Se tunne, kun tunnilla ei tarvitse seistä suu auki!

Tein eilen to do -listan Lontoota varten. 

- käy suutarilla korjauttamassa kenkien korkolaput
- laita Visalle rahaa
- tilaa/varaa loput liput (Cardiff-Lontoo, Millenium stadium jne.)
- tsekkaa lääkevarasto
- käy värjäämässä kulmat

Toisin sanoen, nyt ollaan jo lähtökuopissa! Kaksi viikkoa ja olen Cardiffissa! Siitä muutama päivä etiäpäin, ja ollaan Lontoossa! Olen aina rakastanut tätä matkoja edeltävää aikaa, kun saan miettiä tällaisia pikkujuttuja. Samalla saa ajatukset pois ikävästä todellisuudesta, kuten töistä ja yt-neuvotteluista ja irtisanomisista.

Ikävästä todellisuudesta pääsin irti myös tänä viikonloppuna, kun 2,5 tunnin treenejä riitti sekä perjantaille, lauantaille että sunnuntaille. Viikonlopun treenisuma toi mukanaan paljon uutta opittavaa, ja melkoisen yllätyksen: minä pidän hornpipesta!

Toistan: minä pidän hornpipesta!

Hornpipe on siis yksi kovilla kengillä tanssittava tanssityyppi, ja olen inhonnut sitä oikeastaan alusta saakka. Kävin kilpailemassa alkeis-hornpipella Tampereen PM-kisoissa 2012, vaikka tiesin jo ilmoittautuessani, että karille menee. Ja niin menikin. Seuraavaksi opeteltu primary-hornpipe oli/on arkkiviholliseni.

Ja se paljonpuhumani settitanssi Blackbird, jonka kävin lahtaamassa Krakovassa... hornpipe. 

Yksittäiset hornpipe-askeleet ovat ihan jees, mutta kun ne pitäisi laittaa sarjaksi... arghslghslghsfghsghsfg. En pysy rytmissä. En opi askeleita. Ja kun en opi askeleita, turhaudun ja nostan käteni pystyyn. 

Eli oikeasti hornpipessa ei liene mitään vikaa, vaan asenteessani. Mutta kun jouduin töiden takia olemaan poissa hornpipe-tunneilta ja sitten tipahdin kyydistä ja ja ja ja...

Mutta nyt olen nähnyt valon, tullut toisiin aatoksiin ja oppinut hornpipen! Whoop! Rytmissä on vieläkin hiottavaa enemmän kuin tarpeeksi - mutta kuten opettajani lauantaina sanoi, tanssiessani siellä näkyi jo jotain sen kaltaista. 

....right?

Ja mikä tärkeintä, opin ne askeleet! Tuosta vain, suitsait. En muista, milloin viimeksi olisin omaksunut jonkin askelsarjan noin nopeasti. Hämmentävää, oikeastaan. Perjantaina opin hassun rinkula-clickin (ei taatusti ole oikea termi, mutta siksi minä sitä nyt kutsun) melkeinpä kertalaakista.

Lauantaina näin tulevan kisa-hornpipeni kakkosaskeleen ensimmäistä kertaa, ja se upposi jääräpäiseen kaaliini parin yrityksen jälkeen. Muistan sarjan vieläkin näin kaksi päivää myöhemmin (testasin juuri). Sunnuntaina hiukan vaikeampi, intermediate-tason hornpipe tuotti jo vähän enemmän päänvaivaa, mutta pääsin sarjan kunnialla loppuun. Sama juttu siinäkin - ensimmäistä kertaa pappia kyydissä ja askel sujahti heti aivonystyröihin. Ainakin periaatteessa.

Että mitä hittoo, kysyn vaan. Olisko tässä jo vähitellen oppimassa jotain? 

Tuossa alapuolella hieman mallia hornpipesta. Tämä on "hitusen" nopeampi kuin se meidän primary-tanssimme, mutta tässä on kivasti samoja askeleita kuin intermediate-tanssissamme, muun muassa tuo raivokas varpaan hakkaaminen lattiaan ja "rinkula-click". Eli tämännäköistä tsydeemiä pitäisi meikäläisen kerrata. Onneksi toestandit, eli tuon varpailla kipittämisen, voin vielä jättää väliin. Kengät eivät vielä taivu tarpeeksi. Heh.

Niin ja joo. Olen jo päättänyt, mitä hankin itselleni, jos sijoitun ykköspallille seuraavissa kisoissani. Maksakoot 175 euroa, haluan itselleni hopeisen ketturannerenkaan.

Motivaatiokoru

Kuva: Crafty Celts

Tiivis tilannekatsaus

- Kisamekkotilanne etenee. Bling bling.
- Peruukkitilanne ei etene. V-n prkl stana hlvtin englantilaiset ja heidän kivikautinen pankkijärjestelmänsä.
- Onneksi on varaperuukki.
- Tossujen venytys etenee.
- Onneksi on varatossut.

- Saan äidiltäni uuden onnenpipon. Huomaavaisena vanhempana äitini virkkasi pipoon Irlannin lipun värit.
- Varasin juuri parturiajan. "Leikataanko hiukset?" Eiiiiiii!

sydän!

- Ensimmäiset pitkän aikavälin säätiedotukset Cardiffista ovat saapuneet. Aurinkoa ja +14! 
- Ensimmäiset keväiset ilmoitukset lentolakoista ovat saapuneet. Ei koske käyttämääni lentoyhtiötä, mutta olihan tämä nyt niin odotettavissa. Kevät. Seuraavaksi varmaan Islannissa poksahtaa tulivuori.
- Onneksi olen honeybadger, eikä honeybadger välitä.

- Kisajärjestäjiltä tupsahti neljän sivun lista "käytännön asioita".
- Kisapaikalla ei käy pankki- tai luottokortit. Kts. kohta kaksi. 
- Listan mukaan senior ceili -sarjaan on tullut 50 prosenttia lisää osallistujia.
- Senior ceili -sarja on meikäläisten sarja. Uuups.

