Opettajista ja onnistumisista

Blogin päivittämisessä on vierähtänyt näköjään muutama päivä, mutta ällös huoli, ajatukseni pyörivät kisoissa ehkä tiiviimmin kuin koskaan.

Kävin maanantaina toisella ja viimeisellä "arviointitunnillani", ja opettajat antoivat rohkaisevaa palautetta. Esimerkiksi heavy jigiini sain todella arvokkaita neuvoja. En oikeastaan pidä siitä tanssista lainkaan. Mietin jo, kisaanko sillä ylipäätään, sillä mielestäni en saa siitä edes tyydyttävän näköistä. Kakkosaskel on yhtä töpöttämistä, töp-töp-töp-töp-klik. Siinä on aina sellainen ihmeellinen vaappuva pingiini -olo. Saamani vinkit kuitenkin sytyttivät jonkin lampun päässäni, ja nyt homma tuntuu jo vähän... vakaammalta. Ei erityisen hyvältä, mutta vakaammalta.

Muiden tanssien kohdalla saamani neuvot olivat enää "pieniä yksityiskohtia", kuten opettajani sen muotoilivat, joten homma on ilmeisesti hyvällä mallilla. Nyt minun pitää vain muistaa ne "pienet yksityiskohdat" myös kisalavalla. Jostain kumman syystä lavalla ajatus ei vain kulje, ja olo on kuin hernerokkasumussa... Alla oleva kuva tiivistää hyvin fiilikset, kun sitä omaa kisavuoroaan odottaa.

Olisi niin ihanaa, jos joku olisi kisapaikalla hihkumassa, että "NYT!"...

Mutta asiaan. Tarkoitukseni oli kirjoittaa opettajista. Kaikkien workshoppien, kurssien ja sen sellaisten jälkeen olen tavannut hyvin monenlaisia opettajia. Olen tavannut venäläisiä opettajia, joiden metodit ovat hyvin... venäläisiä. Ajatelkaa kiinalaista olympiatason voimistelukoulutusta, niin pääsette kärryille. Olen tavannut irlantilaisia opettajia, jotka eivät ole niin välittäneet, vaikka céilí-pari lähtisikin väärään suuntaan; "Hei, napatkaa siitä ne kaksi mukaan, niin saatte uuden parin!". Ja kaikkea siltä väliltä.

Lienee itsestään selvää, että opettajilla on suuri vaikutus siihen, jatkaako (patalaiska selkärangaton vätys) tanssimista vai ei. Pahimmillaan opettaja voi tappaa nupullaan olevan innostuksen niin, että tanssija päättää heittää pyyhkeen ja verestävät varpaansa kehään, kun mikään ei kelpaa. Tätäkin on nähty.

Olen onnekas, että varsinaiset opettajani ovat kannustavia ja tsemppaavia. Kun tunnilla ryhmämme räpeltää uuden askelsarjan läpi, ja askeleet eivät ole vielä "ihan täysin" hallussa, on hienoa kuulla opettajan hihkaisevan "Sieltä se alkaa tulla!". Kyllähän sen sydämessään itse tietää, että sarja meni päin prinkkalaa - välillä sitä seisoo vain hölmistyneenä paikallaan kunnes saa taas rytmistä kiinni - mutta ehkäpä sitten ensi kerralla askeleet sujuvat jo paremmin. Ehkä. Kokeillaan uudestaan. Ja uudestaan. "No nyt!", hihkaisi opettajani maanantaina, kun sain ilmeisesti yhden bicycle-hypyn kymmenestä onnistumaan. En tiedä mitä tein, enkä osaa sitä taatusti toistaa, mutta jippii! Onnistunut bicycle! (Taisin tosin tuijottaa opettajaani kuin se kuuluisa peura ajovaloissa, sillä säikähdin onnistumistani niin paljon.) 



Näin pitkälle ei ole vielä tarvinnut mennä.
Tiedä sitten, kuinka paljon opettajieni tekisi mieli tehdä näin...


Enkä tarkoita, että opettajien pitäisi pelkästään tsempata. Ei kaiken tarvitse olla auringonpaistetta ja kissanpentuja ja toffeeta ja mukavaa, trallalaa. Eihän siinä mihinkään edisty, jos palaute on pelkkää hymistelyä. Kun virheen tekee, täytyy tanssijankin sen verran kestää, että virhe korjataan. Se, miten virhe korjataan, onkin sitten se ratkaiseva juttu. Kannustaen, vai oppilasta itkettäen?

Kröhöm... joo, polvet suoraksi. Aukikierto. Got it.

Mutta mutta. Nyt opettajani ovat siis valaneet minuun sen verran luottamusta, että kisoihin lähteminen ei tunnu enää aivan niin järjettömältä idealta, kuin vielä reilu kuukausi sitten. En vieläkään usko sijoittuvani erityisen hyvin, mutta ainakin jotkut tanssini - tai osat niistä - näyttävät kuulemma jo nätiltä. Joten ehkä en ole ihan viimeisten joukossa. Kunhan en ole viimeinen. Tai kaadu lavalla. Tai oksenna vuoroa odottaessa... tavoitteita, niitä on hyvä ihmisellä olla. Näillä samoilla tavoitteilla lähdettiin Tampereellekin.

Eipä sillä, olen jo nähnyt unta Dublinissa voittamisesta, ja mitaleista, ja pokaaleista. Ai miten niin tukahdutettua kunnianhimoa? Ei kai?


