Leikkauspäivä on lyöty lukkoon. 22.10. mennään taas veitsen alle. Menihän se vähän myöhään mutta kun ne reissut ja Nordic Feis ja ja ja..
Tosin, eilen illalla mielessä kävi, että olisiko sittenkin pitänyt uhrata vähän lomia ja mennä poistattamaan metalli jo elokuussa. En tiedä miksi, mutta nukkumaan mennessä laatta ja ruuvit tuntuivat todella vahvasti nahan läpi. Ei ollut vain pieni töyssy jalassa, vaan oikeasti isompi ja selkeästi yksityiskohdiltaan erottuva kupru. Ällötti raakasti, kun sormella hivelin nilkkaa (mutta pakko sitä oli silti sivellä, koska masokisti minussa kuitenkin vähän tykkäs).
Toisaalta, koitan "mennä ilon kautta" ja ajatella, että koska kupru erottui niin vahvasti, niin jalka ei ollut ainakaan turvonnut - mikä oli pieni ihme, sillä eilen kävelin ensin ympäri kaupunkia markkinoiden rugbyseuran tulevia pelejä, ja sitten tanssin vielä 1,5 tuntia.
Ekaa kertaa kovilla kengillä, muuten! En muistanutkaan, kuinka kivuliaat ne ovat jalassa... vedettiin ensin neiti S:n kanssa reeliä, jonka askeleet alkavat olla jo aivokuoressa, joten seuraavaksi on pakko ryhtyä treenaamaan siitä tanssin näköistä. Slipariakin mentiin hieman läpi, mutta ne spinnit, ne spinnit!
Mutta, siis, kovilla ekaa kertaa. Neiti M. opetti hyvin, hyvin kärsivällisesti minulle sitä kirottua intermediate-tason heavy jigiä. Välillä olin purskahtaa itkuun turhautumistani, välillä henki salpasi, kun neiti M. taputteli tanssin oikeaan tahtiin. Siis ei jumalauta, ei mitään mahdollisuuksia oppia tuota. Takatakatakatakatakataka-click-takatakatakataka.
Mä EN ole intermediate-tason tanssija, en vaan ole. Mä en tiedä, mitä Krakovassa tapahtui, mutta tuomarin EI olis pitäny nostaa mua nextille levelille.
Neiti M. koitti kärsivällisesti selittää, ettei mun ehkä kuulukaan vielä osata sitä, koska
a) tanssin sitä ekaa kertaa eläissäni ja
b) en ole aiemmin tanssinut intermediate-tason askeleita.
Että kyllä mä sen saan haltuuni, neiti M. vakuutti.
On ihanaa, kun ystävillä on niin vahva luotto meikäläiseen. Lämmittää silleen syäntä.
Ja joo, järki sanoo, että kaikki on ihan ok, mun ei kuulu taputella tanssia oikeaan rytmiin vielä ekan 30 minuutin jälkeen. Ja ei, ei siinä ole mitään sellaista askelta, mitä en fyysisesti pystyisi tekemään. Mutta silti suoraan sanottuna vi-tut-ti ihan hel-ve-tis-ti etten tajunnut miten jalat menevät, tai kun tajusin, etten saa edes clickiä tehtyä perustrebledownin jälkeen. Aivot ei tajuu, jalat ei opi, oon sysipaska eikä tästä tuu mitään. (Jeh, mulla on itsetunto-ongelma. Paha sellainen.)
Miten sitä saisi sydämen kuuntelemaan järkeä? Opettelua ei auta hemmetinmoinen turhautuminen. Tiedän, että minulla on täysin oikeus töpsöttää heavy jigiä etanavauhdilla kieli keskellä suuta. Kunhan saan askeleet hitaasti menemään, voin ryhtyä nopeuttamaan tahtia. No worries.
Mutta silti.... aaaaarrgghghhghghghghghghghghgh!
Niin, ja nyt pitäisi päättää, aionko todella nousta lavalle PM-kisoissa. Ja jos, niin millä tanssilla? Jos vaan reelillä, niin sehän on nyt ihan naurettavaa. Yksi tanssi, säälittävää! Mutta tuotatuota... slipari kuntoon tässä ajassa?