- Michael "Riverdance" Flatley osallistuu kisojen avajaisiin.
- En osallistu kisojen avajaisiin. Flatleyllä ei ole vaikutusta asiaan.

Flatley poseeraa.

ja sokerina pohjalla:

- Viralliseen ohjelmaan on listattu naapurikirkon messuaikataulu.

Jotenkin on tosi syntinen olo.

Viha vie viljan maasta, kateus kalat vesistä

Kurvipallo! Tänään en kirjoitakaan irkkutanssista!

En ainakaan ihan heti alkuun. Kävimme tänään siippani ja ystäväni herra K:n kanssa leikkimässä hieman aseillamme. Tarjolla oli pitkäjousta, kirvestä ja vipukeihästä, joka oli minulle kokonaan uusi tuttavuus.

(Sain myös hetken aikaa testata herra K:n pitkämiekkaa, jonka saan lainaksi toukokuussa pidettävään miekkailuworkshoppiin. Paikalle sattunut taaperoikäinen katseli silmät lautasenkokoisena, kun heiluttelin miekkaa nuoliviini selässäni. Silmät laajenivat vielä entisestään, kun tarjosin raskasta miekkaa hetkeksi hänelle. Söpöliini.)

Mutta siis, asiaan. Tänään uskaltauduin vihdoin ja viimein jännittämään Jamesin... siis, pitkäjouseni, täyteen mittaansa. Suhtaudun jouseeni ehkä turhankin huolehtivaisesti, mutta käsittelen sitä lähinnä kuin pumpulia hattarassa.

Tässä tyylinäyte noin viikon takaa. Ei lähelläkään täyttä jännitystä.

Varovaisesta jännittämisestä huolimatta olen kuitenkin oppinut tähtäämään sillä melko hyvin. Nuolet menevät minne haluankin niiden menevän, ainakin suurimman osan ajasta. 

Tänään sitten siippani ja herra K:n kannustuksesta innostuneena jännitin jousen täyteen mittaansa ja.... *twäng - suih - nuoli huitsinkuusessa* 

Eli koko käsitykseni siitä, miten jouseni käyttäytyy ja miten homma toimii, menikin nyt uusiksi. Raah.

Ja mikä pahinta, kadotin suosikkinuoleni siinä rytäkässä! Loki-nuoleni, se itsepäinen mulkvisti, joka ei koskaan lentänyt sinne minne piti, vaan nauroi huidellessaan minne lystää. Tänään se ilmeisesti lensi pidemmälle kuin uskoinkaan, ja teki samalla pienen katoamistempun. Möh.

Joo, nimesin yhden nuolistani. Mutta kun se on oli persoona.

Herra K toi myös vipukeihäänsä, eli atlatlin. Se on sellainen hassu puukapula, jolla singotaan naurettavan pitkiä nuolia/keihäitä. Kuulemma vanhempi asetyyppi kuin jousi, joka sekin on ollut maisemissa jo aika pitkään.

Tämmöinen. Meillä tosin oli vaatteet päällä. Kuva: roarofwolverine.com

Atlatl oli hauska vempain. Itse tosin olin onneton sen kanssa, ääreispitkän keihään tasapainottelu ja viskaaminen ei ollut näillä tynkäkäsivarsilla helppoa. Tekniikkalaji, selvästi. 

Siippani puolestaan oli luonnonlahjakkuus. Hän sinkosi keihäitä helponnäköisesti pellonpäästä toiseen, ja vieläpä ihan kunnioitettavalla tarkkuudellakin.

Möh. Välitön kateuskohtaus. Mikä siinä onkin, että jos joku osaa jotain paremmin kuin itse, kateuden peikko nostaa päätään? 

Eläkää toki ymmärtäkö väärin, olin myös iloinen ja ylpeä siippani puolesta. Mutta kun itekki-tah-tooo-ooo. Ihan sama irkkutanssissa. Kun itse joutuu opettelemaan jo kertaalleen väärin opittuja tekniikoita uudelleen ja uudelleen, ja toiset tuntuvat oppivan ne kertalaakista, niin kyllähän se vi... ketuttaa. Pitäis osata kaikki heti kerralla. Nyt. Mulle. Kaikki. Heti.

Olen niin epäkypsä että hävettää.
 
Samalla kateus silti myös motivoi. Että jos ny vielä kokeilis. Että jos nyt ei ihan heti luovuteta. Saatan tuntea oloni hemmetin tyhmäksi, tai lahjattomaksi, tai laiskaksikin (kun en ole selvästikään kerrannut askeleita kotona kuten muut), mutta samalla nousee myös jonkinsortin palo tai kiukku tai innostus - miten sitä nyt sitten kutsuisikaan. 

Ja sitten kun se nuoli lentää sinne minne pitää, tai saan aivan-täysin-mahottoman back-treblen kolahtamaan oikein, niin tunne on kyllä aika muikea. (Back trebleä en edes yritä selittää, sanonpahan vaan että siinä jalan pitäisi pystyä tekemään asioita joita en tajua.)

Niin. Kaipa tarkoitukseni oli (jälleen kerran) tunnustaa, että olen kovin kadehtivainen sielu. Ihan kyllä reilusti olen juu. Mutta koitan kääntää sen synnin jotenkuten hyödyksi, ja opetella tavasta eroon. Jotain siitä ilkeän nipistelevästä tunteesta on saatava irti sen sijaan, että antaisi sen mustata mielen.

Ihan vielä en ole kuitenkaan oppinut paremmaksi ihmiseksi.

Eli seuraavaksi aion tehdä itselleni atlatlin. 

Muistaakseni herra K:n taidonnäyte. Se tunne, kun kirves oikeasti jää tauluun! Whoop!

 

 

 

Ai niin, ei päivää ilman irkkua. Liimasimme tänään about triljoona leikkikristallia pukuihimme. Neiti E, ompelijamme, oli kutsunut meidät talkoisiin ampuma/heitto/viskelyratamme vieressä oleville tiluksille. Olihan siinä taas silmillä pyöriteltävää, kun hetkeä aikaisemmin olin seissyt mutaisella pellolla kädet savessa kaksi kirvestä kourissani, ja sitten piti töpöstellä kristallipalloja samettimekkoon. Pahoittelut, rakkaat ystäväni, niistä kaikista manauksista ja kirouksista joita saatoin päästellä pöytämmme ääressä.

