Kun tanssi ei riitä... koreografia!

Nää on näitä "Pakko jakaa" -päivityksiä. Ehkä olisi parempi pitää suunsa kiinni, mutta kun en voi, tää on liian herkullinen ajatus.

Eli, koreografioiden teko. 

Pari päivää sitten törmäsin netin syövereissä Donald Trumpin kampanjakiertueella kuvattuun kannustusvideoon. Kaameaa katseltavaa, mutta jos tohdit vilkaista, löytyy äärimmäisen pirteä, hyvin amerikkalainen ja jokseenkin koominen video täältä.

Jännä, eikö?

Tällä viikolla, istuessani bussissa matkalla töihin, Spotify on puolestaan soittanut tiuhaan tahtiin Manic Street Preachersien If white America told the truth for one day its world would fall apart'ia (oikeastihan biisin nimi kirjoitetaan kokonaan yhteen, mutta selkeyden vuoksi kirjoitan sen noin). Biisi alla, jos ei ole tuttu. Ihan hi-ton kova.
 

Ja jotenkin nämä kaksi sitten päättivät yhdistyä päässäni ja bussimatkoilla olen huomannut kehitteleväni askelsarjoja musiikin tahtiin. Minullahan ei siis ole sitä rytmitajua, eikä minulle ole mitään käsitystä siitä, mikä on tämän biisin tahtilaji (en ole edes varma, onko "tahtilaji" se sana jota haen). Mutta tämä biisi... tästä vaan sais niin komeen numeron valoshow'neen päivineen. Sellainen irkkutanssi-nykytanssi-sekasikiö.

Niin kuin nyt vaikka kohta

Cool - groovy - morning - fine
Tipper Gore was a friend of mine
I love a free country
The stars and stripes and an apple for mommy

Sieluni silmin näen tanssijan tekevän käsillään kaaria (cool - groovy) ja keikauttavan itseään kuin pin-up tytön (morning - fine), Tipper Goren kohdalla hän tekee sliden, ja sitten ehkä step-step high click... välillä taas tehtäisiin hirmuista trebletykitystä, välillä ollaan koko kropalla liikkeellä ja irkkutanssin säännöt vaihtuvat nykytanssin puolelle. Toisin sanoen, ihan selvä koreo, valmis. Done. Check. Eikä mitään käryä, pystyisikö kukaan tanssimaan kuvioitani, mutta mielikuvituskuplassanihan kaikki on mahdollista.

Vielä kun keksin, mitä lopun "Fuck the Brady bill" -kohtaan keksisi. On aika intensiivinen se kohta, meinaan. Jossain vaiheessa oli puhetta koreokurssien pitämisestä; jos sellainen vielä joskus järjestetään, vien sinne pääni ja pyydän asiasta jotain tietäviä imemään vision sieltä ulos. 

Ai kun tää naurattaa.

Ja on sillä Jamesilla vaan mahottoman seksikäs ääni. Että voikin tuolleen riivinrautamaisesti rääkyä ja pehmeästi hyristä saman biisin aikana. Hyrryrrryryr. 

Kuuntelenpa vielä kertaalleen.

Videotreeniä. Ihan karmeaa.

Alku oli komee, mutta vauhti tyssäs näköjään nopeasti. Viime viikolla jalkajumi esti osallistumiseni tekniikkatunnille, eilen oli pakko jättää tanssitunti väliin helvatanmoisen flunssan vuoksi. Tänään olen uskaltautunut töihin, mutta työvuoro venyy niin myöhään, etten pääse tekniikkaan tälläkään viikolla - eikä tällä räkänenällä kyllä mitään tekniikkaa treenattaisikaan. Köh köh niisk niisk pihinää.

Halusin kuitenkin tehdä edes jotain tanssin eteen, joten sohvalla viltin alla niiskuttaessani katselin oikein kunnolla niitä videoita, joista viimeksi kirjoitin. Sainpa ainakin jotenkuten hornpipen askeleet paperille ja takaisin päähän. Vaikkakin yksi kohta jäi ihan mysteeriksi, videon kelailu ees-taas ei auttanut yhtään. Jalat sanoo töp-töp-töp, pää sanoo tyhjää-tyhjää-tyhjää.