Sure I did. Sure.


Päiviä jäljellä: 9. (Ekaa kertaa yksinumeroinen luku, herrajumalapaniikki-vatsakramppi!!!)
Asu: valmis
Tossut: pohjallinen pitää vielä liimata
Meikkipussi: täynnä
Parturiaika: varattu (ihan vaan siistimistä varten).
Ensi viikolla tähän aikaan: Dublinissa.

Ei tästä takkia tullut, tuli kisahame!

Ne viime viikolla tilaamani kangasmerkit tupsahtivat postiluukusta samana päivänä, kuin legendaksi noussut The Pipaaaah. Olin merkkeihin tyytyväinen jo tilausta tehdessäni, mutta nähtyäni ne omissa kätösissäni riemuitsin vielä enemmän.

Nimittäin pari päivää sitten selailin tanssikouluni "emokoulun" sivuja. (Scoil Rince Rooney-Iridan Turku on dublinilaisen Scoil Rince Rooney-Iridanin tytärkoulu. Kaiken kaikkiaan emokoulullamme on tytärkouluja Turun lisäksi Helsingissä ja Tampereella sekä Venäjällä. Hyvin kansainvälistä meininkiä!)

Mutta takaisin asiaan. Merkkien aiheuttamaan iloon oli syynsä, sillä emokoulun sivuilla kerrottiin muun muassa koulun kisapuvuista ja niiden väreistä. "Our older girls wear a black dress with red border". Värikoodiston jo tiesinkin, mutta sen tarkemmin en ole yksityiskohtia pohtinut, joten tämä kuva pisti hymyilemään. Sattuikin sopivasti, että meidän "vanhempien tyttöjen" tanssiasussa on helmassa punaisia solmukoristeita... great minds think alike, eh?

Musta asu, helmassa punaisia merkkejä. Kuva: Scoil Rince Rooney-Iridan.

Ja musta hame, helmassa punaisia merkkejä. Ainakin pian.

 
Ompelutaidoistani kerrottakoon sen verran, että minun piti nuppineulottaa merkit kiinni neljään tai viiteen otteeseen, ennen kuin sain välit tasaisiksi. Lyhyellä matikalla on kiva miettiä, että jos jaan helman niinkuin kahdeksalla... eikun hetkinen, välejä tulee seitsemän, että jaanko sen sitten helman sittenkin seitsemällä... Mutta tekevälle sattuu ja kärsivällisyys palkitaan.

Valmis kisa-asu, kaamea point ja PIPAAAH!

Ja nyt tulee tämän merkinnän riettain osuus.... Tampereen kisoja varten minua opastettiin hankkimaan vähintään 120 denierin mustat sukkahousut. Hankin 200 denierin. Yhtä paksuja aion käyttää Dublinissakin, ettei säärtä vahingossakaan vilku. Mutta ei siinä kaikki. Tampereella tanssikaverini Terhi antoi minulle pikkupoikien bokserit ennen lavalle menoa, hänellä kun oli ylimääräinen pari. 

Bokserit? Kyllä, bokserit. En ole aivan varma, miksi irkkutanssijat käyttävät mekon alla mikroshortseja (tai kuten me pihistelijät, boksereita). Jotkut sanovat, että shortsit estävät sukkahousuja valahtamasta nilkkoihin, mikä olisi tietysti kauhistus. Toiset arvelevat, että mikroshortseilla estetään sukkahousujen haarakiilan vilkkuminen tuomareille, mikä olisi tietysti kauhistus. Minen tiedä, mutta en minä tohdi lavalle ilman boksereitakaan mennä.

Joten, bokserit. Kuvan sukkahousut eivät ole ne 200 denierin.
Ja ladies... mitään ei ole lisätty, kuvaa ei ole photoshopattu. It's all me.

Ja tää kuva ihan vaan siksi, että tykkään siitä. En tiedä miksi.

Jos joku tarvitsee kangasmerkkejä, voin lämpimästi suositella jenkkiläistä Patchwork Pandaa (ja kyllä, joka kerta kun sanon tuon ääneen, päässäni soi South Parkin "Sexual Harrasment Panda"). Merkit olivat halpoja mutta laadukkaita, tilaus tuli nopeasti perille ja asiakaspalvelukin oli joutuisaa.

Ja koska markkinoinnin puolelle mentiin... Löysin tänään vihdoin Hart-Sporttia jauhemuodossa! Kiitos Hart-Sport, Kiitos K-Kauppa Puhakka, kiitos Suomen kansa!

Tää lähtee mun mukaan Dubliniin. PIPAAAH kans.

Niiiiin, ja koska tänään treenattiin tulevaa showtamme varten niin että heikompia huimasi, sallinette vielä pienen mainostuksen - kaikki tänne! On meinaan siroja sääriä, komeita loikkia ja huikeaa meininkiä luvassa!

Mun tekemä flyeri, eiks oo nätti?

Nyt loppu mainostus.
Päiviä jäljellä: Niin vähän etten edes halua laskea.

Kevyt päivämeikki? Pelle Hermanni?

Punaviiniä. Nyt tarvitaan punaviiniä.

Olemme Even kanssa hakeneet minulle vielä poskipunaa (ja sille pensselin), koska meikkejä ei ollut vielä i-han tarpeeksi. On aika opettaa Hanne meikkaamaan. Ja siihen tarvitaan punaviiniä. 

Ja limekakkua. Ja kahvia.