Mun pitäis opetella tavoille.

TASAN neljä viikkoa lavalle.

It's the final countdown... titididdiddiiii.

Tänään vedimme läpi hyvät treenit. Saimme kahdessa tunnissa korjattua parikin pientä juttua, jotka eivät sinänsä olleet ISOJA ongelmia, mutta ovat vähän häirinneet. Nyt viilauksen ja pilkunrakastelun jälkeen ne tuntuvat - ja ennen kaikkea näyttävät - vieläkin paremmalta. 

Hyvä me! 

Tästä riemastuneena laskin, montako treenikertaa/tuntia meillä on vielä jäljellä. Tai siis, montako kertaa minulla on jäljellä, sillä työvuoroni estävät osan treeneistä.

Tulos: Kuusi kertaa. Treenikertoja on jäljellä tasan kuusi kertaa. Näistäkin kerroista kolme on ns. normi/soolotreenien päätteeksi nipistettyjä ekstralisäpikatreenejä.

Kaikkinensa 7,5 tuntia. 

7,5. 

Eeeeeh... saiskos jostain tuntei lisää, tacksåmycket?

Kolme viikkoa tästä, ja pakkaan jo kamojani sekä tulostan boarding passia (jos halpalentoyhtiöni on pitänyt varaukseni voimassa). 

Mihin tää kevät on menny, kysyn vaan.

Menen hyperventiloimaan vessaan.

Kiitti moi.

 

Hyvää Patrickin päivää!

Tänään on siis irlantilaisten vappu, juhannus ja joulu yhdessä, kun maa juhlii omaa kansallispyhimystään Pyhää Patrickia (tosin suurimmat hulabaloot taisivat olla jo viikonloppuna, maantaibileet ovat aina maanantaibileet maassa kuin maassa).

Tällainen tilanne sunnuntai-iltana Dublinin baarikortteli Temple Barissa. Kuva: Earth Cam

Patrickia juhlitaan myös täällä Suomessa siellä täällä, tosin huomattavasti pienemmällä mittakaavalla. Irkkutanssijoille tämä on vuoden tärkeimpiä päiviä; ei ole irkkutanssia ilman irlantilaista kulttuuria ja sen juhlapyhiä.

Yleensä olemme olleet Paten päivänä Castlessa tanssahtelemassa, mutta koska Castlea ei enää ole (haikea huokaus), on tänä vuonna juhlinnat vähän vähissä. Aivan kuin pieni tanssijayhteisömme olisi tuuliajolla, ennen kuin keksimme uuden kotipesän. 

Lisäksi minulla on tänään iltavuoro, joten juhlinnat ovat vähän jäissä siitäkin syystä. 

Siksipä juhlin Patrickia, tai siis Maewyn Succatia (miehen alkuperäinen nimi) omalla tavallani.

1) Ensinnäkin, vietin suurimman osan aamupäivästä loikkien ympäri asuntoamme, samalla hokien ääneen "Liikaa treeNEjä, liikaa treeNEjä, liikaa treeNEjä"... tai siis, loikin ja höpötin siihen asti, kunnes remppamies asteli yleisavaimella sisään (putkiremppamme v-mäisin osuus käynnistyi tänään). 

Remppamiehen läsnäollessa en enää viitsinyt jatkaa eteinen-keittiö-olohuone-keittiö-eteinen-kierrostani, joten tyydyin vain töpsöttelemään paikallani olkkarin puolella, hokien samaa treenimantraa hiljaa mielessäni. "Liikaa treeNEjä, liikaa treeNEjä, liikaa treeNEjä"....

Sekopäistä? No ehkä hieman - eihän minulla edes ole liikaa treenejä! Mutta tavoitteenani olikin venyttää tossujani vielä vähän lisää, ja ennen kaikkea treenata reelin rytmiä. Minulla on hitosti ongelmia reelin rytmin kanssa. Se on haitannut soolosuorituksiani, mutta erityisesti se häiritsee nyt, kun lavalla on samaan aikaan seitsemän muuta tanssijaa. Erotun joukosta kuin malka silmässä, ellen saa rytmiäni kohdilleen.

Eilisten treenien jälkeen neiti M. sitten keksi, että voisin harjoitella rytmiä hokemalla tuota "liikaa treeNEjä" -juttua samalla, kun tanssin. Ennen Krakovaa hän hoksasi, että saisin Blackbird-tanssin rytmin kohdilleen, kunhan hoen alkukierroksen ajan "No niin no niin no niin...." ja sehän tuntui toimivan!

Joten kokeillaan tätäkin. Kuulemma saan reelin rytmilleen aina silloin tällöin. Ongelmani vain on, etten itse välttämättä edes huomaa, jos/kun tipahdan rytmistä. Jatkan vain tanssimista muina miehinä, kunnes opettajani/tanssikaverini huomauttaa asiasta. Ja sitten olen ihan että mitähittoo.

Ihana olla täysin kuuromykkäsokea rytmin suhteen.

Eli peukut pystyyn, että "liikaa treeNEjä" auttaa. Sen näkee viimeistään perjantain treeneissä...

Aina on aikaa myös valokuvalle. Huomatkaa uusi t-paitani, jonka tilasin ihan vain Patrikin kunniaksi. :P

2) Remppamiesten vallattua kotimme päätin paeta kaupungille tappamaan aikaa ennen iltavuoroa. (Note to self: Toi ylläoleva hame on aiiiivan liian lyhyt tuulisena päivänä, jos takki on vyötärömittainen.) Kaupoissa haahuillesani löysin sievän kangaspäällysteisen muistikirjan, jossa oli hauskan kirjava Lontoo-teemainen kansi. Harmi vain, että muistikirja oli myös A4-arkin kokoinen, ja kahden peukalon paksuinen, joten Lontoon-reissua varten se ei olisi kovinkaan kätevä. 