Ehkä meen vaan tanssimaan reelin lisäksi iänikuisen St. Patrick's Dayn. Tai Blackbirdin. Enkä kuuntele totuutta, jonka neiti M. niin hyvin tiivisti: "No et sitten kyllä kehity eteenpäin."
Huoh. Ilon kautta. Opin eilen reilussa puolessa tunnissa heavy jigin leadin oikean puolen niin, että pääsin sen etanavauhtia kahdesti loppuun asti. Perkele, se on kuitenkin aika hyvin.
torstai 25. kesäkuuta 2015
tiistai 16. kesäkuuta 2015
Jotain odoteltavaa lokakuulle
Pientä päivitystä (koska kaikkia niin kiinnostaa jalkani ihmeelliset seikkailut):
Jalan kakkosleikkaus on sovittu! Lääkärinihän siis ilmoitti joulukuussa, kun jalka operoitiin, että nilkkaan laitetut ruuvit ja metallilaatta poistettaisiin "sitten syksyllä". Syynä kuulemma se, että olen vielä nuori (huutonaurua tähän!) ja se, että laatta väännettiin osittain myös pohjeluun pään ympäri. Koska laatta ei ole vain nätisti luun vartta pitkin, se "saattaa aiheuttaa ongelmia myöhemmin".
No ne ongelmat kyllä tiedetään; jalkaan sattuu vieläkin satunnaisesti, jos se tömähtää maahan/lattiaan liian voimallisesti, nilkka turpoaa pienestäkin rasituksesta, herään välillä öisin jomottavaan kipuun... Eli tiivistetysti, laatan on syytäkin lähteä.
Päätin ottaa lääkäriini yhteyttä jo näin kesän alussa, sillä syksystä sekä lomakaudestani tulee melkoinen hullunmylly
Eli missä vaiheessa sitä ruuhkavuosiaan elävä ikinuori ehtii muka johonki leikkaukseen, hä?
Toisaalta haluan päästä eroon tuosta ärsytyksestä niin pian kuin mahdollista, toisaalta taas en halua, että kipsikausi sotkee suunnitelmani. Ja työpuolikin pitäisi ottaa huomioon - milloin leikkaus haittaisi pomoni elämää mahdollisimman vähän?
Jännityksellä odottelin, mitä lääkärini sanoisi leikkauksen ajankohdasta. Eilen illalla sähköpostiini kilahti vastaus - lokakuulle mennään! Wales turvattu, urheilu/kisapuoli turvattu, mökkireissut turvattu, jee! Töiden kannalta vähän harmi, etteivät kesätyöntekijämme ole enää paikkaamassa minua sairaslomani ajan, mutta toisaalta
TOIPUMISENNUSTE ON NOIN 10-14 PÄIVÄÄ!
Onko ehkä pikkasen ihanaa kuulla, että saikkua on luvassa mahdollisesti vain reilu viikko, kun edellisen kerran sitä tömähti liki kaksi kuukautta? Vastaus; on.
Nyt vain odottelemaan sitä ihanaa tunnetta, kun rauhoittavat virtaavat suoniin ja maailmassa kaikki on hyvin.
Plus, ajattelin kysyä lääkäriltä, saanko sen penteleen metallilärpykän mukaani leikkauksen jälkeen. Siitä saisi taatusti osaavissa käsissä ihan hiton hienon korun. Vaikka rannekorun. Tai riipuksen. Oo, sormuksen!
Tai nilkkakorun. Heh heh.
Kai potilas saa pitää omat rojunsa? Onko lukijoissani lääkäriä? :D
Jalan kakkosleikkaus on sovittu! Lääkärinihän siis ilmoitti joulukuussa, kun jalka operoitiin, että nilkkaan laitetut ruuvit ja metallilaatta poistettaisiin "sitten syksyllä". Syynä kuulemma se, että olen vielä nuori (huutonaurua tähän!) ja se, että laatta väännettiin osittain myös pohjeluun pään ympäri. Koska laatta ei ole vain nätisti luun vartta pitkin, se "saattaa aiheuttaa ongelmia myöhemmin".
No ne ongelmat kyllä tiedetään; jalkaan sattuu vieläkin satunnaisesti, jos se tömähtää maahan/lattiaan liian voimallisesti, nilkka turpoaa pienestäkin rasituksesta, herään välillä öisin jomottavaan kipuun... Eli tiivistetysti, laatan on syytäkin lähteä.