Ja pakko se on myöntää, tää ei tunnu kivalta. Ei nyt pahaltakaan, mutta.... jotenkin vieraalta. Aluksi Eve opastaa pesemään kasvot sillä uudella kasvojenpesumömmöllä. Olen että jo hitto vie, kyllä kai aikuinen nainen osaa kasvonsa pestä. Paria sekuntia myöhemmin hukun vaahtoon. En näköjään osaa.

Silti, tunnelma on hyvä, kuten tästä näkyy: 

Eve ja minä suihkunraikkaina. Huomatkaa kädessäni oleva meikkivoideklöntti.

Ensin aloitetaan pohjustuksella. Eve opastaa laittamaan meikkivoidetta ympäri naamaa. Lätsään voidetta koko kädellä. Eve hihittää vieressä. Opin, että meikkivoidetta ei levitetä kuten kasvorasvaa, vaan silleen kivasti sormenpäillä. Duly noted.
 

Huomatkaa niin innostunut olemus. Minä puuteroituna.

Seuraavaksi puuteri. Tästä mä tykkään, tää oli helppo. Näytän kuolleelta, mutta puuterin levittäminen on helppoa. "Sen sä osasit", kommentoi Eve jälkikäteen. Jeee!

Kulmat. Perkele.

Sitten siirryttiinkin astetta vaikeampiin hommiin. Kulmat. En ole ikinä maalannut... (MEIKANNUT, huomauttaa Eve) kulmiani. Eve opettaa pensselin (SIVELLIN, huomauttaa Eve) eri kulmia. Ensin pidetään yhdessä asennossa, sitten toisessa asennossa. Tajuamme ensimmäisen ongelman: surkean näköni. Koska joudun ottamaan lasini pois, en näe edes lähelle tuodusta peilistä mitään. Ja nyt pitäisi nähdä kulmahaiveneni. Nyt ei puhuta siis kulmaKARVOISTA, vaan haivenista. Even mukaan haivenia on paljon, mutta ne ovat vaaleita. Jep jep. Tuska-ahdistus. Lopulta ne löytyvät. Jotenkin.

Huomatkaa hieno rajaus.

Ja sitten luomien rajaus. Tätä olen kammonnut ehkä kaikkein eniten. Olen joskus nuorempana (n. 20-vuotiaana) ostanut rajauskynän jonkinsortin mielenhäiriössä. Yritin rajata silmiäni, mutta ei siitä mitään tullut. En osaa pitää toista silmääni auki ja toista suljettuna yhtä aikaa, ja rajauksen tekeminen on hankalaa kun luomi räppää auki vähän väliä. Eve opettaa piirtämään kapeaa linjaa nenäliinaan. Sepä se; linjan vakaus ei ole ongelma, vaan se luomen paikallaan pysyminen... No, jotenkin siitä selvittiin. "Ohutta viivaa, muttei uskallusta", Eve kommentoi. "Ohutta viivaa, muttei kärsivällisyyttä". No ei todellakaan ole!! Argh! Huuto! Raivo! Miten naiset kestävät tätä?!

Sitä rajausväriä päätyi sitten myös poskeenkin. Vahingossa, oikeasti.

Seuraavaksi luomiväri. Tiivistetään se seuraavasti: "Miten? Mihin? Miten paljon tähän pensseliin (SIVELLIN!) tulee tätä väriä? Miksei tässä näy mitään? Vielä? Tähänkö kohtaan? Meneekö liian korkealle? Ai ei vai? Ai lisää vai?"

Ja sitten ripsiväri. Kävimme melko yksipuolisen keskustelun siitä, etten tajua ripsivärin merkitystä tai tarkoitusta. Siis, minulla on kivat, melko pitkät ripset ja nyt ne pitäisi maalata tällä ripsarilla niin, että kolmasosa niistä häviää, kun ripset liimautuvat yhteen klimpeiksi. Ja se näyttää hyvältä? Tää klimppikasa? Itselläni tulee mieleen kirkkovene, Eve sanoo että ripset näyttävät hyviltä. Huomaan, että alaripseni ovat jäätävän pitkät. Eve vahvistaa havaintoni. Jälkikäteen Eve kertoo, että on asia nimeltä ripsikampa, jos haluan erotella ripseni. Saatan haluta ripsikamman.

RIPSET!

Ja tää ihan välikevennyksenä: jeesus ihminen voi näyttää karmealta.

Ja sitten huulet, joista ei ole kuvaa, ja poskipuna, josta ei ole kuvaa. Huulet menivät hyvin, yllättävän helposti, kunhan muistaa vaan kiristää huuliaan kun mallaa sitä kynää tai pens....SIVELLINTÄ huulille. Tulipa koettua huultenrajauskynäkin. Poskipunasta... no, sanotaanko näin että eka poski tunnetaan nyt nimellä "monsteriposki" ja toinen on ihan jees. Tosin Eve alkaa olla sitä mieltä, että monsteriposki näyttää paremmalta. Ilmeisesti minun pitää taiteilla jotenkin näiden kahden välillä.

Ja täs tää ny on! Eve näyttää nätiltä, mä näytän häkkikärpältä. Huomatkaa pipan lättäämä tukka.