Se antoi kuitenkin idean... tai siis, muistutti minua vanhasta ideasta. Yritin tätä jo Oslon ja Krakovan reissujen aikaan, mutta unohdin koko asian. Eli matkapäiväkirja! Sellainen, johon koko poppoo saisi kirjoittaa, piirtää ja tuhertaa tunnelmiaan ja terveisiään. Sellainen, jota olisi sitten vanhana kiva lukea ja nauraa jutuille, joista ei aivan tarkalleen muista, mitä ne tarkoittavat.

Kuinka kerätä katseita kahvilassa: Askarteluhetki!

Onneksi tanskalaisten tiimarista eli Tigeristä löytyi mukava pehmeäkantinen muistikirja, ja höpsöjä kirjaintarroja parilla eurolla, jotta sain askarreltua oman Lontoo-kirjani. Ei tuo nyt ole lähelläkään sitä näkemääni sievää muistikirjaa, mutta siinä lukee Lontoo. Vihreällä. Ja huomatkaa tuo hieno graafinen ilme. Nollat ja o-kirjaimet loppuivat kesken, joten 2014 on nyt ihan täysin tarkoituksella 2X14. Teinixxxxx-meininkiä.

Eli pistäkääs muistiin, Lontooseen lähtevät lukijani: odotan teidän kirjoittavan jotain jossain vaiheessa muistojen mappiini. 

Neljä viikkoa lähtöön.
Neljä viikkoa ja kuusi päivää lavalle. 

Oksensin juuri hieman suuhuni.

Täti kohtaa tosiasiat

Hehhehheeee... eeh.

Pakollinen kepeä päivitys:

Katselin tänään ennen töihinlähtöä RTÉ:n (Irlannin Yle) dokumenttisarjaa Jigs and Wigs, joka kertoo irkkutanssin maailmasta kuuden jakson verran. Kuten hienossa dokumentissa "Jig!", myös tässä on mukana nuori pojankloppi, joka treenaa ihan hurjasti ja on niin suloinen ja yrittää pärjätä kisoissa. 

Jigissä nuori poika oli John, johon kaaaaaikki dokumentin nähneet tanssiystäväni ovat rakastuneet. Itse olin tippa linssissä, kun dokumentissa näytettiin Johnia jalkapallokentällä - hän oli maalivahtina ja treenasi askeleitaan sillä aikaa, kun peli oli käynnissä kentän toisessa päässä. Siis liikkis! Liiiiiikkis!

Siis kattokaa ny kun toinen on söötti! Kuva: IrishCentral

Jigs and Wigsissä nuori poika on puolestaan nimeltään Jim. Hän on hurjan lahjakas, mutta hänellä on ongelmia kuulonsa kanssa. Ressukka, sillä se tarkoittaa, että hän ei meinaa pysyä tanssiessaan rytmissä. Tämän kuultuani Jim oli välitön suosikkini - mä niiiiiiin symppaan tanssijaa joka ei pysy rytmissä! (Okei, itsellänihän siihen ei ole syynä osittainen kuurous, vaan patatyhmyys, mutta silti.)

Dokumentin ensimmäisessä osassa Jim pyrki Lontoon maailmanmestaruuskisoihin - ja pääsikin! Olin innoissani, sillä ajattelin heti mennä katsomaan hänen kisasuoritustaan. Tiedättehän, tv:stä tuttu tanssija ja niin edelleen.

No, kisa-aikataulun mukaan huitelen vielä Cardiffissa, kun Jimin ikäluokka tanssii, joten se siitä sitten. Kisat siis alkavat maanantaina ja kestävät sunnuntaihin, ja päivittäin edetään ikäjärjestyksessä.

Pettymysten pettymys.

Mutta sitten huomasin, että olen jo ehtinyt Lontooseen, kun 20-21 -vuotiaat pojat ovat tanssivuorossa.

Virnistys. 

Mä oon niin likainen vanha täti.

Mutta nuoret, ryhdikkäät, huolitellut, hyväkuntoiset tanssijapojat on vaan niin..... oi oi. 

Ja ennen kuin kukaan ehtii sanoa sitä ääneen:

 

Paluu vihreälle saarelle

Ehhhehheheeeee.
Sähköpostiin tupsahti uusi kuvagalleria viime vuoden Vihreä Saari -näytöksestämme. Työmatka bussissa sujuikin tänä aamuna hekotellen, kun kelasin kuvia läpi.

• Kaksoisleukani ovat jäätävämmät kuin muistinkaan.
• Minusta ei vaan saa hyvää tanssikuvaa. 
• Vaihtoehtoiseti en vaan osaa tanssia.
• Taidan kuitenkin ihan vähän nauttia lavalla olosta.

Laitoin (tietenkin) pari kuvaa välittömästi Facebookkiin, koska kukapa sen kissan hännän nostaisi ellei kissa itse? Ajattelin silti tehdä vielä paremman kuvagallerian tänne, ja muistella vielä kertaalleen viime marraskuun rutistusta.

Jos et päässyt paikalle, niin kyseessähän oli täysverinen show; kaksi näytössä, väliaika, monta numeroa ja miljoona vaatteenvaihtoa. Väliajalla tarjolla kahvia ja pullaa. Tanssijoita taisi olla kaikkiaan huimat 23, ja muusikoitakin kaksi (kiitokset vaan taas soittajille, ilman teidän upeaa lauluanne ja soitantaanne meillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia ehtiä numerosta toiseen).

Itse olin mukana kuudessa numerossa. Osa numeroista oli ns. vanhoja tuttuja, mutta suurin osa oli kokonaan tätä show'ta varten koreografioituja. Eli olihan niissä opeteltavaa. Tahti vain kiihtyi syksyä kohden, ja samalla piti harjoitella PM- ja EM-kisoja varten... kyllähän sen tiesin, mihin lupauduin mukaan, mutta näin jälkikäteen ajateltuna syksy oli melkoinen pressi. Ei tämä MM-kisoihin treenaaminen tunnu enää missään tuon rääkin jälkeen!

