 |
| Ahhhahhahahaaa. Ha. |
Siinä sitten venyteltyäni totesin, että päätökseni olla treenaamatta viikkoon oli ehkä sittenkin oikea. Meillä oli lauantaina peli, ja perjantai-iltana joukkuetoverini fysioterapeuttimies suostui vilkaisemaan vihoittelevaa reittäni. Reiteni siis revähti/niksahti/nyrjähti/mitälie toissa viikolla tanssitreeneissä. Vain aavistuksen, eikä jalkaani sattunut kauaa, joten en ollut turhan huolissani. Typeryyksissäni menin kuitenkin tanssitreeneistä suoraan rugbytreeneihin, ja siellähän se sitten revähti kunnolla jo lämmittelyvaiheessa. Siitä lähtien kipu on tullut ja mennyt: käytännössä olen vaappunut kuin ankka joka toinen päivä, joka toinen päivä kävellyt normaalisti. Aina kun jalka on tuntunut olevan "parempi", olen tehnyt treenit kunnolla - ja sitten taas seuraavana päivänä nilkuttanut.
Viime perjantaina tämä pelikaverin mies sitten väänteli jalkaani hetken ja totesi, ettei suosittelisi pelaamista seuraavana päivänä, mutta kun kuitenkin aion pelata, niin sen jälkeen kunnon lepo on tarpeen. (Lisäksi hän teippasi reiteni kinesioteipillä, joka on ehkä erillisen blogikirjoituksen aihe, koska en vieläkään tajua, miten koko kinesioteippaus toimii.) Nyt sitten kärvistelen tuota lepoviikkoa - enkä liioittele yhtään, kun sanon että tämä on todella, todella hankalaa.
Eilen olisi ollut kisa-askeltreenit, mutta jätin ne väliin. Vaikka myönnänkin, että viime viikkojen huiman treenimäärän jälkeen yksi lepoilta tuntui hyvältä (Unta! Ruokaa! Huonoja ohjelmia telkkarista aviomiehen kainalossa!), koko ajan takaraivossa kolkutteli huono omatunto. Että ei näitä kisatreenikertoja liikaa ole, enkä vieläkään osaa askeleitani kunnolla, ja voi kauhea kun se edellinen videointikerta näytti virheet niiiin selkeästi, ja ei itku kun nuo jalat ovat löysät, ja ja ja.. "Pitäisi olla tanssimassa, pitäisi olla tanssimassa, pitäisi olla tanssimassa. Ei tällä treenimäärällä mihinkään PM-kisoihin lähdetä, EM-kisoista puhumattakaan!"
Mutta sitten taas tänä aamuna kipitin portaita alas matkalla bussipysäkille, ja totesin, että kyllä siihen sattuu. Ei pahasti, ei niin paljoa että kävely näyttäisi "bodarikävelyltä", kuten siippani niin hellästi kuvailee. Mutta sen verran kuitenkin, ettei jalka ihan terveeltäkään tunnu. Bussissa katsoin kamerastani edelliskerran videon reelistäni ja koitin uskotella itselleni, että tämäkin on treenaamista. Jos ei muuta, niin askeleiden opettelua nyt ainakin.
Pfffffff.
Mikä siinä onkin, ettei järki voita tunteita? Esimerkiksi lauantain pelissä sain olla kentällä vain ensimmäisen puoliajan. Erätauolla valmentaja komensi minut sivuun, koska onnuin. Okei, joo, onnuin, mutta omasta mielestäni olisin voinut ihan hyvin vielä pelata, taklata ja juostakin. Kun sitten kävelin katsomon puolelle jääpussi reittä vasten, niin itkuhan siinä pääsi. Kyllä, pohjalaisnainen itkee julkisesti ja selvinpäin, risti seinään! Mutta suoraan sanottuna vitutti niin rutosti, etten voinut estää kuumia kyyneleitä valumasta, vaikka kuinka nieleskelin. Ei se jalka ketuttanut, vaan se, etten saanut olla enää kentällä. Järki 0 - Tunteet 10. Jälleen kerran.
Tänään olisi céilítreenit ja rugbytreenit. Torstaina showtreenit, vapaavuoro (eli kisa-askeleita) ja rugbytreenit. Eli eilinen mukaan lukien vain kolme päivää viikosta, eihän se nyt olisi paljoa... jalka saisi levätä keskiviikkona, ja perjantaina. Viikonloppuna voisin käydä vain lyhyellä lenkillä...
Joo. Ei. Lepoviikosta toinen päivä menossa. Tätä tahtia minut saa sitoa lepositeisiin perjantaihin mennessä.
 |
| - Ai sullakin on itsehillintäongelmia? - No vähän. |
