Tyhjiä lupauksia, vai lopullinen asennemuutos?

Muistatteko, kun uhosin joskus keväällä aloittavani 100-vatsalihasliikettä-kuukaudessa -harjoittelun?

No en aloittanut.

Noudatin harjoitusohjelmaa ehkä viikon ajan, puolitoista jos oikein muistiani pinnistän, ja siinäpä se sitten olikin. Oli aina jotain treenei, tai hankalia työvuoroi, tai vähän flunssanen olo ja telkkaristakin tulis nyt just tosi tärkeetä katottavaa. Kyl te tiiätte.

Olen patalaiska äljötys. 

Minun on aivan turha selailla netistä motivoivia kuvia tai lukea inspiroivia irkkutanssijoiden haastatteluita, jos en oikeasti tee itselleni mitään. 

Niinku tämmöisiä. Hyvä teksti on tämä kyllä. Kuva: paradeofchampionsbook.com

Mutta, sen enempiä tätä samaa vanhaa aihetta jauhamatta,

NYT TEEN ASIALLE JOTAIN!

1) Työkaverini yllytti minut mukaan kahteen eri haasteeseen. Ensimmäinen on lankkuhaaste, jossa kuukauden alussa lähdetään liikkeelle 20 sekunnin treenistä. Kuun viimeisenä päivänä olisi tarkoitus lankuttaa jo 5 minuuttia (ja lehmät lentää).

Toisessa haasteessa opetellaan kuussa punnertamaan sata punnerrusta perätysten. Nyt saan tehtyä kymmenen, viistoista täristen ja vapisten jos en millään kehtaa luovuttaa rugbytreeneissä. Sata? Lehmät todellakin lentävät. Mutta ei tätä keskenkään voi jättää, koska porukalla tehdään.

Jos näillä ei ryhti parane ja käsivarsien lörpötys lakkaa, ei millään.

2) Tanssikaverini sai minut mukaansa salille. En ole käynyt salilla yläasteen liikuntatuntien jälkeen. Muistikuvissani hytisen jossain kylmässä salissa peitellen teinitytön kroppaani virttyneillä verskoilla, kun ympärillä salihousuihin pukeutuneet hormonihirviöt viskovat 150 kilon levypainoja. Laitteet näyttivät keskiaikaisilta kidutuslaitteilta, ja en koskaan yltänyt käsilläni/jaloillani niihin kunnolla. Lähinnä siis räpelsin laitteilla jotain sattumanvaraista, kunnes opettaja armahti 40-kiloisen rääpäleen.

Näiden ajatusten turvin oli "mukava" mennä salille kolme päivää sitten. Onnekseni nyt sali oli lämmitett... no, lämpimämpi, ne hormonihirviöt olivat toisessa huoneessa ja pituuttakin oli minulle tullut sen verran, että pystyin käyttämään suurinta osaa laitteista. Parissa laitteessa jäi vieläkin pari senttiä uupumaan... Tukenani oli neiti E., joka kärsivällisesti opasti, mistä vivusta kiskotaan ja mihin kohtaan pultti siirretään, ja miten niitä jalkoja oikeasti pitäisi liikuttaa. Siunattuja ovat kärsivälliset ihmiset, jotka keskeyttävät oman saliohjelmansa vain opastaakseen valopäätä! Ja tänään mentiin salille taas! Huimaa!

Ellei tällä pepanderiin tule lisää potkua ja hyppyihin voimaa, ei millään.

3) Kisakuun päätyttyä olen jälleen päässyt rugbytreeneihin. Erityisesti lauantain fitness/jalkaketteryys-treenit ovat loistavia noin niinkuin tanssimielessä(kin). Näpytän harjoituksia korkealla varpaillani niin nopeasti kuin vain väsynyt polveni antaa myöten. Viime lauantaina kuulemma minusta näki, että olen tanssija... Oh, ihan hitusen saattoi rintakehä paisua ylpeydestä!

Niin että tällä kyllä pitäisi kestävyyskunnon ja nilkkojen ojennuksen parantua, tai ei millään.

4) Kaivoin myös vanhan jumppakuminauhani laatikoiden syövereistä tehdäkseni niitä neiti L:n vinkkaamia nilkkatreenejä. Olenkohan tehnyt niitä nyt tähän mennessä kahdesti... ryhmäpaine. Tarviin ryhmäpainetta. 

Tästä lähtee. Haastetta pukkaa.

Palataan asiaan kuukauden päästä. Lasketaan salikerrat, tehdään viimeinen lankutus, punnerretaan se sata... viiskyt... kolkyt kertaa. Mutta nyt ei jätetä kesken!

Suomalalais-venäläis-irlantilaisesta yhteistyöstä, mekoista ja rintamuksista.