*hermostunutta naurua tähän*

Valitettavasti olen joutunut rajaamaan kuvia alkuperäisestä, joten kuvien sommittelu ei ole siis kuvaajan käsialaa (iso käsi kuvaajallemme, nuoriherra M:lle. Loisto-otoksia!). En kuitenkaan viitsi lätkäistä nettiin muiden tanssijoidemme kuvia ilman lupaa, joten tässä nyt vain tämä minä-minä-galleria.

Ensimmäisenä numero, joka kulki nimellä "Pubikohtaus". Ideana oli, että koko poppoo täyttää lavan, joka maagisesti muuttuukin Pyhän Patrikin päivää juhlivaksi irkkubaariksi. Baarissa tietenkin tanssahdellaan, ja minä olin yksi soolon vetävistä tanssijoista. Saimme aikaiseksi oikein tanssiskaban, kun me sooloilijat yritimme päihittää toisemme arrrrrmottomalla askelkisalla.

Tai siis, se oli idea. Minä lupauduin tanssimaan treble reeliä. Siinä oli vain kaksi pientä ongelmaa: en koskaan pysy reelissä rytmissä, enkä pärjää kovilla kengillä. Hyvät lähtökohdat, eikö vain?

Onnekseni neiti M. teki askelsarjastani tarpeeksi simppelin, joten sain kuin sainkin sen molemmissa näytöksissä jotenkuten taaplattua loppuun.
 

Jalka nousee, katse tyhjä. Näillä mennään.

 

Plösö kuittaa. Mutta mikä parasta: jalkani ovat aukikierrossa!! Kantapäät näkyvät sekä edessä että takana!

Tykkään hirmuisesti tuosta ylläolevasta kuvasta - enkä vain siksi, että jalkani ainakin näyttäisivät olevan aukikierrossa. Kuvassa jotenkin tiivistyy se tunne, mikä saa minut aina lavalla valtaansa. Ennen lavalle menoa saatan olla valmis oksentamaan kauhusta, mutta kun tanssi on ohi, tekee mieli vain huseerata rinta rottingilla miljoonahymy naamalla: Mä selvisin! Kattokaa hei, hei kattokaa, mä selvisin! Tää on hienoo!

Sama juttu kisoissa. Se viimeinen askel, se viimeinen varpaiden pointtaus... se tunne on koukuttavan kiva. (Nyt oikeasti kisakuume nousee, tahtoo sooloilemaan!)

Tämä seuraava numero kulki työnimellä Turisti. Siinä herra A. esitti Dublin-paidassaan Dublinissa harhailevaa turistia, joka yllättäen kuulee kaukaa outoa kopinaa... ja joutuu keskelle hurmaavien irkuttarien tanssin pyörteitä. Lopulta turistimme lankeaa itsekin ja koko homma päättyy huimaan yhteistanssiin - rivissä. Yleisö haluaa rivitanssia, niin pentele, annetaan niille sitten rivissä tanssia.

Tämä numero oli niitä "vanhoja tuttuja", mutta se ei tarkoittanut, että tanssin olisi voinut vetää läpi vasemmalla kädellä. Ajoitus oli kaikki kaikessa, kun tanssijat ovat rivissä tekemässä samoja juttuja. Pienikin myöhästyminen, ja erotut joukosta kuin.. ööh.. no, erotut joukosta. 

Kuvista päätellen minä erotuin joukosta. 

Niinpä niin.

Tämä kuva on mukana ihan vain siksi, että olen siinä korkealla varpaillani (siis jösses!) ja potku yltää kerrankin peppuun asti. Valitettavasti kuva on vähän tumma, joten joudutte vain nyt luottamaan sanaani tässä asiassa.

Ja tää on sitten se loppuposeeraus. Kuva mukana vain siksi, että siinä ei minulla ei ole kaksoisleukaa.

Seuraava numero oli yksi suosikeistani, "Piraatit". Tämä oli tällainen innokkaan esiintyjän, mutta ei-niin-kummoisen tanssijan bravuuri: askeleet olivat simppeleitä, mutta sain revitellä ilmeitä ja eleitä ihan tosissaan.

Esitin yhtä piraateista, jotka olivat aarrejahdissa. Välillä taisteltiin, välillä muututtiin laivaksi, mutta aarrearkku löytyi lopulta. Numero alkoi sillä, että sinkaisin lavalle yksikseni "tähystelemään" ja houkuttelemaan muita merirosvoja paikalle. Minä. Yksin. Lavalla. Voi pyhäsylvi. Onnekseni sain ilveillä ja pelleillä sieluni kyllyydestä, jotta hermostuneisuuteni peittyi. 

Tämä numero taisi olla yksi yleisön suosikeista. Taivas tietää, miksi... 

Mielipuolinen merirosvo matkalla maineeseen.

Mielipuolinen merirosvo muikeana.

Mielipuolinen merirosvo ihan selvästi näkee tuossa lattialla aarteen. Mitä eläytymistä!

Muutamasta muustakin numerosta on kyllä kuvia, mutta niissä ilmeeni ovat taattua Hannea, joten jätän ne julkaisematta. (Kymmenen leukaa ei kaunista ketään.) Johonkin minäkin vedän itseni kiusaamisessa rajan...

Kuvia katsellessa täytyy vain kiitellä, kuinka hienoihin ihmisiin olen saanut tutustua tämän harrastuksen myötä. On upeita tanssijoita, uskomattomia musikantteja, lahjakkaita koreografeja ja ennen kaikkea kärsivällisiä sieluja, jotka jaksavat tehdä töitä näinkin suuren näytöksen eteen. Ei mikään helppo nakki, kun kaikki täytyy tehdä kahvilan pullista lähtien omin nokkineen.

Notta vau. Kiitos vaan, neiti T., että raahasit minut yliopiston irkkutanssitunnille silloin joskus. Tässä sitä nyt ollaan. Ih!

