"Rugby did that? So swimming with sharks just wasn't thrilling enough for ya?" - ja muita muistoja Haagista

Haag. Melkoinen viikonloppu. Tuskanhikeä, hysteeristä hihittelyä, huutonaurua, haikeuden kyyneleitä, ylpeyttä, iloa ja satunnaista huonoa omatuntoa. Seuraavassa jonkinlainen raportti vuoden 2014 EM-kisoista ja RTME feisistä. Muistikatkot pistän väsymyksen piikkiin.

Työ- ja rahatilanne johti siihen, että lento Amsterdamiin lähti perjantaiaamuna Helsingistä. Mikä tarkoitti, että bussi Turusta lähti neljältä aamulla. Mikä taas puolestaan tarkoitti, etten viitsinyt torstai-iltana pakkaamisen ja suihkulyllerryksen jälkeen mennä petiin muutamaksi tunniksi, vaan röhväsin sohvalla ja katsoin lähtöön saakka Game of Thronesia. Erittäin fiksua valvoa matkaa edeltävä yö. Erittäin.

Suurin osa ryhmämme tanssijoista oli mennyt Haagiin jo edeltä, mutta en joutunut reissaamaan keppeineni yksin. Tukihenkilönäni oli neiti T., joka osottautui korvaamattomaksi avuksi. Hän itsepintaisesti kantoi reppuani koko matkan ja kesti kärsivällisesti hidasta etenemistäni.

Hän myös suostui ottamaan kuvia aina kun mieleni niin teki.

Amsterdamissa Schipholin kentällä nappasimme käyttöömme pyörätuolin, jolla huristelimme halki valtavan kentän suitsaitsukkelaan. Ilman pyörätuolia olisimme varmaan siellä kentällä vieläkin... tilanteesta otettiin myös kuvia, mutta niitä just nyt ei ole saatavilla. Ei ehkä koskaan olekaan, nimimerkillä "Ehkä vähän olen pyöristynyt tässä kipsikaudella".

Rautatieasemalla bongasimme Helsinki-Tampere -joukkueen jäseniä, ja yhdeskoos suuntasimme pakaasikasan kera kohti Haagia. Jostain syystä paikalliset virnuilivat junassa, kun yritin lausua paikannimiä hollantilaisittain. Spui lausutaankin Späy.  

Sää oli nätti, mutta tätä enempää auringonpaistetta emme juuri ehtineetkään nähdä... kohti kisahallin uumenia!

Haagissa onnittelin itseäni hostellivalinnasta: ratikalla rautatieasemalta ihan viereen, kisapaikalta pari hassua korttelia. Universumi päätti kuitenkin heittää kurvipallon, sillä huoneemme oli hyvin jyrkkien, hyvin kapeiden ja hyvin kuluneiden portaiden päässä. Käsivarsijumpasta ei siis päästy eroon täälläkään... ensimmäisen päivän kohelluksen jälkeen portaat laskeuduttiin perinteisellä pepputyylillä.

Kuvassa ei näy koko portaikko. Sen sijaan siinä näkyy kaksoisleukaa kerrakseen.

Hostellissa oli myös "pientä" epäselvyyttä huonejaosta (eksyneen oloinen kreikkalaismies oli kirjattu kämppikseksemme, ressukkaparka). Koska väsymys alkoi tässä vaiheessa olla jo eeppisissä mitoissa, päätin suhtautua asiaan irlantilaisella "kaikki järjestyy, sure it will be grand" -asenteella. Ja jotenkin alakerran respan kanssa neuvotelleet tytöt saivatkin homman hoitumaan. Joten kiitos! "Mä hoidan" -feis mama ei hoitanu hommiaan, osa yksi. 

Perjantai oli ainoa päivä, kun meitä ei tarvittu kisapaikalla. Olimme Haagissa jo puoliltapäivin, joten päätimme kierrellä hieman kaupunkia ja odotella illan joukkotanssitapahtumaa. Osa suuntasi museoihin, osa halusi vain haahuilla ihastelemassa erittäin viehättävän Haagin katuja. Jos jalka olisi ollut kunnossa, kaupungissa olisi varmasti ollut enemmänkin katsottavaa. Nyt en uskaltautunut kovin kauaksi hostellilta, mutta lohdutin itseäni hokemalla, ettei Haag museoineen ja linnoineen mihinkään katoa. Ehtii siellä joskus toistekin turistina käydä, kisareissut ovat kisareissuja. Enhän minä viime vuonna Krakovastakaan ehtinyt nähdä kuin keskusaukion ja pari sivukatua illan jo pimettyä.