Meikkihässäkän päätteeksi Eve kysyi Antilta, miltä vaimo näyttää. "En ole ihan tottunut tuohon...", mies muotoili diplomaattisesti. Kaunis tapa sanoa, että mene ja pese nyt naamasi, nainen? Oli miten oli, nyt tavoitteenani on meikata muutaman kerran ennen Dubliniin lähtöä, jotta saan rutiinia hommaan. Eli sori, työkaverit, mutta tuutte näkemään meikkaamista opettelevan drag queenin toimistolla pari kertaa... 

Omaehtoista treenausta ja auts

Tanssikoulumme on tämän viikon talvilomalla.

14 päivää Dubliniin.

Huono yhdistelmä, oikke huono. Selaillessani kalenteriani matkalla töihin tajusin, että minulla on enää kaksi treenikertaa jäljellä. Edellisellä "arviointikerralla" olin niin hermostunut, etten muistanut edes sitä, millä askeleilla yksittäiset tanssit alkavat. Aika surkeaa, sillä näitä tansseja on tullut hinkattua niin pitkään, että niiden olisi tultava jo selkäytimestä - myös hermostuneena. Tai kuten entinen yläasteen opettajani totesi "Jos tulisin herättämään sinut keskellä yötä, osaisit heti vastata, miten alkaa light double jig!". (Opettaja tosin saattoi puhua saksan kieliopista, mutta periaate on sama.)

Aika kiskoa itsensä sohvalta ylös ja aloittaa kotireenaus toden teolla. Satunnaiset bussipysäkillä tepsuttelut eivät enää riitä.

Ongelmahan tässä on se, että olen saamaton nahjus. Ihailen ystävääni Nooraa, joka treenaa itsekseen ilman opettajaa. Hän on yksi parhaista tanssijoista joita tiedän, enkä osaa kuvitellakaan, että pystyisin yksin samaan. "Ai tänään voisi treenata? No jos katson tämän äärettömän mielenkiintoisen dokkarin ensin, ja sitten voisin pyykätä, ja katsos kun vessan voisi putsata hammasharjalla hinkaten...."

Älkää ymmärtäkö väärin. Rakastan tanssimista. Tanssitunneille meno tuntuu todella, todella harvoin pakkopullalta - ja jos niin sattuisikin käymään, viimeistään lämmittelyn jälkeen olo on jo kokonaan toinen. Tanssituntien jälkeinen raukeus on melkeinpä parasta mitä tiedän. Ja se, kun tajuaa kehittyneensä, tai oppii uusia askeleita, tai hoksaa jonkin pienen yksityiskohdan... se on kuulkaa huumaavan hienoa!

Mutta itsekurini on luokatonta. On aina ollut. Olen hyvä aloittamaan harrastuksia, ja vielä parempi lopettamaan niitä. On pieni ihme, että irkkutanssi on saanut minut niin pauloihinsa, että jatkan tätä jo neljättä (?) vuotta. En kuitenkaan ole hyvä treenaamaan yksikseni. Jos olen raadollisen rehellinen, voisin jopa sanoa etten treenaa koskaan yksikseni. Ja se kostautuu nyt. Ei ihme, että olen näin hermostunut, sillä tunnen omat heikkouteni.

Mutta täten julistan, että seuraavat 14 päivää keskityn vain askeleisiini ja ongelmakohtiini. Mietin aukikiertoa ruokalan jonossa, kertaan askeleita bussissa, treenaan ryhtiäni työtuolissa... kuten engelsmannit sanoisivat, tästä eteenpäin elän ja hengitän kisatanssejani.

Ihan varppina. Ei naureta siellä.

Ai niin. Joku pyysi sen tanssialustasta kertovan kirjoitukseni jälkeen, että kertoisin myös hieman tee-se-itse-alustan käyttökokemuksista. No. Alustahan toimii hyvin - siis niillä kerroilla kun olen saanut itseni ylös sohvalta ja treenannut yksikseni. Heh hehe. Trebleni ovat kuitenkin hitusen paremmat nykyään, ja viime viikon keskiviikkona sain rollsit kulkemaan kivasti ainakin pari kertaa (rollseista täällä video siltä varalta, ettei sana kerro mitään). Alustassa on nyt tosiaan vielä muovimattoa päällimmäisenä kerroksena hillitsemässä pahinta kopinaa. Lisäksi suojasin reunat mustalla ilmastointiteipillä, sillä revin jo kertaalleen sukkahousuni alustan kulmaan.

Keskiviikkona treenasin rollsien lisäksi St. Patrick's Dayn (ystävien kesken ihan vaan Pate) askeleita. Viime maanantaina kuulin, että jätän yhden "äänen" tekemättä, eli en kopauta kengällä lattiaan kun pitäisi. Sitä kopautusta onkin kiva opetella nyt, kun olen jo pari vuotta tanssinut Patea väärin - lihasmuisti ei vaan millään tajua uutta tapaa...

No, siinä töpötellessäni päätin vetäistä oikein kunnolla. Kunnolla pepulleni, meinaan. Ja tietysti otin liukastumisen ranteella vastaan. Auh. Mutta kyl tää tästä. Reeniä reeniä reeniä. Roll roll roll.


Huomatkaa vasemmassa reunassa näkyvä piiiitkä paksu naarmu. Näin käy kun liukastuu.

Päiviä jäljellä: Vähän
Teatteriliput Abbey Theatren King Leariin: varattu, koska tyttö tarvitsee Dublinissa jotain muutakin ajateltavaa.