Sokkona sooloillen

Kisakuume etenee. Matkakuume nousee. Pää on täynnä kysymyksiä kuten ”Saanko kaikki kamat mahtumaan pikkureppuun” (en, en saa). ”Eksynkö Lontoon metron syövereihin" (aivan taatusti). ”Miten saan itseni korkeammalle varpaille” (ei aavistustakaan).

Siis kattokaa ny sitä. Itse Theseuskin eksyisi tuonne!

Kaiken tämän keskellä sooloaskeleet ovat jääneet vähän lapsipuolen asemaan. Kuten ehkä muistatte, Krakova nosti minut kahdessa tanssissa seuraavalle tasolle. Siksipä ennen seuraavia soolokisoja – missä ja milloin ne ovatkaan – joudun opettelemaan ainakin kahdet uudet askeleet.

Mutta koska universumi on antavainen, olen alkuvuoden aikana saanut opettajiltani askeleita sylikaupalla.

Kahmalokaupalla.

• primary single jig (lead ja 2. askel)
• primary hornpipe (lead ja 2. askel)
• intermediate light double jig (lead ja 2. askel)
• intermediate treble reel (lead ja 2. askel)
• intermediate reel (vaikka voin kyl kisata vielä primary-tasollakin)
• intermediate slip jig (vaikka voin kyl kisata vielä primary-tasollakin)
• trad setti x 2: Jockey to the Fair ja Garden of Daisies

Seitsemän uutta askelsarjaa. Seiiitsemän. Niistä peräti neljä sillä korkeammalla, intermediate-tasolla, jonne en kyllä minkään järjen mukaan kuuluisi. Muistelen kaiholla aikoja, kun vain kahden uuden sarjan opettelu oli jo riittävän hämmentävää, ja askeleet tuppasivat menemään sekaisin. ”Aiiii tää olikin reel, upsansaa!” Nyt pitäisi erottaa toisistaan seitsemän askelsarjaa. Örgh.

Näistä seitsemästä tanssista muistan tällä hetkellä single jigin ja hornpipen. Haparoiden muistan light double jigin ja treble reelin (haparoiden siis niin, että muistan paloja sieltä täältä, mutta joudun vielä turvautumaan lunttilappuun jatkuvasti). 

Intermediate reeliä tai slip jigiä en ole ehtinyt treenaamaan kertaakaan sen jälkeen, kun ne minulle näytettiin, joten lähtötaso on nollassa. Trad seteistä Garden of Daisies on niin sanotusti jo hajulla, Jockey to the Fairista muistan alun – lohdutan itseäni sillä, että pienellä kertaamisella loppukin palautunee mieleen. Eh.

Näitä pitäisi nyt treenata, kerrata, treenata ja kerrata. En vain tajua, missä välissä... kaikki tanssiaika menee nyt MM-treeneihin, mikä on oikein ja hyvä niin. Se on nyt Tärkeintä. Mutta alan hitusen huolestua siitä, etten ehdi saada näitä uusia askeleita mi-ten-kään kisakuntoon ennen seuraavia soolokisoja.

En tosin edes tiedä, missä ja milloin seuraavat soolokisani ovat. Jossain vaiheessa neiti H. houkutteli minua Dublinin feisiin, siis siihen samaan jossa vierailin viime vuonna, ja joka aloitti tämän koko blogin.

Ajatus houkutti, mutta lopulta siitä oli pakko kieltäytyä. Dublinissa pitäisi olla neljän päivän kuluttua. Eh... joo ei nyt kyllä irtoa. Seuraavaksi puhetta oli Prahan feisistä, joka järjestetään toukokuun 24.–25. päivä. Haluaisin niiiiin kovasti Prahaan. En ole käynyt siellä vuosiin, mutta kaupungilla on erityinen paikka sydämessäni. Prahaan tein ensimmäiset itsenäiset matkani. Opin juomaan siellä olutta. Olen istunut Kafkan ikkunalaudalla. Vieläkin tietynlaisina kuulaina päivinä kuvittelen, että Turussa tuoksuu samalta kuin eräänä loppukesän aamuna Prahan autioilla kaduilla.

Mutta ei, myös Prahan feis jää väliin, ainakin tältä vuodelta. Niin pian Lontoon jälkeen en saane töistä vapaata, en ehdi kerätä matkakassaa, enkä varsinkaan ehdi treenata uusia askeleita kisakuntoon. Krakovaa varten treenasimme reeliä, sliparia, Blackbirdiä ja kumppaneita ainakin vuoden! Ymmärtääkseni suomalaistanssijoita on lähdössä myös Milanon feisiin, joka järjestetään viikko Prahan jälkeen. Mutta sama juttu – ei onnistu sekään meikäläiseltä.

Münchenin feis olisi juhannusviikonloppuna (saksalaiset eivät ilmeisestikään arvosta keskikesän juhlaa kuten me pohojoosen asukkaat). Mahdollisuuksien rajoissa, ehkä? Olisiko? Eiii... vai olisiko? 

Mömmöm-kisojen jälkeen minulla olisi kahdeksan viikkoa aikaa treenata raivokkaasti (plus käydä parissa rugbyottelussa). Päätöksiä täytynee tehdä jossain vaiheessa, sillä Münchenin jälkeen feiskalenteri lyö kesän ajaksi tyhjää. Ehkäpä kesälle/syksylle ilmoitetaan vielä muutamat kisat, en tiedä.

Syksyllä odottavat myös EM-feisit Haagissa, mutta en millään haluaisi kisata ensimmäistä kertaa uusilla askeleillani EM-lavalla. Vähän turhan suureellista ja kunnianhimoista. Pienemmät kisat ennen kovaa koitosta tekisivät hyvää itseluottamukselleni ja lavakammolleni.

Äh möh örhg. München. Kahdeksan viikkoa. Seitsemän askelsarjaa. Tosin, voin kisata vielä vanhoilla reelillä ja sliparilla, enkä tarvitse kuin yhden trad setin, joten käytännössä jäljelle jää neljä uutta askelsarjaa ja vanhojen hiomista. Hm hm hm hm hm hmmmm.