Mutta Haag on kyllä sievä, ja sääkin suosi. 

Tytöt ja perinnesillikoju. Jos jonoa olisi ollut vähemmän, ja vatsa vähemmän täynnä, olisin kyl kokeillu. Tuoksu = kalaisa.

Allekirjoitanut ja paikallinen poliisiauto jonkun tämmösen vanhan rakennuksen pihalla.

Joku tämmönen juttu jonkun talon pihalla. Kuten huomaa, turistiopas jäi kotiin.

Tämmönen talo.

Kisajärjestäjät olivat suunnitelleet perjantai-illaksi isoa flash mobia, jossa kisoihin osallistuvat tanssijat ryntäisivät yllättäen Haagin kaduille näyttämään, mitä se irkkutanssi oikein on.

Ideana oli, että järjestäjät lähettäisivät etukäteen osallistujille videon, jonka perusteella kaikki opettelisivat saman tanssin hyvissä ajoin - ongelma oli vain se, että järjestäjät panttasivat tanssiaskeleita viimeiseen asti. Kun videot viimein saatiin sähköpostilla vain muutama päivä ennen kisoja, moni halusi siinä vaiheessa keskittyä rauhassa kisatansseihinsa, eikä opetella uusia askeleita yhtä flash mobia varten. Näin tekivät mm. kaikki suomalaiset.

Eipä sillä, hauskaltahan se näytti vähän pienemmälläkin porukalla. Videotakin on, mutta sen lataan tänne kunhan kännykkäni tajuaa Youtuben. 

Ei tää valokuva oikein anna oikeaa kuvaa tapahtuneesta... siinä ne seisoo. Rivissä. Ri-vi-tans-si.

Illalla ei tarvinnut paljoa unta odotella. Seuraavana aamuna kisapaikalla piti olla ajoissa, sillä siellä odottaisi RTME feis (siis tanssikisat, jotka eivät sinänsä ole EM-kisat mutta järjestetään EM-kisojen aikaan ja tanssijat ovat lähestulkoon samat, joten vähän kuin EM-kisojen kenraali).

Tässä vaiheessa minun roolini oli olla se feis mama, joka pitäisi tanssijoistamme huolta ja varmistaisi, ettei heiltä puuttuisi mitään. Olin kaivanut esiin muistilistan, jonka kävimme neiti H:n kanssa läpi aamulla. Mitään ei saisi unohtua!

Kuva: Diddlyi.com

Hyyyyvin nopeasi tajusin kuitenkin kisapaikalla, ettei minusta olisi apua pukuhuoneissa. Tilat olivat sadoille tanssijoille melko pienet, joten minua ei keppeineni siellä kaivattu - enkä kyllä hikisenä ja uuvahtaneena erityisemmin sinne hinkunutkaan. "Mä hoidan" -feis mama ei hoitanu hommiaan, osa kaksi. Sen sijaan parkkeerasin peppuni katsomon puolelle, kaivoin esiin kannatuskyltit ja... siinäpä sitten istuinkin järkähtämättä seuraavat kahdeksan tuntia.

Pakko myöntää, tanssijoita katsellessa tunnelmat olivat melko sekavat. Välillä hihkuin innosta koulumme tanssijoiden näyttäessä parastaan, välillä taas mieliala laski, kun tajusin etten ole itse kokemassa pukuhuoneen kihisevää jännitystä. Tällä kisareissulla en seisoisi lavalla hermostuneena vuoroani odottamassa, en tanssisi parastani, en jännittäisi tuloksia pää pyörällä. Ja kun vielä näin nimeni ohjelmassa - oikein kirjoitettuna! - sydämessä kyllä vihlasi.