Taikauskoinen Hanne on taikauskoinen

Tilasin toissapäivänä silitettäviä / ommeltavia kelttisolmu-kangasmerkkejä hamettani varten. Kaiken sen esittelemäni pukuloiston jälkeen keksin, että haluan edes hitusen väriä mukaan, jotten tanssisi ihan täysin goottimustissa... Tanssikoulumme värit ovat kuulemma musta ja punainen, joten musta hame on helppo muuntaa sopivaksi parilla kangasmerkillä. Jopa minun rähmäkäpyläni pystynevät siihen.



Tämmöinen merkki, tosin vain punaista mallia.



Jotta tilauksen vaadittu vähimmäismäärä täyttyisi (kymmenen dollaria, noin 7,50 euroa, eli halvalla mennään), merkkejä täytyi tilata yhdeksän. Alun perin tarkoituksenani oli tilata yksi, korkeintaan kaksi merkkiä, mutta niitä on nyt sitten pikkasen enemmän. Pistänkin elämän risaiseksi ja ompelen koko helman täyteen solmuja! Ehkä yhden voisi harsia kiinni paidan rintamukseen, ja yhdet molempiin hihoihin? Olen yhtä solmua koko nainen! Pysyvätpähän ainakin solmuja pelkäävät pahat henget loitolla. Toivottavasti jalkani eivät mene yhtä solmuun. Ehhehe. 

Eräs tanssiystäväni puolestaan ehdotti maanantaina, että ompelisin treenihameeseeni leikkikristalleja kuvastamaan jokaista tanssiryhmämme jäsentä. Kristallit jätän mieluusti väliin, mutta taidanpa tehdä niin, että nimeän jokaisen merkin ystävieni mukaan. "Tää olis Terhi, tää olis Laura, Mari, Eve, Hanna, Aleksi, Saija, Tuomas..."  Ehkä saan siten heidän väkensä mukaani.

Ja onneksi koulun väri on punainen. Viisaat tietävät kertoa, että punainen edistää suoriutumista yksityiskohtaisista tehtävistä. No sehän sopii! Wikipedia taas opettaa näin: "Punainen vaatetus parantaa ottelijan menestystä kamppailulajeissa kuten taekwondossa tai painissa. Tutkijat arvelivat, että tämä johtuu punaisen vaatetuksen myönteisestä psykologisesta vaikutuksesta ottelijaan itseensä."

Myönteinen psykologinen vaikutus kuulostaa hyvältä. Oikein hyvältä.

Eikä siinä vielä kaikki! Muistatteko meikkireissuni ja sen, että ystäväni Riika lupasi virkata minulle ikioman meikkipussin Dublinia varten? Tänään puhelin piippasi juttukeikalla tekstiviestin merkiksi. Viestissä odotti tämä kuva saatesanoilla "Hän on valmis".

Iiiiih!

Eikö ole suloinen! Tällä kelpaa lähteä kisaamaan; ellei tämä tsemppaa minua parhaaseen mahdolliseen suoritukseeni, en tiedä mikä. Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon taas - minulla on uskomattoman upeita ystäviä.

Ja ostoskanavan hengessä mennään: Eikä siinäkään vielä kaikki! Osallistuin eilen Facebookissa Aransaarten fanisivun järjestämään kisaan, jossa piti kertoa, miksi ansaitsisi itselleen palkintona olevan pipon. Sen jälkeen tavoitteena oli saada mahdollisimman moni tykkäämään kommentistani, ja eniten "tykkäyksiä" saanut kommentti voittaisi himoitun myssyn.

Eilen illalla käyty jännitysnäytelmä oli melkoinen, kun minä ja amerikkalainen Meaghan kävimme taistoon... lupasin pitää pipoa kisapaikalla, jos pipon voittaisin, Meaghan vetosi isoon päähänsä. Vielä ennen puoltayötä olin selvässä johdossa, mutta aamuun mennessä Meaghan oli kerännyt 67 ääntä, minä 42. Silti, upea suoritus, ystävät rakkaat! Ekstrakiitos Nellille, joka innostui jakamaan pipokuvan omalla FB-seinällään ja kannusti omia kavereitaan äänestämään minua!

Takkiin siis tuli. Pettymys muuttui kuitenkin iloksi kun näin, että Aransaarten väki heltyi lähettämään pipon myös minulle. Sööttiä, eikö vain? Ei ihme, että pidän niistä saarista ja saarelaisista niin paljon... Joten pahoja henkiä karkoittavien solmujen ja tsemppaavan meikkipussin lisäksi Dubliniin matkaa onnea tuova Pipo.

Tämä pipo, tarkalleen ottaen.

Myönteistä psykologiaa, pahojen henkien torjuntaa, väen voimaa ja onnenamuletteja. Minen kieltäydy mistään avusta.


Päiviä jäljellä: 21
Fiilis: kikatteleva, onnellinen, rakastettu

Köyhät ne vaatteilla koreilee...

Muistatteko sen musta-oranssin sienimekon? Sain tietää, että minun ei tarvitse raahata sitä Dubliniin, mikä oli melkoinen helpotus - mitä helpommin pakattavia vaatteita, sen parempi. Viime perjantain treeneissä opettajani kuitenkin kysyivät, millä vaatteilla sitten aion kilpailla. "Öööö.... en ole miettinyt asiaa?" Eli ryhdyin miettimään asiaa.