Vähän pelottaa. Vähän turhan aikaista. Mutta kun vähän kuitenkin kutittelisi.

Olen kunnianhimoinen, itsetuhoinen idiootti.

Muita asioita:

• Neiti H:n mielestä hiukseni ovat söpöimmät ikinä. Mikä pelottavinta, alan itsekin kallistua sille kannalle, etten ajele näitä pois ainakaan heti Lontoon jälkeen. Menisihän siinä vuosi kasvatustyötä hukkaan, jeskamandeera.
• Neiti H antoi myös papukaijamerkin nilkanojennuksestani sunnuntain treeneissä. Leijun tyytyväisenä tämän voimin ainakin viikon.

 

No ei ollu tämmöinen, ihan sanallinen merkki, mutta silti.

• Tein ison päätöksen, ja jätän maanantain tanssitreenit väliin tästä päivästä lähtien. Tunneilla opetellaan uusi trad setti, King of the Fairies, eikä pääkoppani kestä enää kahdeksatta uutta askelsarjaa. Kroppani kiittänee myös.
• Mahdun koon 36 hameeseen sujahtamalla. Oh baby yeah.

11 tuntia varpailla tekee höpöö

Blogillani on lukijoita. Vaativia lukijoita. Kuulemma pitäisi päivittää useammin, että olisi jotain luettavaa.

No, rakkaat höpsöliinini, te tiedätte keitä olette. Ja tässä teille viimeisin raportti Hannen tuskien taipaleelta.

Kuten taisin tammikuun puolella mainita, irlantilainen opettajamme vieraili Helsingissä alkuvuodesta katsastamassa kisakuntomme. Tuolloin tiimeille tuli jotakuinkin runsaasti noottia, ja saimme lupauksen siitä, että opettajamme palaa vielä kertaalleen Suomeen ennen Lontoota. Vähän vilkaisemaan, olemmeko treenanneet hiki hatussa hänen poissaollessaan.

Ehheh.

Eli allekirjoittaneella oli perjantaina niin sanotusti pissi sukassa ja kynnet purtuina kynsinauhoja myöten. Kun treenaamme, onnistun vieläkin välillä sössimään typerissä kohdissa. En millään halunnut saada irkkuopettajaltamme kommenttia asioista, jotka tiedän osaavani, kunhan vain keskityn. 

Tiivistettynä, ns. jännitysmomentti oli melkoinen. Opettajamme oli tarkoitus koulia meitä lauantaina ja sunnuntaina Helsingissä, joten perjantaina treenasimme vielä Turussa pikaisesti molemmat tanssit läpi, molemmilla lopuilla. (Lisäksi tanssimme ja treenasimme muuten vain kaksi tuntia – ”kevyesti” ja ”maltilla”, jotta jaksaisimme tulevan viikonlopun rääkin. Kevyesti ja maltilla, juu juu. Niin aina.)

Lauantaiaamuna suuntasimme kohti Helsinkiä aamuvarhaisella. Matkasta ei sen kummempaa, kommentoinpa vaan että Helsingin ruutukaava-alue on maalaiselle aivan täysin käsittämätön. Ei katu voi siksakkailla, hyppiä ja pomppia risteysten yli miten sattuu ja väittää olevansa vielä yhtenäinen, sama katu! Nii!

Mutta pääsimme perille, kiitos ystävällisten helsinkiläisten. Osa joukkueestamme, minä mukaanlukien, oli kunnianhimossaan tai typeryyttään ilmoittautunut myös 2,5 tunnin tanssiworkshoppiin ennen kisatreenejä. Päivä alkoi siis kivalla kovien kenkien tekniikkapläjäyksellä.

Ja minähän siis olen susipaska kovilla kengillä. En vain tajua, miten saisin pidettyä nilkat tarpeeksi rentoina konekiväärinnopeita treblejä varten, joten ”kop-kop-kop” äänet ovat minun tapauksessani vain ”kop”. Siksi tuuletinkin kuin pieni eläin pähkinäkipolla, kun opettajani kommentoi minun saaneen ”aina välillä” oikeaan nilkkaani oikeanlaista rentoutta. ”Aina välillä”! Toiseen nilkkaan! Se on alku! Neljän vuoden tanssimisen jälkeen saan kovien kenkien perusaskeleen aina välillä oikein! Whooooooo!!!

(Eikä tuossa ollut siis yhtään ironiaa tai sen sellaista, olin ihan vilpittömästi innoissani asiasta.)

Liian isot tossut ja palautusjuomaa. Molemmat haisevat. Pahalle.

Kävimme myös nopeasti läpi uutta pehmeiden tossujen intermediate reeliä. Iso pala purtavaksi, sillä minulla on vielä täysi työ sen alemman tason primary-reelin kanssa... mutta olihan se nätti tanssi. Ja olisihan se kiva oppia. Lähinnä uudesta tanssista jäi kuitenkin mieleen hämmentynyt ”Siis mitä tässä pitäisi tehdä?!!” -tunne. Olen katsonut myös koulumme FB-sivuilta löytyvän opetusvideon pariin kertaan läpi, hikikarpalot ohimoillani. Elämän realiteetit on iskettävä pöytään: tämä reel ei ole kisakunnossa vielä pitkään, pitkään, piiiiitkään aikaan. Liekö koskaan.

Varsinkin, kun intermediate-askelissa on mukana sellaisia trikkejä, joita en saa toimimaan kuin tuurilla satunnaisesti. Yksi niistä on bicycle, jossa hypätään ilmaan ja potkitaan jaloilla kolme kertaa persuuksiin ennen laskeutumista. Tähän tapaan:

Jep. Toi on mahdollista. Jos on nuori ja sorja ja vetreä. Jos polvet ovat notkeat kuin rautakanki pakkasella, homma on niin sanotusti hitusen hankalampaa.

Oli miten oli, tämän jotakuinkin rohkaisevan kokemuksen jälkeen oli aika syödä vähän pähkinöitä, uskotella itselleen että pohkeet eivät ole vielä täysin maitohapoilla ja suunnata kohti seuraavaa tanssisalia.