Puhumattakaan siitä, että kun katselin oman sarjani tanssijoita, mielessä pyöri vain "Tuon olisin voittanut... olisin tanssinut tuota paremmin... tuo tanssii huonommin kuin minä..." Todella ilkeää ajatella kanssatanssijoista noin, mutta minä olin katkera vanha täti jalka paketissa, joten koittakaa ymmärtää.

Siinä se killittää.

Mutta sanonpa vaan, että Scoil Rince Rooney Finland edusti kunniakkaasti! En edes muista, montako ykkössijaa koulumme tanssijat kahmivat, kakkos-, kolmos- tai nelossijoista puhumattakaan. Neiti T. tanssi primary reelillään kolmanneksi, eli hän nousi intermediate-tasolle. Nyt minulla ei ole mitään tekosyytä olla opettelematta intermediate-tason reeliä, kun sain hänet treenikaveriksi!

Itsehän en siis viime vuonna Krakovassa pärjännyt reelilläni niin hyvin, että olisin noussut ylempään sarjaan (muistaakseni olin reelissä neljäs, joka ei ihan riittänyt nousuun). Joten periaatteessa minun pitäisi kisata vielä primarytasolla - ja Haagissa oli tarkoitus niin tehdäkin - mutta nostan nyt itseni intermediateen omin luvin. Tai siis, opettajieni luvin, jos he siihen suostuvat.

Tästä käyn edelleen jonkinlaista sisäistä kamppailua, josta ehkä kirjoitan erillisen tekstin. Pitäisikö tasonousu hakea kärsivällisesti kisamenestyksen kautta (ei pakollista, mutta jotenkin kunniakkaampaa), vai haenko uusia haasteita ja ilmoitan itseni intermediateen jo nyt (mielekkäämpää, eikä mitenkään kiellettyä).

Puuh. Tässä vaiheessa koin todella surkeaa omatuntoa feis mamailustani, sillä tytöt joutuivat pärjäämään pukuhuoneessa keskenään. En ollut auttamassa heitä peruukkien ja pukujen kanssa, en noutamassa vettä, en oikeastaan mitään. "Mä hoidan" -feis mama ei hoitanu hommiaan, osa kolme. Istuin kyllä heidän tavaroidensa vahtina kuin lohikäärme Smaug, mutta välillä taas hyppyytin heitä hakemaan minulle vettä. Onneksi he vakuutelivat, ettei siitä ollut vaivaa. 

Lääkärin määräyksestä jalka pysyi aloillaan tuntikausia. Tunti. Kausia.

Ja jälleen kerran kisajärjestelyt kusivat. On se jännä, on. Sama juttu aina, sama missä kisat järjestetään. Aikataulu venyi ja paukkui heti alusta lähtien, ja tilanne vain paheni päivän edetessä. Alunperin kisojen piti olla paketissa viideltä, mutta hyvin pian selvisi, ettei niin tulisi käymään.

Edellispäivänä olimme löytäneet sattumalta urheilubaarin, joka näyttäisi screeniltä Wales vs. Uusi-Seelanti -rugbyottelun puoli seitsemältä illalla. (Kiitos vaan neiti N. asian tarkistamisesta!). Suunnitelmani oli koikkelehtia sinne kisojen jälkeen Walesin pelipaita ylläni, mutta kisajärjestelyt päättivät toisin. Puoli seitsemältä tansseja oli jäljellä vielä useampia, joten minä jatkoin peppuni puuduttamista ja hupenevien eväskeksien nakertamista.

Puuh. Sanonpa vaan. Puuh.

Kun lopulta pääsimme lähtemään kisapaikalta iltayhdeksän aikoihin, suuntasimme lähimpään pizzeriaan ahmimaan napamme täyteen. Hostellille päästyämme uni tuli silmään välittömästi alakerran baarin riehakkaasta karaokesta huolimatta. Puuuuu-uuuh.

Sunnuntai, ja EM-kisat. Koulumme tanssijoista neidit H. ja L. mittelivät soolotanssien puolella, jonka lisäksi kaksi joukkuettamme koittaisi onneaan ceili- eli ryhmätanssien parissa. EM-kisat ovat mestaruuskisojen lisäksi karsinnat MM-kisoihin, joten jännitys oli - jos mahdollista - vielä edellispäivää korkeammalla.