Maanantaina onnistuin kysäisemään tuntien jälkeen, voisinko kisata ihan vain treenihameellani, joka on simppeli musta kläninki ilman krumeluureja tai koristeita. Tällainen. Hame kelpuutettiin, kunhan käyttämässäni yläosassa olisi hihat ja pienempi kaula-aukko kuin treenitopissani. (Ja minä kun niin toivoin pääseväni esittelemään minitissejäni ja allejani tuomarille...)

Eli asuongelma selvisi, ja minulla on taas yksi päänsärky vähemmän. Opettajat muistuttivat, että kisatasollani (alkeet) asulla ei ole niin väliä. Näyttävät soolopuvut ovat alemmilla tasoilla jopa kiellettyjä, ja tanssijat kisaavat "koulupuvussaan". Niissäkin voi olla koristeita, mutta hyvin hillittyjä sellaisia. Opettajani arvelivatkin, että koulumme irlantilaisopettaja saattaa tuoda minulle vielä koulupukuun kuuluvan punaisen viitan lainaksi. Muuten pukuni on äärimmäisen pelkistetty. 

Which is nice. En missään nimessä siis olettanutkaan, että joutuisin näin aloittelijana (ja yli 25-vuotiaiden sarjassa kisaavana) panostamaan asuun yhtä paljon kuin "oikeat" kilpailijat. Silti olen ollut hieman huolissani, millaista asua minulta odotetaan ja mistä sellaisen hankin.

Varsinkin, kun nykyinen pukumuoti on sanalla sanoen hurjaa. Muistatteko peruukit? Se oli vielä pientä verrattuna pukujen yliampuvuuteen! Tässä Googlen kuvahaun ensimmäisiä tuloksia, kirjavampiakin löytyy jos vain valkkaisi hakutuloksia:

  

Entinen irkkutanssija ja -opettaja John Cullinane, joka on kirjoittanut kirjan muun muassa tanssipuvuista, toteaakin New York Timesin haastattelussa näin:

Well, there’s nothing Irish about them [asuissa, siis]. In fact, some of the boys’ costumes that they’re wearing now are a cross between Michael Jackson and a hotel porter. --- They are fashion creations - lovely colorful designs, etc. - and not a scrap of identity to say that they’re Irish.
 

Juu juu, kehitys kehittyy, eikä menneessä tarvitse roikkua kynsin hampain. Mutta itse olen sen verran... vanhoillinen, ehkä, että pidän vanhempien tanssiasujen tyylistä huomattavasti enemmän. Jotkut arvelevat, että vuoden 1994 Riverdance-esitys olisi ollut innoittajana näille nykyisille vaatteille, sillä vielä 1990-luvun alkuun asti puvut olivat hyvinkin yksinkertaisia. Kauniita, mutta yksinkertaisia. Nämä esimerkit ovat 1960- ja 70-luvuilta. Pidän erityisesti noista 70-luvun vihreistä puvuista, mutta minä nyt olenkin tällainen 70-luvulla syntynyt.

Tässä kuvassa tytöt käyttävät tummia sukkahousuja, jotka nykyään
ovat kisakäytössä vain meillä tätiosaston tanssijoilla. Sitä nuoremmat
vetävät paljain säärin ja valkoisissa sukissa.

En tiedä, onko pukumuodin muuttumisesta syyttäminen Riverdancea, pikkulasten missikisoja vai yleistä varallisuuden parantumista, mutta ovathan nuo vanhat mekot nyt paljon herttaisempia ja sievempiä asuja. Kuka tarvitsee tanssimiseen neljää kerrosta neonväristä röyhelöä, tai kiloa valekristalleja? Ygh. Onneksi maltillisimpiakin asuja näkee. Joskus uuden ja vanhan tyylin voi yhdistää tyylikkäästi, kuten näissä kahdessa:



Tätä myytiin "aikuisten" tanssiasuna. Nätti kuin mikä. Ostaisin.



Tuo asun takapuolella (kuvassa oikealla) näkyvä
viitta on siis se viitta, jonka kaltainen minullakin
saattaa olla Dublinissa. Kaiketi.

Tuollaisissa asuissa voisin hyvinkin tanssia. Mutta olen myös erittäin onnellinen mustasta treenihameestani ja mahdollisesta lainaviitasta. Sydänhymiö.

Ai niin. Ensimmäinen palautetunti takana.

• seison kuulemma kauniisti korkealla varpaillani
• olen kehittynyt selvästi Tampereen kisojen jälkeen (tästä en ole aivan varma, saatoin kuulla myös väärin koska puuskutin niin pahasti)
• aivoissani naksahti viimein jotain ja tajusin erään askeleen anatomian paremmin kuin koskaan aiemmin
• slip jigin lead aroudini on nätti
• minun on lopetettava jalkohini katsominen
• sekä opeteltava rennoksi
• ja muistettava askeleet, myös ne uudet jutut joista kuulin vasta nyt
• JA SE TAKAJALAN AUKIKIERTO!
• ja sitten tuhat muuta pientä asiaa joita en nyt muista. Onneksi on vielä yksi palautekerta jäljellä.

Päiviä jäljellä: 23

Paniikin taso: huomattavasti vähäisempi

Jännityksen taso: selvästi nousussa

Pyörtyäkö vai eikö pyörtyä?

Iskin viime viikolla Paniikkinappulan pohjaan. Pyysin opettajiani antamaan minulle yksityistunnin tai tunteja, joiden aikana he arvioisivat askeleeni ja antaisivat tiukkaa palautetta siitä, mihin näiden reilun 20 päivän aikana minun täytyy vielä kiinnittää huomiota. Tänään olen menossa ensimmäiselle "arviointikerralleni" ja minua hermostuttaa jo valmiiksi. 