On tuo oman tanssimisen katsominen vaan aika tuskallista. Ja huvittavaa. Tässä parhaita paloja.

Siis, mikä aukikierto? Miks mun kädet roikkuvat kuin salamimakkarapötköt italialaisessa herkkukaupassa? Missä on ryhti hä?

En edes yritä arvata mitä tässä kuvassa tapahtuu... ihmeellinen ilmassaleijuva irkkutanssija! Ei, minua ei ole hirtetty, mä oon vaan näköjään päättäny, ettei jalkojen tarvi olla aukikierrossa, tai ristissä, tai suorassa, tai mitään. Mä vaan leijun täs ny, ok? (Ja oikeasti, mä tarviin pienemmän pepun.)
 

No tota, tässähän on molemmat jalat ihan kivasti ilmassa, juuri kuten changen/leapin aikana kuuluukin olla. Ja hyvällä tahdolla tossa voi havaita jotain aukikierron tapaista - jos tanssiani katsoisi suoraan edestä, molemmat kannat saaaaaattaisivat olla näkyvillä. Mutta vielä joskus mä selvitän sen, miksi vasen käteni nousee tuolleen koukkuun aina, kun keskityn. Ihan sama rugbyssä. Pikkasenkin hoksottimia vaativa juoksu/syöttelyharjoitus, ja mä olen Kapteeni Käsikoukku.
 

Joo. Vasen jalka nousee ihan hiton komeesti peppuu. Hyvä minä! Mutta vasen nilkka on ihan taittunut, vaikka sen pitäisi olla sirosti ojennettuna, ja MIKSI MÄ EN TANSSI VARPAILLANI? Ei aukikiertoa, kanta koskee maahan, plötsis. Että näköjään kykenen huolehtimaan vain ja ainoastaan yhdestä osa-alueesta kerrallaan, tällä kertaa se oli peppuun potkasu. Leveä ahteri helpottanee tässä.
 

Että näitä vois sitte miettiä ja ottaa opikseen seuraavalla tanssitunnilla (toivon mukaan sunnuntaina, rupeaa jo ärsyttämään tämä tuntien missaaminen). Pitäisi aina muistaa se, että jokainen treenikerta pitäisi vetää kuten kisasuoritus, ettei noita vääriä tapoja pääse syntymään - niistä kun on todella vaikea kouluttaa itsensä irti.

Mutta näin loppuun vielä yksi kuva, joka ei kyllä liity sinänsä tanssiin mitenkään, mutta haluan vaan hehkutella sitä, että lauantaina mahduin ainakin 10 vuotta vanhaan pukuuni. Plus, hiukset on jo niin pitkät, että niihin saa tollasen laine/kiharakampauksen.

Mä mitään peruukkia vedä kisoissa päähän, oma tukka paras tukka. 

Oops! Kisat mainittu!

Matkalla rugbyseuran vuosijuhlaan.

Jaksaa jaksaa, muistaa muistaa

Eilen olisi ollut kevätkauden ensimmäinen tekniikkatreenikerta.

Olin kovasti menossa, mutta noin vartti ennen lähtöä totesin, että jalat tarvitsevat nyt lepoa. Viikonloppuna oli meinaan ensimmäinen tämän vuoden tanssiworkshopeista uuden opettajamme johdolla, ja kahden päivän teho-opetus tuntui aivan liikaa pohkeissa.

Kyllä huomaa, että en ole tanssinut varpaillani yli vuoteen - tanssin vain noin neljä tuntia molempina päivinä, mutta harjoituksen puute pisti lihakset aivan juntturaan.

Tekniikkatreeni vaihtui siis olohuoneen lattialla vatsallani makoiluun, kun siippa paineli lihashuoltorullaa ylös alas sääriäni. Auuuh, oijoijoi, iiiiih. Joululahjaksi saatu putkirulla oli siipaltani nerokas oivallus. Huolehtivainen aviomies, parhautta.