Parkkeerasimme jälleen katsomon puolelle ja kaivoimme kylttimme esiin. Kannustimme suomalaisten lisäksi myös norjalaisia soolotanssijoita, yhteispohjoismaisessa hengessä. Täytyy kyllä sanoa, että yli 20-vuotiaiden sarjassa EM-tason tanssijat ovat kaunista ja komeaa katseltavaa. Niin korkealla varpaillaan, niin nopeat ja terävät liikkeet, niin korkeat hypyt! Voi, kun joskus saisi omasta tanssista samanlaista.... Oli hauska huomata, kuinka itsestäni kuoriutui melkoinen tuomari. Arvioin askeleita, jalkojen asentoa, tyyliä ja terävyyttä - asuista puhumattakaan - kuin paraskin asiantuntija! 

Soolotanssit tanssittiin ennen ceilejä, joten suurin osa koulumme oppilaista pääsi kanssani katsomon puolelle kannustamaan. Naamastani kyl näkee, että olen lopunväsynyt, nuhjuinen ja kulahtanut. :D

Tanssijoiden näytettyä parhaansa jatkoon pääsijät kuulutettiin, ja ympyröin tanssijoiden kisanumeroita ohjelmalehtisestä kädet täristen. Pääsisivätkö neidit H. ja L. jatkoon? Entäpä norjalaiset? Iiik! 

Tuuletimme kuin villit apinat, kun neiti H:n numero (sekä norjalaisen neiti Å:n numero) kaikui salissa. Niin hienoo! Käytännössä tämä tarkoitti, että neidit olivat puolenvälin paremmalla puolella erittäin kovatasoisessa kisassa. Myöhemmin saimme kuulla, että neiti L. jäi vain kahden paikan päähän jatkosta, ja norjalainen neiti C. yhden paikan päähän! Hyvä Pohjoismaat! Woop woop! Kakkoskierroksella tytöt eivät nousseet enää kärkikahinoihin, mutta suoritus oli silti komea ja kehut ansaittuja!

Ja sitten, se ceili. Minun piti tanssia ceilijoukkueemme kanssa, mutta se ei nyt sitten toteutunutkaan. Vähän sydänalassa taas synkkeni, mutta ei auta, leuka pystyyn ja kannustamaan. Arvioin muiden joukkueiden tanssisuorituksia kynä sauhuten, sillä arvelin, että takahuoneessa vuoroaan odottavat likat haluaisivat kuulla jälkikäteen, miten muut joukkueet tanssivat.

Muistiinpanot ovat tosin melko kryptisiä näin jälkikäteen katsottuna... mutta draamalta säästytty tälläkään kertaa. Erään joukkueen tanssija kaatui, toisessa joukkueessa tanssija puolestaan tiputti peruukkinsa kesken tanssin! Irkkutanssin maailma on täynnä yleisön kohahduksia ja kirosanoja!

Suomijoukkueet tanssivat loppupäässä kisaa perätysten, ja hyvin tanssivatkin! Käsi täristen kuvasin Turun joukkueen suorituksen kännykälläni - harmi etten saanut Hki-Tampereen tanssia talteen, mutta kännykän muisti temppuili vastaan. Oli ihana nähdä, kuinka hienosti ne pitkään hiotut linjat napsahtelivat kohdalleen, ja kuinka iskulleen parit kääntyivät selät vastatusten paripyörinnässä. Treeni on se mikä kannattaa!

Ja siinä se. Kaikki tämä odotus ja treenaaminen, parissa minuutissa ohi. Eihän tässä järjellä ajateltuna ole... no, mitään järkeä. Mutta kun palkintojenjaon aika tuli, tuollaiset aatokset lensivät ikkunasta ulos. Sillä.....

HKI-TRE PRONSSIA, TURKU NELJÄS!!

Aivan älytöntä! Sitä kiljunnan määrää katsomossa!

Ihan luvattoman surkia kuva, kännykkä ei ihan riitä tällaiseen. Noi valkoraitaiset on suomalaisii, ettäs tiiätte.