Opettajani ovat mukavia, ja tiedän osaavani askeleet - tai kun muisti pettää, jalkani osaavat ne - joten mikäs tässä hermoillessa? Pfff, syitä kyllä riittää! Kaikki ne pikkujutut, joihin täytyy keskittyä yhtäaikaa; aukikierto, ryhti, jalan ojennus, rentous, HYMY... mutta aivan erityisesti hermoilen sitä, että opettajat keskittyvät tällä kertaa vain minuun. He tuijottavat vain minun liikkeitäni, toisin kuin normaalitunnilla, jossa tanssijoita on tusinan verran lisää.

Katseen kohteena oleminen on hirveää.

Kammoan sitä pyörtymispisteeseen asti.

Mikä sinänsä saattaa kuulostaa vähän hassulta, sillä itsehän olen kisoihin tunkenut. Vielä hassummalta se kuulostaa kun miettii, että olen jälleen kerran intoa puhkuen lupautunut mukaan Dragún Irish Dancersien seuraavaan esitykseen - ja useampaan ohjelmanumeroon vieläpä! Esitys on vajaa viikko Dublinin kisojen jälkeen. Olen siis tuskin ehtinyt edellisestä järkytyksestä selvitä, kun pitäisi jo taas seistä lavan takana tai reunalla odottamassa vuoroaan jalat täristen ja sydän pamppaillen.

En oikein osaa selittää tätä. Tampereen kisoissa hermoilin niin, että käteni vettyivät. Ei siis mitään pientä nihkeyttä tai kostumista, vaan kämmenpohjani kirjaimellisesti virtasivat hikeä. Vuoroa odottaessani tärisin kauttaaltaani ja olin varma, että kaadun hetkenä minä hyvänsä, kun tasapainoni pettää. Edellinen Dragúnien esitys kauppakeskus Hansan pääaukiolla hermostutti niin paljon, etten ollut tunnistaa yleisöön tulleita tuttujani. Kertasin vain paniikinomaisesti päässäni, mikä kuvio tuli minkäkin jälkeen. Olen mestari unohtamaan, mikä kuvio tulee minkäkin jälkeen.

Ja silti sinne lavalle täytyy tunkea kerta toisensa jälkeen. 

Se vaan on niin upeaa. Ei nyt ihan seksiwau-upeaa, mutta ei kauaksi jää. Hyvin menneen esityksen jälkeen saatamme listata kilpaa lavalla tehtyjä pieniä virheitä, mutta samaan aikaan vakuuttelemme toisillemme, ettei kukaan niitä huomannut. Jälleen yksi esitys takana, enkä kaatunut! High five! Taputuksia selkään! Jesss! Tanssitovereiden ilmeet, yleisössä olevien tuttujen ilmeet, kaikkia hymyilyttää, hihiii... jännityksen purkautuminen aiheuttaa sellaisen hyvän olon, etten edes yritä kuvailla sitä.

Eli sen kaiken paniikin kestää vain saadakseen itselleen sen uskomattoman hormonimyrskyn, kun musiikki on päättynyt, jalka on pointissa ja rintakehä pullistelee sekä hengästyksestä että ylpeydestä. Minä pystyin tähän sittenkin!

Kisoissa tietysti oma jännityksensä on se, mitä mieltä tuomari oli tanssista. Tampereella palkintojenjakorivissä seistessä sitä salaa toivoi, että kun omaa nimeä ei sanottu kolmantena, se olisi sitten toisena. Tai jopa ensimmäisenä. "Eihän meitä nyt niin montaa tanssijaa ole." Samalla yritin parhaani mukaan pitää mieleni kurissa ja hyssytellä itseäni. Ei sovi ylpistyä ja liikoja tavoitella, ei nuolla ennen kuin tipahtaa. "Kun ei se nyt niin hyvin mennyt".  

On kuulkaa vinkeä tunne, kun kunnianhimo, vaatimattomuus ja elämän realiteetit kamppailevat yhtä aikaa mielen herruudesta. Ja vaikka tiedän, että Dublinissa tulee turpaan kuin lumiukolle saunassa, nuo samat ajatukset pyörivät taatusti sielläkin mielessä. "Okei, en ollut kolmas. Ehkä sittenkin...."

Päiviä jäljellä: 25 (oksetusreaktio)
Tossun liimaus: pitää edelleen

Mustikka kähertää ripset

Onko sulla meikkivoidetta?
Ei.
Onko sulla ripsiväriä?
Ei.
Onko sulla kulmakynää?
Ei.

 Tällainen keskustelu käytiin ystäväni Even kanssa tuossa mennäpäivänä. En tiedä, kumpaa se huvitti enemmän, mutta lopputulema oli, että Eve halusi viedä minut meikkiostoksille. Samalla hän lupasi kokeilla ennen reissuani, saako hiuksiini jonkinlaista rotia. Jos, niin lupaan olla ajamatta hiuksiani siiliksi ja opettelen saman kampauksen teon kisoja varten.

Mutta kävi hiusten kanssa miten kävi, meikistä en pääse livahtamaan. Se on opeteltava, sanovat. Ovathan Dublinin kisat, kuten Eve sen muotoili, vähän prestiisimpi tapahtuma. Ja kaipa se on totta, kalpea haamu ei vain näytä lavalamppujen loisteessa yhtä mieleenpainuvalta kuin meikattu kanssatanssija. 

