästä on jauhettu ennenkin. Mutta silti. Argh.

b) miksi ihmeessä ihmiset suostuvat maksamaan pahimmillaan jopa pari tuhatta euroa mekosta, jota käytetään muutamia kertoja lavalla, ennen kuin se vaihdetaan uudempaan kasvupyrähdyksen tai trendimuutoksen vuoksi? (Ja voipi olla, että pari tonnia ei edes riitä, tuollaisiin hintoihin törmätessäni olen vain yleensä lopettanut nettikauppojen selailun). Eikö tässä olisi kapinan paikka? Pitäkää kolttunne, minä tanssin sarkamekossa!

Mekkokriisiä siis pukkaa.

Ceiliryhmämme uudet mekot nousivat puheenaiheeksi jo ennen Krakovaa, kun irlantilainen opettajamme esitti toiveen, että Turun ja Helsinki-Tampereen tiimit kisaisivat yhtenäisissä asuissa. Mikä sinänsä on järkeenkäypää, olisihan se kiva että kahdella eri tiimillä on yhtenäinen tyyli. Ehdottomasti samanlaiset mekot, sanon minä, nähtiinhän se jo Krakovassakin millainen voima sieni… eikun siis yhteinäisillä asuilla on.

Tuolloin idea kuitenkin tyssäsi siihen, että mekot olisi pitänyt tilata Venäjältä, ja aikaa oli muistaakseni reilu kuukausi. Ei onnistuisi, not gonna happen. Päätimme yhdessä tuumin palata asiaan uudelleen Krakovan jälkeen, kun pääsy Worldseihin olisi selvillä. Nyt siihen on sitten palattava.

Ja se kriisi? No. 

Ensinnäkin, päätös mekon tyylistä ja väristä pitäisi lähettää eteenpäin ennen joulua. Heh. 

Toisekseen, mekko teetettäneen Venäjällä, joten pukuja ei päästäisi sovittamaan ennen kuin ne saadaan Suomeen. 

Kolmannekseen, mekon hinnaksi on ilmoitettu noin 250 euroa – ilman että ompelija on edes nähnyt toiveitamme. Hintaan eivät ilmeisesti kuulu posti- ja tullikulut. Tiedän, että 250 euroa on irkkutanssimekosta naurettavan halpa. Käytettyinäkin ne voivat maksaa 600-900 euroa, joten hintahan on kuin Stockmannin hulluilla päivillä. Mutta 250 euroa on tällä hetkellä allekirjoittaneelle sama kuin 2500 euroa. Ei vain irtoa. 

Neljännekseen, olen penteleen varamies tiimissämme. Minulle ei ole vielä selvinnyt se, saisinko käyttää mekkoa soolokisoissa Worldsien jälkeen, vai olisivatko asut tarkoitettu vain ja ainoastaan ceilikäyttöön. Jos kukaan ei loukkaannu (mitä en tietenkään toivo), en pääse Lontoossa lavalle, joten mekko jäisi minulta kokonaan käyttämättä. 250 euroa mekosta, jota en voisi käyttää kertaakaan. Oh yeah.

Ei ihme, että varsinainen ceilitiimimme repii hiuksiaan. Minä varamiehenä voin sentään aina ilmoittaa, että pitäkää tunkkinne, en tilaa mekkoa – mikä tosin tarkoittaisi sitä, että joukkueeltamme tipahtaa yksi varamies pois. Ei sekään kivaa olisi.

Puuh. Mutta eipä heitetä vielä hanskoja tiskiin, ehkäpä asiat luttaantuvat jollain tapaa. Asioilla on tapana tehdä sellaista, sanotaan. Pessimismiin ei kannata kokonaan vaipua. En suostu moiseen, sillä on tässä muitakin asioita murehdittavana.

Joten, näin piristyksenä voisin kertoa pienen anekdootin siitä, miten rugby-ystäväni (kutsutaan häntä vaikkapa herra G:ksi) kommentoi irkkutanssipukuja nähtyään muutamia malleja. 

”Boobs. It’s all about boobs”. 

Hänen mukaansa näyttämäni irkkutanssimekot olivat 99-prosenttisesti suunniteltu korostamaan tanssijoiden rintoja. Täytyy sanoa, että hetken kuunneltuani hänen perusteluitaan alan kallistua sille kannalle, että osassa hän saattoi olla jopa oikeassa…

"See? Boobies."

"Definitely booby"

It’s all about boobs. Loppuun vielä pari kaunista mekkoa, sellaista joissa tanssisin mielelläni. Huokaus. Saahan tyttö unelmoida blingistä, vaikka periaatteessa vastustaakin blingiä. Nämä kolme, samoin kuin nuo kolme edellistä, ovat Kirations Irish Dance Dresses’in luomuksia. Kaunista jälkeä tekevät siellä.

Toi vihreä! Toi kuvio! Toi leikkikristallien vähyys!

Räyh! Olen lohikäärme, olen tulta, olen liekeissä lavalla!

Yksinkertainenkin voi olla kovin sievää.

Vielä kerran, tyttöset! Kuvakertomus, osa kaksi.

Kuten olen joskus luullakseni kertonut, feiseissä tanssijoiden kuvaaminen - ja erityisesti videokuvaaminen - on hyi hyi. Kuvakiellolla estetään se, etteivät yksittäisten opettajien tekemät askelsarjat eli koreografiat leviä maailmalle kopioitaviksi. Ne kun ovat tekijänoikeuslakien suojaamia siinä missä muutkin taidemuodot.

Siksi feis-järjestäjät hommaavat usein virallisen kuvaajan kisoihin, jotta kenenkään ei tarvitse kaivaa omaa kameraansa esiin "ihan vain yhtä kuvaa" varten. Krakovassa homman hoiti venäläinen feisphotos.ru, ja hyvää työtä tekikin. Kisojen jälkeen olen odotellut kuin Manu illallistaan, milloin Krakovan kuvat päätyvät firman nettisivuille tilattavaksi.

Suurempi jännityksen aihe on kuitenkin ollut se, kuinka monessa kuvassa minulla on ns. ummetusilme: kaulaton, kymmenellä kaksoisleualla varustettu naama vääntyneenä punnertavaan ilmeeseen. Ummetusilme-termistä pisteet neiti T:lle, joka kehitti sen välittömästi Oslon kisojen jälkeen. Ummetusilme kertoo ko. ilmeestä kaiken.

No, tässäpä näitä parhaita paloja. Katsokaa ja naurakaa.

Tämä kuva tässä sai kunnian päätyä Facebookissa profiilikuvakseni. En olisi meinaan uskonut, että minun ryhdilläni meikäläisestä saa tällaisia otoksia. Toi selkä! Noi kädet! Toi nostetun jalan varpaiden ojennus! Oi oi kun on nättiä! Ja jotta ei nyt epäkansalliseen tyyliin liikaa ylpistyttäisi, kuvassa on tietysti myös moitittavaa: toi suorana olevan jalan olematon varpaiden ojennus, toi hypyn mataluus, toi liehuva tukka... Mutta muuten, on meinaan vauhtia kerrakseen! 