Tämän jälkeen en olekaan enää aivan varma tapahtumien järjestyksestä. Jossain vaiheessa kävimme ottamassa iloisia yhteiskuvia, jossain vaiheessa katsoimme EM-mestareiden yhteisparaatin, jossain vaiheessa taputimme treble reel -kisalle. Tuntikausia kisahallin hämyssä saa pään vähän pehmeäksi.

Tiedä sitten, johtuiko se nälästä, jännityksestä, tunnelmasta, väsymyksestä vai mistä, mutta kun (jossain vaiheessa) tanssijat kisasivat "The Connie Manuel Memorial Treble Reel" -trophystä, olin lähestulkoon tippa silmässä. Treble reelillä on aina erityisasemansa kisoissa. Usein kisoissa on tietty teema, jonka mukaan tanssijat ovat pukeutuneet, tanssijoiden tyyli on vapaampaa, ja yleisö kannustaa innokkaasti taputtaen (mitä ei tapahdu muiden tanssien aikana).

Jotenkin se tanssin ilo, riehakkuus, tunnelma ja yhteinen jaettu rakkaus irkkutanssiin sai minut herkälle tuulelle. Että tämä porukka rakastaa tätä lajia, rakastaa tätä touhua, eikä edes miljoona tuntia samalla penkillä istuen haittaa enää yhtään! Iih!

Joo. Alla kyseinen kisa, katsokaa tuota tanssijoiden riemua! :)

Ja tässä vielä koulumme yhteiskuva! Tämä taitaa olla neiti K:n ottama, jonka häpeällisesti häneltä kopioin, mutta omalla kännykälläni ei tähän hätään kuvaa saatu.

 
Neiti M. laittoi tänään viestiä, jossa hän selvitti ceilikisan kolmen tuomarin pistejakoa hieman selkeämmin (en osaa itse vieläkään lukea tulostaulukoita). Yksi tuomareista olisi laittanut Hki-Treen ykkökseksi 90 pisteellä, Turun toiseksi 89 pisteellä. EM-kisoissa ekaksi ja tokaksi! Aivan huimaa!

Toinen tuomari näki Turun 5. sijan arvoiseksi, Hki-Treen 3. sijan väärtiksi, ja kolmas tuomareista nosti Turun neljänneksi, Hki-Treen kuudenneksi. Kaikkiaan Turku sai keskiarvon 82,3 pistettä, eikä Suomi-joukkueiden välillä ollut kuin yksi piste.

Tosin, nämä pisteet sitten vielä muutetaan jotenkin mystisesti irkkutanssijärjestelmän kautta toisenlaisiksi pisteiksi, joka heittää piste-eroja suuntaan ja toiseen, mutta en välitä siitä. Minulle riittää, että suomalaiset olivat yhden tuomarin mielestä EM-kisoissa kulta- ja hopeamitalin tasoisia!

Ai ai ai. Kyllä tätä sitten juhlitiinkin. Kunhan tytöt saivat tanssiasunsa ja peruukkinsa pakattua, suuntasimme ravinteliin syömään hyvin ja nostelemaan kuoharimaljoja. Ja tietenkin, ottamaan kuvia mitalikahveista.

Neiti T:n mitalikahvit.

Skoooooool!!!

Sitten vielä viimeisen kerran hostellin portaat ylös ja aamukuuden herätystä odottamaan. Tällä kertaa sain matka-avustajakseni neiti K:n, joka toisesta lähtöterminaalistaan huolimatta kärräsi minut lentokentällä niin pitkälle kuin mahdollista. Kiitos! Vielä yksi kärrykyyti lentokentän ystävälliseltä tädiltä, ja olin matkalla kotiin, uskomattoman viikonlopun, tunnevuoristoradan, kokemussirkuksen ja tanssin juhlan jälkeen.

Älkää kysykö ikkunan takana olevasta lehmästä, en minäkään tajua.

Että niin. Ensi vuonna uudestaan. Näiden kisojen piti olla viimeiset EM-kisani, mutta jos/kun vain saan tuon jalan kuntoon ennen kevättä niin, että treeniaikaa jää kokonaan uusille askeleille.... pakko päästä vielä kerran kokeilemaan, mihin asti rahkeeni riittävät.