Päätin ottaa lääkäriini yhteyttä jo näin kesän alussa, sillä syksystä sekä lomakaudestani tulee melkoinen hullunmylly
- Walesiin kahdeksi viikoksi humputtelemaan
- ehkä jopa kentälle alkusyksystä jos valkku katsoo minut sen arvoiseksi
- Nordic Feis (järjestäjänä, ehkä kisaajanakin)
- mökillekin pitäisi päästä eikä kallioilla loikita kaurismaisesti nilkka paketissa
- Oulu Irish Fest
- Irlantikin huutelee että missä se Yli-Parkaksen muija viipyy
- ja kaikki muu sälä jota en nyt muista
Eli missä vaiheessa sitä ruuhkavuosiaan elävä ikinuori ehtii muka johonki leikkaukseen, hä?
Toisaalta haluan päästä eroon tuosta ärsytyksestä niin pian kuin mahdollista, toisaalta taas en halua, että kipsikausi sotkee suunnitelmani. Ja työpuolikin pitäisi ottaa huomioon - milloin leikkaus haittaisi pomoni elämää mahdollisimman vähän?
Jännityksellä odottelin, mitä lääkärini sanoisi leikkauksen ajankohdasta. Eilen illalla sähköpostiini kilahti vastaus - lokakuulle mennään! Wales turvattu, urheilu/kisapuoli turvattu, mökkireissut turvattu, jee! Töiden kannalta vähän harmi, etteivät kesätyöntekijämme ole enää paikkaamassa minua sairaslomani ajan, mutta toisaalta
TOIPUMISENNUSTE ON NOIN 10-14 PÄIVÄÄ!
Onko ehkä pikkasen ihanaa kuulla, että saikkua on luvassa mahdollisesti vain reilu viikko, kun edellisen kerran sitä tömähti liki kaksi kuukautta? Vastaus; on.
Nyt vain odottelemaan sitä ihanaa tunnetta, kun rauhoittavat virtaavat suoniin ja maailmassa kaikki on hyvin.
Plus, ajattelin kysyä lääkäriltä, saanko sen penteleen metallilärpykän mukaani leikkauksen jälkeen. Siitä saisi taatusti osaavissa käsissä ihan hiton hienon korun. Vaikka rannekorun. Tai riipuksen. Oo, sormuksen!
Tai nilkkakorun. Heh heh.
Kai potilas saa pitää omat rojunsa? Onko lukijoissani lääkäriä? :D
torstai 4. kesäkuuta 2015
Ekat treenit sitten napsahduksen
Otsikko kertookin jo kaiken. Eilen oli ekat treenit sitten lokakuun murtuman.
Enkä oikeastaan voi sanoin kuvata kuinka hienoooooooooo se oli!!
Jalkahan on ollut periaattessa töpsöttelykunnossa jo pidempään, mutta tarjolla ei ole ollut sellaisia salivuoroja, joihin olisin voinut mennä opettelemaan täysin nollasta askeleita. Keväällä pidetty erikoistekniikkakurssi olisi vaatinut täysin terveeltäkin jalalta miltei mahdottomuuksia, joten se jäi jalkavammaiselta suosiolla väliin.
Eli, vaikka periaatteessa olen ollut lähes tanssikunnossa jo jonkin aikaa, mahdollisuutta tanssin aloittamiseen ei ole ollut - eikä budjettini riittänyt oman salivuoron vuokraamiseen.
Mutta sitten neiti H. ratkaisi ongelmani ja ilmoitti varanneensa kaikkien käyttöön sopivan salivuoron, jossa käytäisiin läpi juurikin noita uusia askeleita. Kiitos, neiti H.!
Yksi ongelma takana, toinen vielä puimatta.
Pelkäsin nimittäin myös suunnattomasti sitä, kuinka turhautunut olisin tunnilla muitten loikkiessa alkuvuodesta opeteltuja askeleita ja itse seisoisin sormi suussa, että hööh mitä? Meillä kun ei ole erikseen opettajaa treenauttamassa samoja askeleita uudelleen ja uudelleen ja uudelleen läpi. Olin huolissani, etten pääse kärryille, turhaudun, ja tuskastun niin etten edes yritä opetella.