Joten, tänään lähdimme showtreenien jälkeen ostoksille. Korostettakoon, etten tiedä mitään meikeistä tai meikkaamisesta. Juu juu, tiedetään. Ainahan naiset sanovat etteivät meikkaa - ja heti samaan hengenvetoon "Mitä nyt vähän aamulla ripsaria laitan ja ehkä puuteria." No, sori, mutta minun kirjoissani tuo on meikkaamista. 

Ei siis sillä, että paheksuisin! Kukin tyylillään! Meikkaamattomuus ei ole koskaan ollut minulle mikään kannanotto kosmetiikkateollisuutta vastaan, tai eläinkokeita vastaan, tai median vääristynyttä naiskuvaa vastaan. Olen vain laiska. Ainoat meikkini ovat pari kynsilakkaa, vuosia sitten ostettu kuivunut puuteri jota en oikeastaan osaa käyttää, ja naamiaisiin hankittu henkkamaukan hopeaglitteri-huulikiilto, jota lätkin poskiini näyttääkseni hylkeeltä tai ukrainalaiselta euroviisuesiintyjältä.

Siinä se. Ei maksa sen enempää vaivaa.  

Ja sen sai kyllä Stockmannin myyjä Kati huomata. Eve pyysi hänet apuun, kun seisoin alistuneen näköisenä Stockan hyväntuoksuisten ja -näköisten naisten keskellä, virttynyt treenitakki päällä ja nenänalus rohteessa nuhan jäljiltä. Lähdimme liikkeelle meikkivoiteista. Katin mukaan ihoni on vaalea ja heleä (mitä hittoa heleä tarkoittaa?), joten...*tähän jotain selitystä peittävyydestä ja beebeestä ja mattaisuudesta ja kuulaudesta ja kirkkaudesta ja luonnollisuudesta*. 

Toisin sanoen, tipahdin kyydistä samantien. Katson Eveen. Eve selittää Katille lavasta ja valoista ja sävyistä. Minä katselen vaivihkaa meikkivoiteiden hintoja ja yritän näyttää siltä, että ymmärrän. Välillä Kati laittaa käteeni meikkivoidetta A ja meikkivoidetta B. Niissä on kuulemma eroa. Nyökyttelen.

En huomaa eroa.

Seuraavaksi puuteri. "Haluaisitko kivipuuteria vai irtopuuteria?", Kati kysyy hymyillen. Katille kaikki kunnia siitä, ettei hän suhtautunut meikkiosaston Forrest Gumpiin alentuvasti, vaan jaksoi oikeasti kysellä minulta, mitä haluaisin. Aivan kuin osaisin vastata. Kivipuuteri? Mitä helvettiä on kivipuuteri?  Kumpi on luonnollisempaa, tiedustelen. Kuulemma irtopuuteri. Entä kumpi on helpompaa käyttää? Kivipuuteri, vastaavat Kati ja Eve yhdestä suusta. Kivipuuteria sitten.

Näin etenemme ripsiväriin (ripsiä kihartavaa maskaraa, jossa on ilmeisesti seassa mustikkaa, en tiedä miksi), rajauskynään (ei ohut mutta ei tussi mutta tussi), luomiväriin (käy kuulemma kulmiinkin, mikä on "hyvä juttu"), huulipunaan sekä huultenrajauskynään (koska minulla on "jo ikää ja huulissa juonteita"). Sitten pari pensseliä vielä. Eve kysyy, onko minulla kasvojenpuhdistusainetta. "Ai siis muutakin kuin saippuaa?", kysyn.

En tiedä, mitä Even katseesta pitäisi tulkita. Kaiketi, että naiset eivät pese kasvojaan saippualla.

Kassalla ostokseni hinta ylittää jonkin rajan, ja saan ilmaisen putelin haaleanruskeaa mömmöä. Kyljessä lukee "Lumene Beauty Base Crystal Radiance Primer With Brightening Arctic Lingonberry. New and Improved, AGAINST DULL SKIN". 

Aha.

En edes halua ajatella, paljonko nämä maksoivat.

Siinä ne nyt ovat, odottavat olkkarin pöydällä että uskallan avata ensimmäisen putelin. Vituilleenhan tää menee. Arvostan Even yritteliäisyyttä ja apua, mutta vituilleenhan tää menee. Näen itseni jo dublinilaishostellissa töpösöttelemässä "Triple Stay Makeupia" naamaani, tuskastuvani, peseväni naamani, töpösöttelemässä Triple Staytä naamaani uudelleen, tuskastuvani, peseväni naamani taas, töpösöttelemässä... no, tajusitte idean. 

Ystäväni Riika lupasi virkata minulle meikkipussin, sillä opin tänään myös, ettei puuteria saa laittaa samaan matkapussukkaan kuin hammastahnaa ja -harjaa. Noille kahdelle penssille pitäisi myös hankkia oma penaali. Tämähän on kuin jokin lakiuskonto: "Pensseliä kohdeltakoon epäpuhtaana, jos se on ollut kosketuksissa puuteriin, joka on ollut tekemisissä hammastahnan kanssa".  

Tota... öh? 

Päiviä jäljellä: 27
Mahdollisuus nähdä minut meikattuna: 15.3. Turun työväenopistonlla Dragún Irish Dancersin showssa.