Eli heippatirallaa, pientä päivitystä pukkaa!
Jalka on siis käytännössä jo kunnossa. Kävely sattuu yhä silloin tällöin, ja esimerkiksi juost...hölkätessä nilkka saattaa ärtyä niin, että jääpussille on tarvetta. Tämä ei kuitenkaan johdu enää luusta itsestään tai paranemisesta, vaan siitä hemmetin metallilaatasta ja ruuveista. Kun luuta myöten ja sen pään ympäri kiertyy jotain ylimääräistä, niin kyllähän se siellä vihloo ja juilii aina silloin tällöin.
Suurimmaksi osaksi ajasta en silti edes huomaa laattaa, joten pari viikkoa sitten sain ns. treeniluvan (miinus korkeimmat hypyt ja taklaukset, niitä varten nilkan lihasten pitää vielä vähän kuroa kiinni). Ongelma on kuitenkin yhä nilkan jäykkyys ja kimmoisuus - tai sen puute. Tällainen pikkuvika ei käynyt mielessänikään, ennen kuin tosiaan näin fyssarini (toistaiseksi) viimeisen kerran.
Homma on siis se, etten pysty hyppäämään leikatulla jalalla. Siis yhdellä jalalla. Ehjällä jalalla voisin haastaa kenet tahansa ruutuhyppelyssä kaksintaisteluun, ja pomppia niin korkealle kuin vain fysiikka muuten antaa myöten. Leikatulla jalalla taas.. no ei niinkään. Vaikka pää huutaa, että hyppää, ja muu kroppa kiskoo perästä, jalka ei vain nouse kunnolla.
 |
| Hyppelyä leikatulla jalalla. Aika surullista. Mutta tukka hulmuaa. |
Tilanteen koomisuudesta kertoo se, että pääsen nipinnapin sellaiset harjoittelutikkaat päästä päähän ilman, että jalka sotkeentuu tikkaisiin. Puolaspuut ovat ohutta muovilevyä, sellaista viivoittimen paksuista, enkä meinaa päästä sellaisen yli. Että näin. Onneksi ruutuhyppelyä voi harrastaa old schoolisti, vetämällä jokirannan hiekkapolkuun omat leikkitikkaat ja loikkia siinä. Tai siis, yrittää loikkia, puuskuttaa, kirota, loikkia vähän lisää ja syljeskellä.
 |
| Siis tällaset tikkaat, rugbytreeneistä ah-niin-tutut. Fyssarin ilme oli näkemisen arvoinen, kun en päässyt ensimmäisellä kerralla kuuden metrin tikkaita loppuun asti ilman äänekästä ähinää. |
Mitäs muuten sitten kuuluu? Eipä ihmeempiä. Kunto on romahtanut, mutta salilla hölkätessä ylitän aiempia ennätyksiäni vähän väliä, joten kyllä se sieltä nousee taas (tosin, ulkona juostessa henki salpaantuu jo viiden minuutin jälkeen, mikä ihme siinäkin on?). Paino nousi, mutta on laskemaan päin.
Nyt pitäisi vain jostain löytää into palata treeneihin. Rugbytreeneissä olen käynyt silloin tällöin tekemässä mitä pystyn (eli en mitään, rehellisesti sanoen), ja siellä motivaation löytyminen lienee helpompaa - kunhan pääsen taklaamaan. Tanssipuolella... kun vastassa on kokonaan uusien askeleiden opettelu, jotka "opettelin" salin lattialla istuen, ja joiden kanssa muut ovat jo kuukausia edellä... no, sanotaan näin että nyt pitäisi kiskoa itseäni niskasta kiinni ja lujaa. Mutta vaikeaa on, vaikeaa. Ei ole opettajaa, jonka kanssa kävisin askeleita läpi, enkä kehtaa koko ajan olla kysymässä muilta, että "hei kuule, kuule, mitä tän jälkeen tuli". He ovat jo kuitenkin niin pitkällä, ettei yhtä aikaa treenaamisesta tule mitään. "Kotona tepsuttelu" on taas ihan yhtä tyhjän kanssa, kun muistiinpanot paperilla näyttävät ihan heprealta.
Motivaatioon tuli entisestään lommo, kun kuulin, ettei EM-kisoissa tänä vuonna järjestetä feis-puolta. Minä nyt en todellakaan lähde intermediate-tansseillani kisaamaan MM-kisoihin karsivien kanssa. Että mitä varten tässä opettelee askeleita, jos ei kisaamista varten (PM-kisat Turussa syksyllä, joo, mutta öh äh möh plah yrgh).
Mutta, motivaatiosta ja sen puutteesta ja itseni surkuttelusta ehkä myöhemmin lisää. Jotain tarvii keksiä, ja pian, tai pelkään että tanssi hiipuu kohta kokonaan. Mutta samaan aikaan minulla on sitä ikävä - unien näkeminen täydellisistä askeleista lienee merkki siitä?
Pomo tuossa juuri kysyi jalan vointia ja kommentoi, että shakki on hyvä ja tervehenkinen harrastus.
Mutta tuleeko siinä hiki?