Tunnen itseni. Jos en tajua jotain heti, vaatii sielultani suunnattomasti sinniä, että jatkan eteenpäin. Kaikki-mulle-heti-nyt-täti ei tykkää, ettei sitä kultamitalia saakaan heti, eikä kisoissa mennä MM-tasolle heittämällä. ;) No ei, ei sentään ihan näin vakavasta uhmaiästä ole kyse, mutta kärsivällisyyteni on häilyväistä ja mielenkiintoni vielä häilyväisempää.
Ja ei, vihosta askelmuistiinpanojen lukeminen ei ole sama asia kuin tanssiminen, jännä juttu. Sitä joutuu ihan konkreettisesti tekemään ne keijut, pointit, spinnit ja bäkit.
Mutta ei hätää! Neiti T. otti minut välittömästi siipiensä suojaan, opetti reelin askeleet, kävi niitä kerta toisensa jälkeen läpi hi-taas-ti, korjaten heti jos tein jotain väärin ja pisti tanssimaan välillä myös yksikseni (jolloin homma kusikin välittömästi). Varttia myöhemmin tuntui siltä, että muistan reelin leadin kokonaan, puolisen tuntia myöhemmin meni jo koko tanssi.
Neiti T. on ihana.
Okei, okei, ei se tanssi oikeasti mennyt läpi. Lähinnä muistin askeleet niin, ettei liike pysähtynyt hetkeksikään. Se on silti vielä kaukana siitä, että tanssi näyttäisi hyvältä, hypyt olisivat oikeanlaiset, tahti terävä, tanssija varpaillaan ja nilkat ojennuksessa. Mutta askeleet muistan! Se on jo huima edistysaskel!
Erityisesti kun vertaa siihen, että vielä viitisen vuotta sitten jotain simppeliä perusalkeistanssia hinkattiin viikkokausia, enkä silti meinannut muistaa, että mitäs tämän keijun jälkeen tuli apua nyt ajatus katkesi ääääääää.
Miten ikinä opettajieni kärsivällisyys riitti meidän kanssamme, en voi ymmärtää.
Eli, nyt on reelin askeleet silleen huterasti hallussa, sliparin lead samoin. Olin fiksu ja totesin, että nämä riittävät yhdelle kerralle, etten sekoita päätäni liikaa. Seuraavalla kerralla reel vielä parempaan kuntoon ja sitten sliparia lisää.
En tiedä, missä vaiheessa uskallan tarttua intermediate-tason heavy jigiin, jota neiti M. paukutteli menemään. Se on ainoa tanssi, joka minun täytyy opetella intermediate-tasolla, ja se näytti pelottavalta. Siis, todella, todella, todella pelottavalta.
Myös spinni tuottaa vielä järkyttäviä vaikeuksia, varsinkin oikean puolen spinni. Ilmeisesti jalkani lihakset ovat vielä sen verran huterat, että tiukka pyörähdys itseni ympäri saa jalan muljahtelemaan melko nihkeästi.
Mutta, heavy jig ja spinnin parantaminen ovat seuraavien viikkojen murheita. Treeniä treeniä. Nyt hyrisen sille, että opin reelin niin nopeasti. Ja sille, että minulla on niin ihania ystäviä. Ja sille, että treenikalenteri alkaa näyttää taas entiseltään.
Mä oon niin onnellinen!
Enkä oikeastaan voi sanoin kuvata kuinka hienoooooooooo se oli!!
Jalkahan on ollut periaattessa töpsöttelykunnossa jo pidempään, mutta tarjolla ei ole ollut sellaisia salivuoroja, joihin olisin voinut mennä opettelemaan täysin nollasta askeleita. Keväällä pidetty erikoistekniikkakurssi olisi vaatinut täysin terveeltäkin jalalta miltei mahdottomuuksia, joten se jäi jalkavammaiselta suosiolla väliin.
Eli, vaikka periaatteessa olen ollut lähes tanssikunnossa jo jonkin aikaa, mahdollisuutta tanssin aloittamiseen ei ole ollut - eikä budjettini riittänyt oman salivuoron vuokraamiseen.
Mutta sitten neiti H. ratkaisi ongelmani ja ilmoitti varanneensa kaikkien käyttöön sopivan salivuoron, jossa käytäisiin läpi juurikin noita uusia askeleita. Kiitos, neiti H.!