Seuraavan otoksen valitsin ihan vain tuon ilmeen takia. Mulla on hauskaa lavalla! Wheee! En jaksa miettiä sitä, että olen hassusti vinossa, tai että nostettu jalka ei ole kohtisuoraan suoran jalan edessä (oikeasti, noin pahasti sivussa, mitä hittoo??). Mutta tämä ilme vain tiivistää kaiken. Tän takia tätä tekee. Lavalla kiitäminen on oikeasti ihanaa.

Tätä kuvaa katsellessa myös ymmärtää, että se "Myyn itseäni Reeperpahnilla 10 euron tuntihintaan" -meikki on välttämättöntä lavan valaistuksessa. Naamassani on aivan jäätävät meikit, ja silti näytän kalpealta olmilta. Mutta hymyilevältä olmilta.

Ja eteenpäin. Kovat kengät ei oo mun juttu. Sen näki myös näistä kuvista. Ryhtiä ei nimeksikään, kannat laahaavat maata, polvet niin koukussa että minun luulisi olevan riisitautinen. Olin jo sensuroimassa kaikki kovien kenkien kuvat pois täältä, mutta pakko kai se nyt on... varsinkin, kun opettajieni mukaan Blackbird oli kisoissa paras suoritukseni. Ja se on kovien kenkien tanssi. Voi plaah. Kuvassa varmaankin yritän kovasti tehdä keijua. No ei oo sen näkönen, ei. Olen sentään ilmassa ja ryhti nyt on jonkinlainen. Motivational poster jääkaapin oveen.

Tämä kuva on tässä ihan vaan sen takia, että voin tirskua tuolla takana olevalle stage managerille. Tanssien välillä mies yritti piristää meitä tanssijoita vitsailemalla ja virnuilemalla. Minua virnistytti se, että nimesin hänet Till Lindemaniksi Rammsteinin laulajan mukaan.

Tässä kuvassa ollaan jo ummetusilmeen äärellä. Asennossani on niin paljon virheitä, etten edes aloita listaamaan niitä. Mutta kattokaa tuota aukikiertoa! (Siis sitä, että edestäpäin katsottuna sekä varpaani että kantapääni ovat näkyvissä.) Ai ai ai. Ehkä ilmeeni johtuu siitä. Tajuan, että aukikiertoni on just sitä mitä pitääkin. Auki.

Jälleen yksi epäonnistunut keiju... mutta hei, polvi on suorassa! Takajalan nilkka on ojennettu! Vois tää nyt ehkä paskempikin olla. Ehkä. 

Tää nyt on tässä vaan ihan siksi että voin lesota tolla cutilla (eli oikea jalka on nostettu ja taitettu tolleen sivuun). On meinaan korkea cut. Muuta tästä ei sitte tarviikkaan sanoa. Hys klenkkapolvista, hys hys.

Tuo takanani oleva, musta-punaisessa puvussa tanssiva tyttö on se mukava norski, josta taisin kertoa aikaisemmin. Hänen kanssaan iskimme juttua välittömästi, kun tajusimme olevamme jokaisessa tanssissa viimeinen taistelupari. Hän tsemppasi minua, minä tsemppasin häntä. Mukava tyttö, ja pirun hyvä tanssimaan. Voitti varmaan neljä ykkössijaa. Kolme nyt ainakin.

Tässä lohdutamme toisiamme, kun saimme kuulla joutuneemme intermediate-tasolle heavy jigissä. Hermostuneen hihityksen määrä ponkaisi taivaisiin sen kuulutuksen jälkeen. En ole siis maani myyni näköinen siksi, että sain vain kakkossijan, enkä tuota kivaa pikku pokaalia voittaneen norskin kätösessä. Se oli niin lähellä että saatoin haistaa sen...

Tässä taas hihkumme neiti S:n kanssa palkintojenjaossa. Sienivoimaa!! (Sieni viittaa siis noihin pukuihimme, tuttavallisesti sieniasuihin.)

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Studio, seuraavaksi Porilaisten marssi. Mutta Sibeliuksen versiona, kiitos, ilman sitä omituista rumpusooloa. Kiittimoi.

Paitsi ei ihan vielä. Sanoinhan, että hankin itselleni jotain motivoivaa lähipäivinä. Tänään se päivä sitten koitti. Polveileva tarina luvassa, ota kaapista kylmää juotavaa ja nojaa taaksepäin.

Muistanette sen tatuointikirjoitukseni, jossa kerroin kaavailevani lohikäärmettä seuraavaksi tatuoinnikseni? Dragún Irish Dancers (dragún = iiriksi lohikäärme), Walesin fani, jne jne jne. Miljoona ja yksi syytä ottaa lohari. No. Krakovassa kiertelimme perjantaina vanhaa kaupunkia, ja kun muut bongailivat muun muassa kosmetiikkaliikkeitä, minä laskin vastaantulevia tatuointistudioita. Yksi, kaksi... kuusi, monta. 

Siinä sitten vanhojen luostareiden katveessa päättelin, että tämä jos mikä on viesti universumilta. Idea: kisasuorituksen jälkeen hankin loharini matkamuistoksi siellä paikan päällä! Brilliantti älynväläys! Kävin jopa yhdessä studiossa sönköttämässä huonolla englannillani vielä huonompaa englantia puhuvalle tatuoijalle, että saatan ehkä tulla lauantaina tai sunnuntaina kylään, kunhan kuvan löydän. Kättä päälle ja nähdään.

No ei sieltä kisapaikalta mihinkään ehtinyt. Typerä olin, kun moista kuvittelin. Sori vaan, mystinen puolalainen nainen, emmä koskaan palannutkaan luoksesi.

Mutta kuvan löysin. Perjantai-iltana juuri ennen nukkumaanmenoa luonnostelin sopivaa loharia päässäni, kun vielä kuvittelin ehtiväni keskustaan tatuoitavaksi. Lauantaina, kun kulutimme aikaa kisapaikan myyntikojuilla, tajuan tuijottavani eräässä korussa minun lohariani! Siinä se oli, paikallisen käsityöläisen tekemässä kaulakorussa, sarvineen hampaineen! Mikä onnenpotku! Ostin medaljongin parilla eurolla ja pyysin taiteilijalta luvan hänen kuvansa käyttöön.

Tyttö riemastui niin, että pyysi minua lähettämään kuvan tatuoinnistani hänelle, kunhan se olisi ihooni nakutettu. Siinäpä hymyilimme molemmat kuin Hangon keksit. Yhteistyötä yli rajojen. Ihan kuin YYA-aikaan.

Suomeen palattuani asia jäi vähän niin kuin pöydälle, sillä täkäläiset tatuoijat veloittavat pienistäkin kuvista hyvää hintaa - sinänsä ihan syystä, hyvää jälkeä ovat kaikki suomalaiset tatuoijani tehneet. Reissun jälkeen budjetti on kuitenkin vähän nollilla, joten en ajatellut saavani lohariani kovinkaan pian.

Kunnes universumi puuttui jälleen peliin. Alkuviikosta olin matklla Dragúnin pikkujouluihin, kun näin läheisen tatuointistudion mainostavan tatuointeja muutamalla kympillä synttäreidensä kunniaksi. Ei oo totta. Mulla on kuva, mulla on motiivi, mulla on varat. Lohari, täältä tullaan.