Mekkokriisi.

a) miksi tämä harrastus on vedetty niin överiksi, mitä tulee pukeutumiseen? Ei kai sillä ole väliä, millaisessa mekossa hyppii, kunhan jalat ovat sievästi ja askeleet hallussa? Kuka perkele – anteeksi, mutta perkele – keksi, että paljetit ja leikkikristallit kuuluvat irkkutanssiin? Ymmärrän, ymmärrän. Lavalla täytyy erottua. Tästä on jauhettu ennenkin. Mutta silti. Argh.

b) miksi ihmeessä ihmiset suostuvat maksamaan pahimmillaan jopa pari tuhatta euroa mekosta, jota käytetään muutamia kertoja lavalla, ennen kuin se vaihdetaan uudempaan kasvupyrähdyksen tai trendimuutoksen vuoksi? (Ja voipi olla, että pari tonnia ei edes riitä, tuollaisiin hintoihin törmätessäni olen vain yleensä lopettanut nettikauppojen selailun). Eikö tässä olisi kapinan paikka? Pitäkää kolttunne, minä tanssin sarkamekossa!

Mekkokriisiä siis pukkaa.

Ceiliryhmämme uudet mekot nousivat puheenaiheeksi jo ennen Krakovaa, kun irlantilainen opettajamme esitti toiveen, että Turun ja Helsinki-Tampereen tiimit kisaisivat yhtenäisissä asuissa. Mikä sinänsä on järkeenkäypää, olisihan se kiva että kahdella eri tiimillä on yhtenäinen tyyli. Ehdottomasti samanlaiset mekot, sanon minä, nähtiinhän se jo Krakovassakin millainen voima sieni… eikun siis yhteinäisillä asuilla on.

Tuolloin idea kuitenkin tyssäsi siihen, että mekot olisi pitänyt tilata Venäjältä, ja aikaa oli muistaakseni reilu kuukausi. Ei onnistuisi, not gonna happen. Päätimme yhdessä tuumin palata asiaan uudelleen Krakovan jälkeen, kun pääsy Worldseihin olisi selvillä. Nyt siihen on sitten palattava.

Ja se kriisi? No. 

Ensinnäkin, päätös mekon tyylistä ja väristä pitäisi lähettää eteenpäin ennen joulua. Heh. 

Toisekseen, mekko teetettäneen Venäjällä, joten pukuja ei päästäisi sovittamaan ennen kuin ne saadaan Suomeen. 

Kolmannekseen, mekon hinnaksi on ilmoitettu noin 250 euroa – ilman että ompelija on edes nähnyt toiveitamme. Hintaan eivät ilmeisesti kuulu posti- ja tullikulut. Tiedän, että 250 euroa on irkkutanssimekosta naurettavan halpa. Käytettyinäkin ne voivat maksaa 600-900 euroa, joten hintahan on kuin Stockmannin hulluilla päivillä. Mutta 250 euroa on tällä hetkellä allekirjoittaneelle sama kuin 2500 euroa. Ei vain irtoa. 

Neljännekseen, olen penteleen varamies tiimissämme. Minulle ei ole vielä selvinnyt se, saisinko käyttää mekkoa soolokisoissa Worldsien jälkeen, vai olisivatko asut tarkoitettu vain ja ainoastaan ceilikäyttöön. Jos kukaan ei loukkaannu (mitä en tietenkään toivo), en pääse Lontoossa lavalle, joten mekko jäisi minulta kokonaan käyttämättä. 250 euroa mekosta, jota en voisi käyttää kertaakaan. Oh yeah.

Ei ihme, että varsinainen ceilitiimimme repii hiuksiaan. Minä varamiehenä voin sentään aina ilmoittaa, että pitäkää tunkkinne, en tilaa mekkoa – mikä tosin tarkoittaisi sitä, että joukkueeltamme tipahtaa yksi varamies pois. Ei sekään kivaa olisi.

Puuh. Mutta eipä heitetä vielä hanskoja tiskiin, ehkäpä asiat luttaantuvat jollain tapaa. Asioilla on tapana tehdä sellaista, sanotaan. Pessimismiin ei kannata kokonaan vaipua. En suostu moiseen, sillä on tässä muitakin asioita murehdittavana.

Joten, näin piristyksenä voisin kertoa pienen anekdootin siitä, miten rugby-ystäväni (kutsutaan häntä vaikkapa herra G:ksi) kommentoi irkkutanssipukuja nähtyään muutamia malleja. 

”Boobs. It’s all about boobs”. 

Hänen mukaansa näyttämäni irkkutanssimekot olivat 99-prosenttisesti suunniteltu korostamaan tanssijoiden rintoja. Täytyy sanoa, että hetken kuunneltuani hänen perusteluitaan alan kallistua sille kannalle, että osassa hän saattoi olla jopa oikeassa…

"See? Boobies."

"Definitely booby"

It’s all about boobs. Loppuun vielä pari kaunista mekkoa, sellaista joissa tanssisin mielelläni. Huokaus. Saahan tyttö unelmoida blingistä, vaikka periaatteessa vastustaakin blingiä. Nämä kolme, samoin kuin nuo kolme edellistä, ovat Kirations Irish Dance Dresses’in luomuksia. Kaunista jälkeä tekevät siellä.

Toi vihreä! Toi kuvio! Toi leikkikristallien vähyys!

Räyh! Olen lohikäärme, olen tulta, olen liekeissä lavalla!

Yksinkertainenkin voi olla kovin sievää.