Intermediate light double jig on jo plakkarissa.
Intermediate heavy jig, askeleet olemassa, treenattava aivan alusta asti.

Noilla kahdella minun täytyy sääntöjen mukaan kisata interissä. Seuraavat ovatkin sitten vain kunnianhimoisen naisen kunnianhimoista haihattelua....
 
Intermediate single jig, ehkä plakkarissa. Ainakin pienellä askelten tuunauksella?
Intermediate reel, askeleet olemassa, treenattava aivan alusta asti.
Intermediate slip jig, askeleet olemassa, treenattava aivan alusta asti.
Intermediate heavy jig, askeleet olemassa, treenattava aivan alusta asti.

Ja sitten... primary hornpipe, eh... plakkarissa? 

Töitä riittää. Tanssitossut Dubliniin kiitää ja kuittaa.

Toistaiseksi.

Aurinko ja risukasa

Hyviä uutisia! Jalka ei tarvitse leikkausta! (kop kop puuta) Kävin eilen ensimmäisellä kontrollikäynnilläni, ja enpä muista, milloin viimeksi olisin ollut yhtä hermostunut. Jos röngtenkuvat näyttäisivät, että jalka vaatii leikkausta, olisin voinut heittää hyvästit sille joulukuun Dublinin-matkalleni, josta jo edelliskirjoituksessa mainitsin. 

Ja ennen kuin joku sanoo, että sehän olisi ollut vain joku keikka, tai että niitähän tulee aina uusia, niin ei, näitä ei tulisi. Eikä kyseessä ole "vain joku keikka". Joulukuun keikka on todellinen Once in a lifetime -juttu, ja minähän en aikoisi sitä missata vain jonkun typerän katkenneen luun takia. Piste. Kun pelkästään keikkalippujen saanti oli massiivinen operaatio ja uskomaton onnenkantamoinen, niin tätä tilaisuutta ei missattaisi. Toinen piste.

Eli tämä oli siis alkuasetelma, kun istuin Neon odotushuoneessa ja kuvailin uutta kalalaukkuani aikani kuluksi ja hermoja säästääkseni. 

Röngtenissä hoitaja otti tällä kertaa kaksi kuvaa vähemmän, ja yritin päätellä siitä, että oliko se hyvä vai huono merkki. Näkikö jo kahdesta ensimmäisestä otoksesta, että luu oli paikoillaan vai toivottomasti vinksallaan? Arhghghghghg.

Lopulta ortopedi päästi minut tuskistani ja ilmoitti, että luun asento on hyvä. Kaikista viikon aikana saaduista tälleistä huolimatta pohjeluun irtopää ei ollut liukunut paikaltaan enempää, ainoastaan sen pienen nykäyksen verran, mikä näkyi aiemmissakin kuvissa. Kysyin varmaan kolmeen eri otteeseen, että nyt ei siis mennä leikkaukseen. Lääkäri alkoi katsoa minua jo vähän hitaasti. Mutta kun tämä oli tär-ke-ää-ää-ää. Nyt pääsisin feismammaksi Haagiin kannustamaan tyttöjä, ja ennen kaikkea Dubliniin (Haagin suhteen olin jo osittain luovuttanut, mutta nyt into lähteä sinne palasi rymisten).

Inisin myös, että haluaisin vähän aiemmin töihin. Vakuuttelin, ettei minun välttämättä tarvitse lähteä päivän aikana työpöytäni äärestä ruokalaa kauemmaksi (mikä on kyllä sinänsä ihan totta, puhelin on tytön paras kaveri). Alunperin lääkäri kirjoitti minulle saikkua 10.12. asti, mutta en taatusti aio röhnöttää sohvalla vielä yli kuukautta. Joten nyt kärvistelen vielä kotona kaksi viikkoa kipsin kanssa, jonka jälkeen se poistetaan (aaawwwwwyeah!), nilkka kuvataan ja tilanne tarkistetaan uudelleen. Sen jälkeen, jos kaikki on yhä hyvin, saan jalkaani kevyemmän nilkkatuen, ja palaan louhokselle. Keppien kanssa ja kinkaten, mutta silti. Hihittelin ja taputtelin käsiäni, ja lääkäri katsoi taas pitkään.