Marssin siltä seisomalta studion ovesta sisään, kerroin nolostellen haluavani loharin (se on vähän tatuointipiireissä klisee) ja sain vastata väistämättömään "Onko tää sun eka tatuointi?" -kysymykseen. No eiiii ole. Aika kahden päivän päähän, eli täksi päiväksi, ja kotiin piirtämään kuvaa voipaperin läpi. Joskus asiat vain loksahtavat, sujahtavat ja luonnistuvat. Suitsait.

Tänään tatuoijani, mukava nuori nainen, innostui kuullessaan tarinan loharin takana ja vakuutti, että loharit ovat cool. No niin ne kyllä onkin.

Tän nimi on Puffis. Ja töpöjaloillaan se auttaa mua loikkimaan paremmin kuin koskaan.

Väliaika.

Puuh. Esitys takanapäin, kisat takanapäin, hitusen tyhjähkö olo. Tätä Kammo-Marraskuuta on varrottu niin pitkään, että kun kaikki odotus on viimein purkautunut, en oikein tiedä mihin tarttuisin ensimmäisenä. 

Listaahan riittää vaikka muille jakaa:

• Thö hiuskysymys
• Treeniaikataulu
• Treenitavoitteet ja uudet askeleet
• Jotakuinkin kinkkinen opettajatilanne
• Seuraavat kisat, missä ja milloin
• Polven tsekkaaminen
• ja kaikki muu pieni sälä jota en nyt muista juuri nyt mutta joka kuitenkin nakuttaa takaraivossa

Mutta ensin, näytöksestä pari sanaa. Dragún Irish Dancersilla oli viime lauantaina kaksi ihan ikiomaa näytöstä, klo 14 ja klo 18. Esitystä varten on tehty töitä kulissien takana jo puolitoista vuotta - tai siis, osa meistä on tehnyt töitä puolitoista vuotta, osa (kuten minä) on vain tupsahtanut valmiiseen pöytään tanssimaan. 

Tiedä sitten, olenko onnistunut hankkimaan jo jonkinlaista esiintymisrutiinia, tai vähintäänkin esiintymisvarmuutta, mutta nyt show'hun valmistautuminen ei ollut aivan yhtä paniikinomaista kuin aiemmin. Välillä huomasin jopa odottavani lavalle pääsyä, innokkaana ja riemuissani. Silleen "Huuah, ny mennään!" -meiningillä. Minä, ujoista piimistä se ujoin piimä, suorastaan syöksyin lavalle kun oma vuoro koitti. Älytöntä. Tässä olisi terapeutilla puimista, jos minulla sellainen olisi.

Terapeutti/manaaja kuulustelemassa irkkutanssia: "Missä Hanne on, ja mitä olet tehnyt hänelle?"

Olin mukana seitsemässä numerossa, joista viisi oli ensimmäisellä puoliajalla. Kiirettä siis piti. Pikkiriikkisessä takahuoneessa vaatteita vaihdettiin puuterit pölisten, mutta hyvän suunnittelun, harjoittelun ja rautaisten hermojemme ansiosta kaikki sujui suht mutkitta. Mitä nyt ensimmäisen näytöksen loppunumerossa niksautin reistailevan polveni heti kättelyssä. Keijuaskel, keijuaskel... Siitä edespäin tanssinkin jännästi vinossa polvea varoessani. Kivasti näkyy kuvissa se, ai kyl on kiva juu kattella niitä.

Mutta hyvin se meni! Yleisö tuntui tykkäävän, saimme kehuja monipuolisesta ohjelmasta ja kauniista musiikista (kiitos vaan muusikoillemme, olitte upeita!). Erityisesti sain positiivista palautetta piraattinumerostamme, jossa sain vetää ilmeisen luonneroolin. Hahmoni oli pikkasen juonikas, jopa luihu tyyppi, mutta silti sympaattinen ja sylikoirmaisen kiltti merirosvo. Sain unohtaa irkkutanssin pyhät säännöt suorista jaloista ja hyvästä ryhdistä, kun piraatti sinkaisi lavalle tähystelemään ryöstökohteita. Että kiitti vaan esityksen koreografeille, selkeesti valitsitte oikean naisen hommaan! 

Piraatti kenraaliharjoituksissa. Huh-hah-hei ja rommia pullo! Loistavasta kuvasta kiitos neiti M:lle!

Ihmeelliset lentävät kolmiot, eli Daughters of Erin, eli "törmääkö ne lavalla toisiinsa vai ei" -tanssi.

Kolmiokuvastas kiitos herra T:lle.

Ja sitten näihin muihin aiheisiin. Aloitetaan siitä vakavimmasta, eli Hiuskysymyksestä. Kyllä, tää on hei oikeesti vakavaa. Krakovassa ollessamme kissa (tai hiustuppo, hehhe) nostettiin pöydälle jo ennen ceili-tiimimme kisasuoritusta. "Hanne, mitä aiot tehdä hiuksillesi jos emme pääsekään Worldseihin?". Samaa ovat kyselleet kollegat ja kylänmiehet. Uteliaisuus ei liene mikään ihme kun miettii, millaisen hulabaloon olen tästä hiusprojektistani saanut aikaiseksi.

No. Nythän tätä pörröä ei voi leikata, koska olen edelleen joukkueemme varamies. Jos nakki napsuu huhtikuussa Lontoossa ja joudun ceili-tiimin kanssa lavalle, niin johonkin se peruukki täytyy saada kiinnitettyä. Mutta entäs sen jälkeen?

Sepä se. Tuota noi. Nii. Onhan tähän jo vähän tottunu.... että kun ihimiset kehuukin... ja ei se nyt niin pahalta enää näytä... että jos mää ny vaan... ehkä sitä vois vähä leikata muotoon... mutta mitään pysyvää en mee lupaamaan!

Eli tukka pysyy. (Yleisö kohahtaa. Hetken hiljaisuus. Valtavat aplodit.) Pelottelen jo siippaani River Song -tyyppisellä pehkolla, mutta koska mies on tyyni kuin öinen taivas, häntä ei mikään hätkäytä. Totesipa vain, että sellainen tukka vaatinee vielä vuosien kasvattamisen. Voipi olla. Mutta olishan toi aika makee.

Ja sitte osottelisin aina kaikkia banaaneilla. Piu piu!

Hiusnakki päätetty, monta muuta nakkia jäljellä. Tärkein päätös koskenee tulevaa treeniaikatauluani ja -tavoitteitani. Saimme lauantain esityksen jälkeen suru-uutisen siitä, että Scoil Rince Rooney Finland Turku lopettaa kokonaan toimintansa, joten me turkulaiset olemme nyt virallisestikin opettajattomia. Irlantilaisopettajamme tietysti käy täällä Suomessa silloin tällöin, mutta nyt vastuu harjoittelusta on otettava entistä enemmän omille hintelille hartioille. 

Tämä kisoihin ja esitykseen valmistautuminen on painanut ajatuksen opettajattomuudesta jonnekin alitajuntaan, eikä asiaa ole tarvinnut erikseen miettiä. Moiseen ei ole ollut edes aikaa, kun on kisa-askeleiden lisäksi ollut seitsemän show-numeron askeleet opeteltavana.