Luvassa oli kolme tuntia kisatreeniä. Eli samoja askeleita uudestaan, uudestaan, uudestaan ja uudestaan, kunnes opettajamme olisi tyytyväinen näkemäänsä. ”Again” oli päivän sana. Mutta tämä ei missään tapauksessa ole purnaamista, toisto on Se Ainoa tapa oppia. Saimme todella hyviä vinkkejä ja selkeitä korjauksia tanssiimme.

Ja jos touhu kerran näyttikin paremmalta, se myös tuntui paremmalta. Hien kirvellessä silmiä oli kiva saada yksittäinen tanssin kohta menemään oikein - ja kiva oli myös ymmärtää, miksi kyseinen kohta meni kuten meni, kun aiemmin sen kanssa on joutunut taistelemaan jo viikkoja. Parhaimillaan/pahimmillaan korjausliike vaati sitä, että kaksi tanssinopettajaa nappaa kahta tanssijaa vyötäisiltä kiinni kesken liikkeen, jotta homma ei mene hätäilyksi ja kuvio sekaisin. Mitenkään en nyt tässä puhu itsestäni...

Välillä tuntuikin, että minä olin ainoa kuta sai huutia, mutta se lienee vain ansaittua. Sillä

• Rytmitajuni on olematon
• Unohdan vieläkin paniikissa askeleita – vaikka olisin kysynyt juuri kahta sekuntia aikaisemmin, että figure A:han oli se ja se, eikä se ja se
• Käteni lörpöttävät
• En ole korkealla varpaillani
• Naamastani näkee, kun mokaan (No perkele kun vituttaa!)
• Niin, ja rytmitajun... eikun tämän sanoinkin jo

Olen sanonut tämän aiemminkin, ja sanon uudelleen: Mua niin turhauttaa joukkuekavereideni puolesta. Mahtaa olla kiva tanssia, kun joukossa yksi täti tötöilee. Täytynee käydä uhrikivillä tanssimassa täysikuun aikaan, jotta heidän kärsivällisyytensä riittäisi vielä pikkiriikkisen pidemmälle. Onhan tanssini kuitenkin parantunut ainakin joiltain osin, pikkuhiljaa. Tarvitsen vain aikaa. Jota ei ole. Huuuooooh.

Mutta ei masennuta. Minä pystyn tähän. Ja mikä parasta: kaiken sen hikoilun, banaanin mussuttamisen, kipeiden nilkkojen, kramppaavien pohkeiden ja turvonneiden varpaiden jälkeen opettajamme oli lauantaina tyytyväinen näkemäänsä.

Toistan: tyytyväinen näkemäänsä!

Sunnuntaina palasimme salille, pohjekramppeja vertaillen. Mutta edellispäivän työ ei ollut turhaa; toisen kolmituntisen jälkeen opettajamme intoutui jo kehaisemaan, että meillä on ”potentiaalia” saada recall – eli siis mahdollisuus päästä toiselle kierrokselle, jos kaikki menee hyvin. Nyt loppu on kiinni vain meistä. Seuraavat kuusi viikkoa meidän on keskityttävä vain tähän. Treenattava ja mietittävä kaikkea, mitä viikonlopun aikana käytiin läpi. Yläasteen saksan opettajaani mukaillen: Homma on osattava niin, että vaikka joku tulisi keskellä yötä herättämään, osaisin tehdä täydellisen kammokierroksen.

Lisäksi meidän on oltava paremmassa kunnossa. Kun väsymme tanssin aikana, se näkyy heti jalkatyöskentelyssämme. Emme potki tarpeeksi korkealle, emme hypi tarpeeksi korkealle, emme ole varpaillamme tarpeeksi korkealla... jep,  paino on sanalla korkea. Kotiläksyksi tulikin vähintään puoli tuntia päivässä askelten läpikäyntiä kotona, plus kunnonkohotusta vaikka sitten hyppynarun kanssa. Hoitunee. Eikun, hoituu.

Että tämmöistä. Tänään kävelen kuin ankka, ja nilkkani ovat ”vähän” turvoksissa. Ei tässä ole mitään järkeä. Mutta silti tää on niin ihanaa. Se on kuulkaa jännä tunne, kun ensimmäisen tunnin tuskan jälkeen yht’äkkiä huomaa, ettei liikkeelle lähtö enää satukaan aivan niin paljoa. Seinä tuli vastaan, ja seinästä mentiin läpi. Uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan.

Seitsemän viikkoa lavalle, kuusi viikkoa lähtöön. Heeeh.

Niin ja: 

• Kiitokset neideille H ja A aina niin kannustavasta opetuksesta ja uusista askeleista. Opin ne kyllä. Opinopin.
• Kiitokset neiti E:lle kyydistä, ja rakkaalle velipojalleni oikein mukavan pehmeästä sängystä. Mun veli on niin paras.
• Kiitokset Hki-Tre tiimin neideille hauskasta seurasta lauantai-iltana. Seura oli hyvää, bändikin oli, mutta olin vaan vähän väsy. Ens kerralla pilkkuun asti.

Pyhän Davidin päivän olut. Tunnetaan myös "palautusjuomana".

• Kiitos Hki-Tre tiimin neideille myös sairastuneen jäsenemme tuuraamisesta. Sitkeitä sissejä.
• Kiitokset sille kivalle sedälle, joka opasti maalaiselle, millä ratikalla pääsee kisahallilta Kamppiin. Kakkonen ei mene kisahallilta Kamppiin. Nimimerkillä ”Ai tää kääntykin tänne!”.
• Kiitokset Helsingin Kampin Subwayn työntekijälle, joka yhdellä vilkaisulla päätti, että sämpylän väliin kaivetaan nyt se isoin kanapihvi.
• Kiitokset mussukalleni, joka ei vieläkään hermostu naisensa yltiöpäisestä tanssimaniasta, vaan kiltisti hieroo illalla hellästi pohkeitani, kun hihittelemme hassuille luontodokkarin pingviineille.
• Kiitos mun tiimille. Ilman teitä en pääsisi MM-lavalle.