Niin, ja sain myös lentoluvan. Tässä vaiheessa lääkäri taisi pitää minua jo jokseenkin yksinkertaisena, mutta pakkohan asia oli tarkistaa, kun on tuo veritulppariski päällä ja kaikkea. "Niin, siis sinähän syöt verenohennuslääkkeitä, että sehän nimenomaan parantaa tilanetta lentämisen kannalta." Nii, joo, aivan. 

Eli positiivisia uutisia positiivisten perään. Teki mieli jo halata lääkäriä, mutta en sitten kehannut.

Siinä onnellisuuden puuskassa en sitten muistanut kertoa siitä, että olin syönyt viitisen päivää vääriä särkylääkkeitä verenohennuslääkkeideni kanssa. Siis sellaisia reseptittömiä, joita kotona lojuu polvi- ja ties minkä vammojen jäljiltä. Sunnuntaina siippani oli jutellut tilanteestani apteekkariystävänsä kanssa ja kävi ilmi, että minun olisi pitänyt saada joko apteekista tai suoraan lääkäriltä erillinen ohjeistuslappunen veritulppatabuja varten, ovat kuulemma sen verran jytyä tavaraa.

No, en saanut - ja kyllähän minä sen tuoteselosteen luin, mutta... lyhyestä virsi kaunis, niiden tabujen kanssa EI saa syödä mitään ibuprofeenia sisältäviä kipulääkkeitä, koska ibuprofeeni-tuotteet ohentavat verta vielä lisää. Ilman ibuprofeeniakin veritulppalääkkeitä syödessä riskinä on sisäiset verenvuodot.

Arvatkaaa mitä minä olin popsinut? Hiton hienoo hei. Mistä minä tiesin, että ibufprofeeni ohentaa verta (juntti mikä juntti). Aivan kuin veritulppapillereiden tuoteselosteen lukeminen ei olisi pelottanut tarpeeksi (väsymystä, uupumusta, kuolema), niin tämähän se piristi. Ilmankos olinkin tuntenut oloni koko viikon omituisen uneliaaksi ja veteläksi. Nyt pitäisi tarkkailla mustelmia merkkinä niistä sisäisistä verenvuodoista. Just. Nainen, joka saa mustelmia pelkästä höyhenen hipaisusta, ei oikein hirveesti halua saada hysteeristä "Nyt mä vuodan kuiviin" -kohtausta jokaisesta sinermästä. Puuh.

No, enköhän tässä vaiheessa olisi jo kuupsahtanut, jos elimistöni sylkisi verta sisuksiini. Minua väsyttää edelleen koko ajan, mutta nyt en ainakaan edesauta sitä ohentamalla verta entisestään ibuprofeenilla.

Eli kaiken kaikkiaan, tuota uupumusta lukuunottamatta koko hässäkkä alkaa jo näyttää positiivisemmalta. Kepeillä kävelykin sujuu jo jotenkuten (en silti edellekään pääse turhautumatta lähisiwaa kauemmaksi). Luu on ruodussa, popsin kalsiumia ja puputan juustoa, Haagiin mennään, Dubliniin joulukuussa, töihinkin parin viikon päästä. En enää jaksa murehtia kuntoni romahtamista, kyllä se sieltä takaisin saadaan. Nyt pitää olla vain ekstra-ekstra-varovainen, etten kolhi jalkaa mihinkään - siitä sain hyvin painokkaat varoitukset - ja viikon päästä saan ryhtyä laittamaan hieman painoa jalalle.

Eilen nukkumaan mennessä ryhdyin pohtimaan, miten hieman vinossa oleva luu sitten lopulta luutuu - siihenhän täytyy jäädä pieni kyhmy pintaan, kun reunat eivät ole aivan vastakkain. Siippani mutisi tyynyltään, että kyhmyn perusteella minut ainakin tunnistetaan helpommin, jos minut löydetään Walesin nummilta suonsilmään uponneena.

Awwww. Tosirakkautta on löytää aina se positiivinen puoli asioista.