Mutta nyt se on väistämättä edessä. Miten treenaaminen oikein käytännössä hoituu? Mitä esimerkiksi kimpassa varatuilla tanssisalivuoroilla treenataan, vai varaammeko ylipäätään "ylimääräisiä" kimppavuoroja kuten tänä kesänä? Kuinka säännöllistä sellainen olisi, kuka sitä palautetta antaa, miten palaute hoidetaan... suurin pelkoni tässä on, että jään/jäämme polkemaan paikallamme, kun kukaan ei ole piiskaamassa meitä eteenpäin.

Onneksi tanssiyhdistyksemme on lupaillut keväälle tekniikkakurssia, joka on allekirjoittaneelle enemmän kuin tarpeen. Lisäksi pyysin vielä opettajiltani erikseen Krakovan jälkeen palautetta, että missä menin metsään ja missä onnistuin pysyttelemään pinnalla. Sain positiivisten kommenttien lisäksi pätevän listan yksityiskohtia, joihin minun täytyy kiinnittää huomiota. Saan sen perusteella askarreltua itselleni ainakin jonkinlaisen treenirungon, jota seurata ensi keväänä. 

• Jalkojen ristiminen kaikissa kohdissa, etenkin kun laskeutuu hypyissä.
• Jalkatyöskentelyn viimeistely: nilkkojen ojennus loppuun asti, hallitut pointit ja korkealla varpailla olo.
• Polvet suoriksi sidestepeissä.
• Rockeissa jalat yhteen ylhäältä alas asti.
• Hyppyihin tehoa.

Yms yms. Eli hyvin sä siellä lavalla hypit, nyt koita saada näyttämään se irkkutanssilta!

Ei vaiskaan. Listassa ei vaadita mitään mahdotonta, mutta just niitä pieniä viilauksia, pieniä yksityiskohtia, joilla hommasta saa paremmannäköistä. Pienelle päälle pohdittavaa. Ja kuten edellisessä blogitekstissäni kerroinkin, askeleissa riittää vielä opeteltavaa. On uutta heavy jigiä, vähemmän uutta hornpipea ja paaaljon kerrattavaa muissakin. 

Minun täytyy vain olla järjestelmällinen, enkä saa lipsua tavoitteissani vain koska kukaan ei ole tarkkailemassa - ja se on kuulkaa minulle niin äärettömän vaikeaa. Kaikki ne hyvin alkaneet "tehopunttis" "nyt alan tekemään vatsalihaksia" "ihan kohta olen timmi" -projektit kummittelevat mielessä. Ei tuu mistään mittään, jos joku ei kiritä. Olen laumasielu, tarviin piiskaajaa! Piiskatkaa, tanssikaverini, piiskatkaa!

Pakollinen motivaatio-juliste tähän. Auttaa varmasti.

Motivoidakseni itseäni käväisen huomenna tahi ylihuomenna hakemassa itselleni jotain kivaa. Siitä enemmän seuraavassa blogimerkinnässä, ei sovi tunkea kaikkea yhteen kattaukseen. 

Niin, ja se polvi. Alan epäillä, että rakas siippani on kohta Nasse-setämäisesti hyvin, hyvin vihainen, jos en käy lupauksistani huolimatta tarkistamassa sen kuntoa. Eikä kyse ole nyt siitä, ettenkö haluaisi tietää totuutta. On vain niin vaikea muistaa soittaa lääkäriasemalle, kun suuuuurimman osan ajasta polvi voi kuitenkin ihan hyvin. Tai ainakin suht hyvin. Se on silleen ok. Ongelmahan on, että sitten kun se naksuu, se naksuu niin että naapuriin kuuluu.

Plaah. Vanhuus ei tule yksin. Sillä on kaverinsa Herra Polvituki mukanaan.

Ja jossain vaiheessa on päätettävä tietysti se tärkein.

Mitkä ovat seuraavat kisat?

Lisää tekstiä pukkaa lähipäivinä - samaan bat-aikaan, samalla bat-kanavalla.

Hihii.

Kohu-uutinen: Mies saa vaimonsa takaisin!

Mistä tietää, että olet saattanut viettää hieman liikaa aikaa kodin ulkopuolella? Liikaa treeneissä, liikaa reissussa, liikaa sähköpostimeren keskellä?

Liian vähän aviomiehesi seurassa?

Siitä, kun yöllä viereen kömpivä mies aiheuttaa sätkyn, ja ryhdyt englanniksi tenttaamaan paniikissa, kuka mies on ja mitä hän tekee sängyssäsi. "Excuse meee....."

Joo. Näin kävi viime yönä. Olin nähnyt unia jostain tanssiin liittyvästä festivaalista, kaiketi, ja kuvittelin jotenkin olevani Krakovan hotellihuoneessa. Ehkä. Mielikuvani ovat hämäriä. Sekuntia myöhemmin tajuan, että oma mussukkani se siinä yrittää päästä omaan sänkyynsä nukkumaan.

Huokaus.

Ai miten niin mieli on ylikuormittunut?

Tiesin kyllä keväällä, että syksystä tullee rankka, enkä valita ollenkaan. Olen onnistunut pysyttelemään sen verran positiivisella tuulella, ettei yhteenkään treeniin meneminen ole tuntunut vastenmieliseltä. Mutta ehkäpä nyt takki alkaa olla niin sanotusti tyhjä. Sen voi päätellä siitäkin, että käytin tuota takki-vertauskuvaa ensi kerran elämässäni tällä viikolla niin, että todella tarkoitin sitä.

Vielä energiaa kuitenkin riittää - tai sitten mennään viimeisillä höyryillä. Sain eilen selvitettyä uudet heavy jigin askeleet sitä vaativampaa tasoa varten. Interrrrmediate... pelkkä ajatuskin huimaa. Luvassa on siis armotonta kopistelua ja muistirääkkiä, kun yritän saada jalkani ja pääni taipumaan uusien askeleiden tahtiin.

Lisäksi tavoitteenani on saada jostain uudet askeleet intermediate-tason light double jigiin. Ja luonnollisesti minun on reenattava niitä vanhoja tuttuja askeleita, sillä niillähän voin kisata vielä primary-tason reelin, single jigin ja slip jigin. Hornpipe pitäisi vihdoin opetella primary-tasolle, ja voisin kokeilla, onnistuisiko joku uusi trad setti. Koska se Blackbirdi on nyt nii-iiin hyvin hallussa. Hehhehheh.

Puhumattakaan siitä, että minun täytyy todella opetella pitämään nilkkani suorassa ja itseni ryhdikkäänä... olen aloittanut tekemään säännöllisesti vatsalihasliikkeitä aamuisin, ja haluaisin kokeilla myös muutamia nilkka- ja lantioliikkeitä, joista sain hyviä vinkkejä neiti L:ltä. Tekemistä riittää! Siis ensi keväänä. Tai heti tammikuusta lähtien. Joulunpyhien jälkeen. Nyt olen päättänyt antaa itselleni hitusen lomaa tanssitreeneistä, ainakin vähäksi aikaa.  

Mutta ennen kuin mieheni saa vaimonsa kokonaan takaisin, on vielä pari pikki-pikki-riikkistä juttua. Meidät on kutsuttu esiintymään pikkujouluihin (rahantuloa yhdistyksellemme ei voi estää), ja mikä tärkeintä, 

HUOMENNA MEIDÄN SHOW SAA ENSI-ILTANSA!