Yksi ongelma takana, toinen vielä puimatta.
 |
| Ei olla kyl yhtään varpailla tässä, joten tätä treenaamaan. Kuten myös sataa muuta asiaa. |
Pelkäsin nimittäin myös suunnattomasti sitä, kuinka turhautunut olisin tunnilla muitten loikkiessa alkuvuodesta opeteltuja askeleita ja itse seisoisin sormi suussa, että hööh mitä? Meillä kun ei ole erikseen opettajaa treenauttamassa samoja askeleita uudelleen ja uudelleen ja uudelleen läpi. Olin huolissani, etten pääse kärryille, turhaudun, ja tuskastun niin etten edes yritä opetella.
Tunnen itseni. Jos en tajua jotain heti, vaatii sielultani suunnattomasti sinniä, että jatkan eteenpäin. Kaikki-mulle-heti-nyt-täti ei tykkää, ettei sitä kultamitalia saakaan heti, eikä kisoissa mennä MM-tasolle heittämällä. ;) No ei, ei sentään ihan näin vakavasta uhmaiästä ole kyse, mutta kärsivällisyyteni on häilyväistä ja mielenkiintoni vielä häilyväisempää.
Ja ei, vihosta askelmuistiinpanojen lukeminen ei ole sama asia kuin tanssiminen, jännä juttu. Sitä joutuu ihan konkreettisesti tekemään ne keijut, pointit, spinnit ja bäkit.
Mutta ei hätää! Neiti T. otti minut välittömästi siipiensä suojaan, opetti reelin askeleet, kävi niitä kerta toisensa jälkeen läpi hi-taas-ti, korjaten heti jos tein jotain väärin ja pisti tanssimaan välillä myös yksikseni (jolloin homma kusikin välittömästi). Varttia myöhemmin tuntui siltä, että muistan reelin leadin kokonaan, puolisen tuntia myöhemmin meni jo koko tanssi.
Neiti T. on ihana.
Okei, okei, ei se tanssi oikeasti mennyt läpi. Lähinnä muistin askeleet niin, ettei liike pysähtynyt hetkeksikään. Se on silti vielä kaukana siitä, että tanssi näyttäisi hyvältä, hypyt olisivat oikeanlaiset, tahti terävä, tanssija varpaillaan ja nilkat ojennuksessa. Mutta askeleet muistan! Se on jo huima edistysaskel!
Erityisesti kun vertaa siihen, että vielä viitisen vuotta sitten jotain simppeliä perusalkeistanssia hinkattiin viikkokausia, enkä silti meinannut muistaa, että mitäs tämän keijun jälkeen tuli apua nyt ajatus katkesi ääääääää.
Miten ikinä opettajieni kärsivällisyys riitti meidän kanssamme, en voi ymmärtää.
Eli, nyt on reelin askeleet silleen huterasti hallussa, sliparin lead samoin. Olin fiksu ja totesin, että nämä riittävät yhdelle kerralle, etten sekoita päätäni liikaa. Seuraavalla kerralla reel vielä parempaan kuntoon ja sitten sliparia lisää.
En tiedä, missä vaiheessa uskallan tarttua intermediate-tason heavy jigiin, jota neiti M. paukutteli menemään. Se on ainoa tanssi, joka minun täytyy opetella intermediate-tasolla, ja se näytti pelottavalta. Siis, todella, todella, todella pelottavalta.
Myös spinni tuottaa vielä järkyttäviä vaikeuksia, varsinkin oikean puolen spinni. Ilmeisesti jalkani lihakset ovat vielä sen verran huterat, että tiukka pyörähdys itseni ympäri saa jalan muljahtelemaan melko nihkeästi.
Mutta, heavy jig ja spinnin parantaminen ovat seuraavien viikkojen murheita. Treeniä treeniä. Nyt hyrisen sille, että opin reelin niin nopeasti. Ja sille, että minulla on niin ihania ystäviä. Ja sille, että treenikalenteri alkaa näyttää taas entiseltään.
 |
| Sohvaperuna iskee takaisin. Tuohon vielä kohta yksi irkkukerta lisää, ja salikerta tai kaks, niin viikkokalenteri on kohdillaan! |
Mä oon niin onnellinen!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)