Kaksi näytöstä, koko päivä tanssia, huiman monta tanssinumeroa. Paniikkinappula ei ole vielä pohjassa, mutta veikkaisin että se kosahtaa huomenna siinä puolenpäivän aikaan, kun kipitän työväenopistolle valmistautumaan ensimmäiseen näytökseen.

IIIIIIK! 

Kisaaminen on jännittävää, mutta nyt tanssitaan maksavalle yleisölle. Pitäisi eläytyä muun muassa merirosvoksi, revontuliksi, dublinilaiseksi turistien viettelijäksi ja pubiruusuksi (no se ei vaadi eläytymistä, olen vain oma itseni). Askeleitakin on muistettavana niin tuhottoman rutosti.

HUUUU!

Luulenpa, että huomenna siinä iltakahdeksan aikaan, kun elämäni tanssintäyteisin syksy on paketissa, saatan näyttää tältä: 

Ellen nukahda siltä seisomalta, kun pari päivää tuloaan tehnyt flunssa saa viimein ottaa minut valtaansa.

I didn't choose the dance life, the dance life chose me.

Hooah.





 

Photos or it didn't happen!

No niin. Tässä lupailemani kuvakollaasi ja muistelumatka Krakovaan. Luvassa sinne tänne pompahtelevaa tekstiä, koittakaa pysyä mukana.

Matkahan sai melkoisen alun, kun lento Helsinki-Vantaalta lähti jo klo 07. Eli kotoa piti lähteä aamukolmelta lähtevällä bussilla.. oh joy, en olisikaan halunnut nukkua torstain ja perjantain välisenä yönä! Muut olivat menneet eri kyydeillä Helsinkiin jo torstai-iltana, mutta minä nysväsin jousikurssilla armasta Jamesiani ja hoitelin loppuillan rästihommia, mitä en ollut aiemmin viikolla ehtinyt hoitaa. No, ei valiteta, lento lähti ajallaan eikä minun tarvinnut jännittää mahdollisen lentolakon vaikutuksia, kuten muutaman muun tiimiläisemme. Air Berlin päihitti Finnairin tässä kymppi-nolla.

Scoil Rince Rooney Finland edustaa!

Perjantaina olimme Krakovassa jo puoliltapäivin, ja saimme heti tutustua paikalliseen hinta- ja palvelutasoon. Taksi lentokentältä kaupungin toisella laidalla olevalle hotellille maksoi alle kympin per nassu, ja mystinen "minibussimies" olisi tarjonnut kyydit vielä halvemmalla. Päätimme kuitenkin jättää ystävällisen hemmon hakemaan muita asiakkaita ja otimme oikean taksin. On hyvä matkustaa porukalla, jossa on enemmän harkintakykyä kuin meikäläisellä; minähän olisin hypännyt minibussimiehen kyytiin kahta sekuntia miettimättä. Neiti Sinisilmä, kuka, minäkö?

Kun Se Virallinen Taksi lopulta kaarsi oikealle kadulle, väkisinkin mieleen hiipi, että mistä joutomaalta itsemme löydämme. Kävi ilmi, että hotlamme (oikein siisti ja tasokas sinänsä) oli keskellä entisen kommunistijohdon rakennuttamaa kommunistista ihannelähiötä. Ja siltä se lähiö näyttikin. Piikkilanka-aita on just niin tän talven trendijuttu! Mutta ei valiteta tälläkään kertaa: hotelli oli kävelymatkan päässä kisapaikalta, ja siellä oli sekä laadukas ravintola että sauna. Samapa se, vaikka vieressä kohoaa vankileiriltä näyttävä urheilupuisto...

Polskit osaavat kyllä ottaa kaiken irti kommunistimenneisyydestään. Communist Tours! Tänne on tultava takaisin!

Illemmalla lähdimme tutustumaan kisapaikkaan ja Krakovan keskustaan. Onneksi päätimme kiertää kisapaikan kautta! Kävi nimittäin ilmi, että alunperin lauantaille iltapäiväksi ajoitettu ceilikisa olikin siirretty aamuun! Ilmoittamatta joukkueille, tottakai! Onneksi neiti S bongasi aikataulumuutokset kisapaikan ilmoitustaululta sillä aikaa, kun me muut ihastelimme kisakauppiaiden tiaravalikoimia (se mun tiara on säälittävä rääpäle). Suitsait pikainen ilmoitus koulumme toiselle joukkueelle ja hyperventilointia kisaajalistan edessä. Niitä on yli 680!

Jossain siellä olen minäkin. Jossain.

Luonnollisesti kävimme vilkaisemassa myös tulevaa gladiaattoriareen.... siis, tanssilavaa. Siinä se nyt on. Lava. Iso se on. Iso. Hmm. Iiik. Sanoinko jo, että se on iso?

Seuraavana päivänä eli lauantaina meikäläisten ohjelmassa oli se ceili-kisa, jolla pyritään maailmanmestaruuskisoihin. Itse en tanssinut joukkueessamme, mutta meidät varamiehet nakitettiin ns. feis-mamoiksi huolehtimaan peruukkien kiinnityksestä, avittamaan pukeutumisessa, kantamaan kamoja.. eli käytännössä huoltojoukoiksi. Ei haitannut, vaikka yöunet jäivät vähiksi, pelkästään feis-mamailun ja tunnelman vuoksi kisapaikalle kannatti raahautua kukonlaulun aikaan. Jännittävä päivä luvassa!

Ei kellään olis vielä yhtä laukkua kannettavaksi, mä hoidan. Mä hoidan.

Suomalaisjoukkueiden vuoroja odotellessa jännitys oli katsomossa käsikosketeltavaa. Arvioimme muiden tiimien suorituksia kuin parhaatkin tuomarit.. "Joo ei kyl osunu nyt kuviot ollenkaan kohdilleen".."Joo nyt kyl ei kädet ollu parhaalla tavalla"... Helppohan se on katsomosta huudella. :)

Go Sienet! Go Sienet! Saatoimme hurrata ehkä hitusen mielipuolisesti.

Sienet odottamassa tuloksiaan... iiiiiiik!

Sienitiimimme ei tanssinut aivan yhtä jetsulleen kuin Norjassa, mutta todella hyvin silti. Minä ja neiti T. sihisimme kuin käärmeet joka kerta, kun rivit napsahtivat kohdilleen tai paripyörinnöissä selät kääntyivät oikein. "Yesssssssss.... yessssssssss..." Tuloksena 10. sija ja paikka maailmanmestaruuskisoihin Lontooseen ensi keväänä. Yesssssssss!!!

Suorituksen jälkeen piipahdimme syömässä, ja lounastauko osottautuikin melkoiseksi elämykseksi. Kommunistilähiössä raflat olivat vähissä, joten päätimme mennä ensimmäiseen joka kartalta löytyi. Palvelu oli ytimekkään yksisanaista, eikä kaikkia ruokalistalla olleita ruokia ollutkaan saatavilla. Tarjoilija vain pudisteli päätään, "Nie, nie". Onneksi otin olueni pullossa, lasit näyttivät siltä kuin ne olisi viimeksi pesty Gorban ollessa vallassa.

Tomaattisalaatti puolalaisittain. Ota tomaatti. Siivuta se lautaselle. Lisää persiljahippuja.

Mutta ruoka oli hyvää, ja naurettavan halpaa. Myöhemmin kävi ilmi (tätä "myöhemmin kävi ilmi" -juttua tapahtui reissun aikana usein), että ravintola oli yksi yllämainittujen Communist Toursien kohteista. Salakuuntelin viereisessä pöydässä ollutta matkaopasta, ja hänen mukaansa puolueen ylipamput tykkäsivät käydä ravintolassa juhlimassa tavallisen kansan ulottumattomissa. En ole vieläkään aivan varma, olivatko ruokalistan puutteet siis todellisia, vai antoiko tarjoilija meille matkailijoille kunnon turistinäytöksen.

Ruoan jälkeen palasimme katsomaan MM-kisoihin karsivia soolotanssijoita. Ohjelma vain venyi ja venyi ja venyi, joten ystävämme neiti H:n tanssikin siirtyi tunnista toiseen. Odotellessamme ehdimme shoppailla vielä vähän lisää kisapaikan kojuilla. Muut ostivat kaikkea fiksua, kuten tanssikenkiä tai kenkäpusseja.

Minä ostin lainarahoilla kruunun. 

Joo.

Oon just tämmönen.

Onko se Hanne? Onko se Frigg? Ei voi tietää.

Myynnissä oli käytettyjä soolopukujakin. Eiks oo ihkuuiii??? Pinkkii! Plingii! En ostanu. Sovitin kyllä yhtä ihan vitsillä. Että se painoi!

Lopulta soolokisat venyivät niin, että sydän pettymyksestä sykkyrälläni luovutin ja lähdin hotellille nukkumaan. Kun tiesin, että aamulla pitää olla seitsemältä ylhäällä ja tanssikunnossa, en vain voinut jäädä odottamaan neiti H:n suoritusta. Myöhemmin kuulin, että tanssit olivat venyneet aamukahteen! Kahteen! Jotenkin kummasti ei enää kaduttanut, että painuin petiin ajoissa. Ennen lähtöäni juttelin norjalaisystäväni herra V:n kanssa, joka vitsaili, että kruununi tuottaa minulle taatusti onnea sunnuntain tansseihin. Heh.

Seuraava aamu valkeni jälleen omituisen kuulaana, mutta usvaisena. Epäilimme, ettei sumu ollutkaan sääilmiö, vaan kiinteä osa kommunistilähiötämme. Salaa olin tyytyväinen, että olin sekä kerrannut askeleet pikaisesti ennen nukkumaanmenoa, että venytellyt kunnolla. Jalat eivät tuntuneet aivan niin pökkelöiltä. Kisapaikalla ensimmäisenä tanssivuorossa oli neiti H., joka pärjäsi todella hyvin beginners-tasolla. Hänen tanssiessaan eiliset ceilaajat saivat olla vuorostaan feis-mamoina. Neiti M. teki kyllä loistotyötä peruukkini kanssa. Ei meinaan heilunu sitte yhtään.

Neiti M. ja Tiukkaan Kiinnitetyn Peruukin Salaisuus.

Aina on aikaa perinteiselle paniikkikuvalle. Minä ja neiti T edustamassa.

Tässä vaiheessa sensuuri iskee, enkä laita itsestäni kuvia tanssimassa. Sain opettajieni kuvaamat videot tänä aamuna katseltavaksi, ja voi hyvääsunpäivää...lörpättävät jalat! Surkea ryhti! Ja mitä noi keijuloikat on olevinaan? Ei ainakaan keijuja, se on vissi! (Ei vaiskaan, en sensuroi mitään, mutta minulla ei ollut omaa kameraa mukana, enkä ole vielä saanut muiden ottamia kuvia lavaseikkailuistani. Ehkä joskus myöhemmin. Ehkä. Ellei se sensuuri iske.)

Jotain kisajännityksestä kertoo se, että en muista tätä kuvaustilannetta lainkaan. Tässä siis minä ja neiti S. sekunteja ennen Blackbirdin listimistä. Ei mitään käryä, kuka tän kuvan otti. Hitusen oli ajatukset usvassa, kuten ehkä ilmeestäkin näkee.

Kill that bird, kill kill!

Ja sitten alkoi se palkintojenjako! Kuten jo kerroin, en odottanut puoliväliä kummempia sijoituksia, joten saatoin vain hengittää ja rentoutua. Kunnes... POKS! Reelistä neljäs sija! Häkellys, hämmästys, slog med häpnad! Ei tää voi olla totta. Stage managerin tapa lausua nimeni teki koko touhusta vielä epätodellisempaa. En muutenkaan ollut uskoa korviani, kun hän kutsui minut hakemaan mitalia, mutta kun nimeni lausuttiin tyyliin "Hii Jei Parks", oli koko homman uskominen vielä vaikeampaa. Minä? Siis mää vai? Siis numero 680? Scoil rince Rooney Finland? Lopulta luotin siihen, että neiti S. tönäisee minut eteenpäin, jos tarvis on, ja vain tärisin paikallani.

Palkintojenjaossa... joku taas hölöttää tuolla oikeassa reunassa jotain eikä ollenkaan keskity. Kuka lienee.

Tänään tulivat myös viralliset sijoitukset. Täs nää ny on. Lukekaa ja naurakaa. Eka luku on sijoitukseni, toinen tanssijoiden määrä. Suluissa välitön reaktioni.

• Reel: 4/19 (nyt hei oikeesti)
• Light Double Jig: jaettu 2/20 (ei helevetti!)
• Single Jig: jaettu 6/16
• Slip Jig: jaettu 7/22 (täääh?)
• Trophy-reel: 10/22
• Trad set Blackbird: 4/21 (ou beibe jea!)
• Heavy Jig: 2/26 (aaaaahahahahahahahahah!)

Eli olin kaksi kertaa kakkonen, kahdesti pykälän päässä pokaalista! Aivan kuin nää ei riittäis! Ole hiljaa, nainen!

Tässä oli tarkoitus olla sellanen virallinen kisaposeeraus, mutta kun ne mun ummetusilmeet ei vaan toimi.. joten tämmönen rennompi "Mitäs tässä, kunhan tanssin" -poseeraus pääsi sensuurin läpi. Kisat ohi, hymy herkässä, ai ai.

Ette muuten usko, kuinka ihana tunne on irroittaa tuo peruukki tuntien jälkeen. Pinnien irtikiskonta on yhtä tuskaa, mutta kun lopulta pääsee pörröttämään omia suolavedellä valeltuja takkujaan... ah ah ah! Ah! (Suolavettä siis siksi, että hennot hiukset karhentuisivat ja pitäisivät peruukkipinnit edes jotenkuten paikoillaan.)

Tässä minä ja neiti T vastairrotettujen pörröjemme kanssa. Vielä kisapäivän aamuna kuvittelin lähteväni suoraan kisapaikalta keskustaan syömään ja juhlistamaan tuloksiamme feis-mamojen kanssa. Tajusin tässä vaiheessa, että oikeasti tärkeysjärjetyksessä ykkösenä on kuuma suihku ja kampa. En ehkä halua tulla pidätetyksi julkisen häiriön aiheuttamisesta tällä lookilla.

We so pretty, oh so pretty!

Jäihän se Krakovan näkeminen hieman vähiin, mutta hotellille suuntaaminen oli oikea valinta. Olimme varautuneet maksamaan tunnin saunavuorosta kymmenen zlotyä per nassukka, mutta ylitsevuotavaisen ystävällinen respan likka ilmoitti, että saunaa saa käyttää just niin kauan kuin haluaa, ja ilmaiseksi. Ai että! Siellä sitten puimme neiti T:n ja neiti S:n kanssa matkan tapahtumia ja hinkkasimme iholta kaiken mahdollisen köynän pois. Hotellihuoneessa hörpimme vielä neiti T:n kanssa toiset oluet, nautimme puolalaisen musiikkikanavan annista ja juttelimme joutavia. Rentous tiivistettynä.

Myöhemmin huoneeseemme palasi neiti E., joka oli ollut muun joukon kanssa keskustassa shoppailemassa. Illan päätteeksi keksimme testata hiuslakan tehoa kuvan osoittamalla tavalla... että näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Krakova, olit ihan parhautta.

Noi mun buubsit näyttää oudon isoilta tässä kuvassa. Ryhdikäs etunoja on niin mun uus poseerausasento!

Yyyyy-kaa-Krakova!

Kusessa ollaan.

Krakova takana, kusessa ollaan.

Muistatteko, kun selvitin pari blogitekstiä sitten irkkutanssin tasojärjestelmää? Että irkkuilijoilla on neljä eri tasoa: beginners, primary, intermediate ja niin edelleen?

Hommahan menee niin, että kun olet pärjännyt kisoissa jossain tanssissa tarpeeksi hyvin, sinut nostetaan kyseisessä tanssissa seuraavalle tasolle. Osa tanssijoista on tietysti luonnostaan niin hyviä, etteivät he tahkoa alempia tasoja lainkaan, vaan hyppäävät suoraan ylemmille tasoille. Meille muille kuolevaisille reitti menee beginnersistä primaryyn, primarystä intermediateen jne jne.

Päätöksen tasonoususta voivat tehdä opettajat, kuten minulle kävi Dublinin jälkeen. Opettajani ilmoittivat, että beginners-tanssien veivaaminen on sitten siinä, seuraavaksi menen primaryyn.

Toinen vaihtoehto on, että loistat lavalla, sijoitut kärkipäähän ja jonkin mystisen matemaattisen kaavan perusteella tietty määrä tanssijoita nostetaan seuraavalle tasolle. Minulla ei ole mitään käryä tästä kaavasta, olen yrittänyt sitä säännöistäkin päntätä mutta tyhmä ei tajuu. Ilmeisesti kisassa mukana olevien tanssijoiden määrä vaikuttaa asiaan, emmätiä. Ei ole ollut niin sanotusti tarpeen miettiä tuollaisia.

Oli miten oli, allekirjoittaneelle napsahti ylennysnakki Krakovassa. Kahdestikin. Vedin light double jigin ja heavy jigin siihen malliin, että toisesta tulin toiseksi, toisesta kolmanneksi – jos muistan oikein. Kun noita sijoituksia rupesi napsumaan, minulla alkoivat kädet täristä ja maailma sumentua silmissä, enkä oikeastaan muista mitään koko palkintojenjaosta. (Luotan siihen, että jossain vaiheessa tulokset tulevat nettiin.)

Ajatusteni sumeudesta kertonee jotain se, että kun stage manager kutsui palkittuja lavalle ja ilmoitti, kenet on nostettu intermediateen, en alkuun tajunnut mistä veikkonen puhui. Luulin hänen vitsailevan, sillä italialaismies tuntui olevan varsinainen huumorimies.

Vasta kun oma vuoroni tuli, tajusin mistä on kyse. Kylmä kivi holahti vatsaan, ja järkytykseni kuulemma näkyi yleisölle asti. Eiiiii heiii eiiii, eiiii mihinkään intermediateen, mitä hittoo, miks, mä en osaa, mä en taho, mitä perkelettä… palkintorivissä vieressäni seissyt, tanssin voittanut norjalaistyttö oli yhtä kauhuissaan. Siinäpä nökötimme parrasvaloissa ja hysteerisesti hihittäen kuiskuttelimme toisillemme, kuinka pahasti kusessa ollaan.

Asiaa tietty pahentaa se, että toinen tansseista oli heavy jig, eli kovien kenkien tanssi, ja minä olen ihan paska kovilla kengillä. Tai no, sijoituksesta päätellen en suoranaisesti ihan paska, mutta sanoisin että sellanen tukeva semipaska. Pahoittelut kielenkäytöstä. Alkeellinenkin tekniikka on minulta suurimmaksi osaksi hukassa, enkä aikuisten oikeasti tajua sijoitustani. Tämä ei ole mitään turhaa keskipohjalaista vaatimattomuutta, vaan fakta.

Tuomarin älynväläys palkita minut kakkos- ja kolmossijoilla tarkoittaa, että jos aion vielä kisata heavy jigillä tai light double jigillä, minun on opeteltava niihin uudet askeleet. (Tähän sellanen tuskanen parahdus.) Voipi siis olla, että seuraavissa kisoissa – missä ja milloin ne ovatkaan – jätän heavy jigin ja light double jigin väliin. Uudet haasteet ovat tietysti jee jee, mutta intermediate-taso ei ole niin jee jee. Enemmänkin täys mahdottomuus jee jee.

Että tässä sitä nyt ollaan. Seitsemän tanssia, pari hemmetin hyvää ja muutama tosi hyvä sijoitus. Ei ihan sitä, mitä lähettiin hakemaan. Itse olin asettanut tavoitteekseni puolivälin, mutta olisin ollut tyytyväinen siihenkin, etten olisi viimeinen. Ennen palkintojenjakoa kysyin opettajiltani, mitä he arvioivat sijoituksekseni. Muistaakseni hekin veikkasivat juuri puoliväliä tai vähän sen paremmalle puolelle, joten tämä tulos taisi yllättää meidät kaikki. Mielipuolista.

Ihan mielenvikasta läpändeerusta.

Olen rutosti paljon parempi kuin luulin, ja tähän ajatukseen tottuminen vaatii aikaa.

Hitsiläinen.

Tähän vielä loppuun "tiivistetysti" kisat tanssi tanssilta.

Reel. Metsään meni. Oslossa kultaa ja upea fiilis lavalla, Krakovassa unohdan askeleet ja sössin homman. Tätä ei voi puolustella mitenkään. Meriselityksen annan silti: lava oli jaettu kahtia mustalla teipillä (vasemmalla 25-30 –vuotiaat, oikealla puolella yli 30-vuotiaat). Ohjeistuksen mukaan rajaa EI SAA YLITTÄÄ.

Jossain vaiheessa reeliä tajuan, että olen harppomassa kovaa kyytiä kohti teippiviivaa. Jaiks! Kissamaisella notkeudella käännän itseni päinvastaiseen suuntaan, kuin mihin askeleet oikeasti menisivät. Hässäkässä homma kosahtaa reisille, ajatus katkeaa enkä muka muista, mitä piti tehdä. Kaverit lohduttavat, että ei se niin pahalta näyttänyt. Itseäni ketuttaa, että sössin oman suosikkini – varsinkin kun yleisön joukossa olivat opettajani, joille olisin erityisesti halunnut näyttää osaamiseni. Ilmeisesti minun on treenattava tällaisia häiriötilanteita varten. Aina ei askeleitaan saa tanssia kuten treenisalin rauhassa. Hyvä oppitunti.

Muistaakseni neljäs sijoitus. Whooot? Ja koska olen ahne mulkero, välittömästi aloin jossitella, kuinka paljon paremmin olisin sijoittunut, jos olisin tanssinut yhtä hyvin kuin Oslossa. Aivan kuin neljäs sija ei olisi jo aivan huima saavutus!

Light Double jig. Muistan pitää polveni korkealla (tai ainakin yritys oli kova kahden ensimmäisen askeleen ajan). Sidestepissä yritän varpistella niiiiin korkealla kuin pystyn, ja pitää polvet suorana, sillä olen aiemmin saanut noottia notkupolvistani. Askeleet ovat simppelimmät kuin reelissä, ja lavalla oloni on jopa ihan jees. Norjalaistyttö kuiskaa lavan reunalle palatessamme ”Sorry”; hän ilmeisesti luuli häirinneensä tanssiani jollain tavalla. Ei mitään käsitystä, mä vaan tanssin täällä hei. Olo on rento. Luulen sen johtuneen siitä, etten odottanut tältä tanssilta ihmeitä.

Kolmas sija tästä kaiketi, ei voi muistaa. Ei villeimmissä unelmissakaan….

Single jig. Ei mitään muistikuvaa. Keskityin hurjasti siihen, että muistan potkia pepanderiani. Ei niin mitään käsitystä mistään. Joku sija tästä tuli. Huomaan taas, etten pidä single jigistä. 

Slip jig. Toinen oma suosikkini, Norjassa kultaa. Universumi kostaa synneistäni, ja UNOHDAN TAAS ASKELEET! Miten tämä voi olla mahdollista? Tällä kertaa unohdukseni on pahempi kuin reelissä, ja joudun hetken vain töpsöttelemään satunnaisia skippejä, kunnes pääsen taas kärryille. V-tuttaa kuin pientä eläintä. Juurihan minä kävin ne askeleet läpi! Koitan urheasti näyttää hymynaamaa tuomarille ja palaan paikalleni. Ei käryä sijoituksesta. Mitali tästä tuli, mutta arvelisin, että tästä tuli se huonoin sija.

Heavy jig. Edellispäivänä olimme nähneet, kuinka ylempien tasojen kisaajat vetivät kovilla kengillä vähän väliä lavalla persiilleen. Tanssipäällysteestä huolimatta lava on ilmeisen liukas, ja ajatus sinne kipuamisesta hermostuttaa. Enkä tietenkään ehtinyt/tajunnut laittaa mustaa jesaria kenkien pohjiin liukuesteeksi. 

Meikäläisten heavy jigissä on pari sellaista ärhäkkää kääntymistä, joissa terävyys ja nopeus on a ja o. Käännöksessä toinen kanta on maassa, ja tanssiessani kanta lipsuu kuin saippua posliinikipossa. Hyvä että pysyn pystyssä. Koitan paikata tilannetta ojentamalla hur-jas-ti nilkkaani seuraavassa askeleessa ja tekemällä kiukkuiset stämpit (koko jalalla polkaistaan maahan uhmaikäisen tyyliin). Tiiä sitten, onnistunko. Tästä tuli ilmeisesti se toinen sijoitus, voi hyvää päivää.

Trophy-tanssi. Päätin ennen kisoja tehdä trophyssä reelin, ja lavalla olen kovasti iloinen valinnastani. Nyt pääsisin näyttämään opettajilleni, että todella muistan reelin askeleet. Muuten hyvä suunnitelma, mutta olen niin sykkeessä, että unohdan lähteä omalla vuorollani liikkeelle. Ehhehheheh. Stage manager virnistää, muusikko aloittaa uudelleen, minä olen yksin lavalla ja yleisöstä kuuluu hyväntahtoista hurrausta (kiitti, tytöt).

Aloitusmokan jälkeen minua vain naurattaa ja annan palaa. Loikin, pompin ja kiidän lavalla, tai siltä se ainakin tuntuu. Munaan alun rytmin pikkiriikkisen verran, mutten välitä. Jälkikäteen saan tytöiltä kehuja korkeista polvinostoistani. Muistaakseni niitä kommentoitiin tyyliin "Näytit siltä, että ’mulla ei ehkä ole kilometrin mittaisia jalkoja, mutta ainakin nostan niitä kuten olisi’". No perskules. Olen tyytyväinen suoritukseeni, haukon happea ja melkein unohdan poistua lavalta. En muista kumartaa tuomarille. Olen pöllyssä. Muistaakseni seitsemäs sija.

Trad set, eli Blackbird. Käyn vaihtamassa kengät ja kannustusjoukkojen kanssa vitsailemme, että nyt mennään listimään se pirun birdi. Marssin katsomon portaat alas kuin paraskin luolanainen ärjyen. Meitä Blackbirdin tanssijoita on vain kaksi, minä ja ystäväni neiti S., sillä suurin osa tanssijoista näytti valinneen tanssikseen St. Patrick’s Dayn. Kertaamme neiti S:n kanssa askeleet salin nurkassa töpstötellen, ennen kuin meidät opastetaan lavalle riviin. Är-rär, räyh, nyt mennään! 

Minulla on ollut aiemmin suuria ongelmia Blackbirdin rytmin kanssa. Tanssin alku on todella tylsä, sama askel toistuu useamman kerran, mutta birdin jekku onkin juuri kinkkinen rytmi. Hoen mielessäni yyyyyy-kaa-koo, yyyyyyyyy-kaa-koo, ja kuulemma rytmini ei näyttänyt kovin pahalta. Lopun rock-askeleissa hyydyn, mutta kun tanssi on ohi, polkaisen viimeisen askeleen rinta rottingilla. Hymyä ei tarvinnut pakottaa naamalle. Olo on kuin kuningattarella. Kumarran tuomarille, käännyn ympäri, kävelen takaisin riviin ja karjaisen riemukkaasti ”Fuck yeah!”. Tajuan, että moinen saattoi kaikua lavalta koko yleisölle… ei mittään välii, olen liekeissä. Tää on parhautta. Tätä lisää. Blackbirdi on kynitty, fileoitu ja se maistui hyvältä. Sijoitus neljäs. Aivan älytöntä, ottaen huomioon että vielä viikko sitten rytmi oli täysin hukassa.

*** 

Illalla menemme hotellilla neitien T ja S kanssa maailman pienimpään saunaan. Koostaan huolimatta sauna osoittautuu kunnon suomalaiseksi saunaksi, lämpö hellii, olut maistuu hyvältä, lihakset venyvät, ja olo on sanalla sanoen upea. Muspusmuspusmus! Vieläkin hymyilyttää, vaikka tässä on ehditty jo kotiutua takaisin Suomeen. Kirjaan jonkinlaisen kuvakoosteen ja tarkempia tunnelmia Krakovasta lähipäivinä, nyt piti saada tämä tanssianalyysi ulos itsestäni. Kuvat ovat muuten odottamisen arvoisia, ai sitä ilveilyn määrää keskellä kommunistista ihannelähiötä!

Seuraavia kisoja odotellessa. Intermediate-askeleita odotellessa. Lisätreenejä odotellessa. Pitäisikö keväällä lähteä taas Dubliniin….