Eipä sillä, hieman harmittaa että tekniikkatunti jäi väliin. Viikonloppuna tajusin, että minulla on IHAN HELEVETISTI opittavaa. Ensinnäkin, se vähäinen tekniikka jonka hallitsen, on pahasti ruosteessa. Ai miten niin jäykkä nilkka? Ai miten niin en ole rytmissä? Toisekseen, uusi opettaja = uusi tyyli. Aivan perusaskeleista lähtien kaikki on tehtävä toisin, ja sekös vasta aivoja nyrjäyttääkin.

Pari kertaa vain seisoin tanssisalin reunalla ja yritin saada itseäni liikkeelle, mutta kun pää ei tajunnut mitä olisi pitänyt tehdä, niin siinäpä jalat vain nököttävät paikallaan. Että siis miten mun pitää lähteä liikkeelle, takajalalla ponnistamalla? Mitvithit?

Tekniikan lisäksi uudet askelsarjat saivat aivot ylikuumentumaan. Luvassa ei ole mitään liian vaikeaa tai mahdotonta, mutta kun kahden (2) päivän aikana saa kolmen (3) uuden tanssin askeleet, niin kyllähän se nyt on vain tällaiselle hamsteriaivolle aivan liikaa. Lauantaina opettelimme primary-tason hornpipe-tanssin, ja ensimmäistä kertaa taisin tykätä hornpipesta! Sitä tuuletuksen määrää, kun sain haparoiden sarjan loppuun asti! Whoop! 

En edes kirjoittanut askeleita muistiin kuten yleensä, sillä vielä lauantai-iltanakin töpsöttelin sarjaa tyytyväisenä mielessäni. Että mikäs hätä tässä, hyvin muistan. Sitten tuli sunnuntai, ja uuden trad.setin askelsarja opeteltavaksi - ja puf! - koko hornpipe oli kadonnut mielestäni. Se taisi alkaa hypyllä... kai... ehkä? 

Onneksi on tanssiyhteisö. Huutelin apua Facebookissa, ja nyt minulla on kaksikin videopätkää kyseisestä tanssista. Toisessa olen mukana minäkin, ja ei hittolainen mitä haparointia! Nauroin kippurassa kun katsoin itseäni ruudulta. Vaikka olin kuvassa selkä kuvaajaan päin, pelkästä elekielestä pystyi näkemään, että nyt vedetään kieli tiukasti keskellä suuta!

Sama kaveri piristi videon lisäksi muutenkin päivääni. Tämä keskustelu sai taas luottamaan, että ehkä tässä on vielä joskus mahdollisuuksia johonkin.

Eli nyt vain niitä askelsarjoja toistamaan, ja toistamaan, ja toistamaan. Trad. set on "Three sea captains", ja vaikka askeleet ovat "simppelit", on tahti niin nopea, että se on osattava edestakaisin ulkoa ja sisältä, ennen kuin edes melkein-täydellinen suoritus on mitenkään mahdollinen. Toistoa, toistoa, toistoa. Eikä se hornpipekaan nyt ihan kerrasta mennyt lihasmuistiin...

Sunnuntaina taas. Sitä ennen voisin kirjoittaa askeleet videon pohjalta muistiin, että olisi jotain johon nojata, kun aivot lyövät tyhjää. Tanssi - parasta lääkettä alzheimeria vastaan!

Tänään tosin askelvihko saa odottaa, sillä menen muksauttelmaan itseäni rugbytreeneihin. Onneksi rugby ja salikäynnit ovat sentään hieman palauttaneet lihaskuntoani. Viikonloppuna tanssituntien päätteeksi opettaja vaati tekemään punnerruksia, eivätkä ne edes tuntuneet pahalta. Mutta ai että. Tää paluu treeneihin on vaan niin.... sanat eivät riitä kuvaamaan onnellisuuttani! Ih!

Lupaan, että nyt loppuu tämä paluuni hehkuttelu, pikkuhiljaa on aika katsoa jo eteenpäin, kohti tulevia haasteita. ;) 

Tanssitossujen paluu

No ni. Viime yönä nilkkaa juili, ja tänään olen kävellyt hieman "jäykähkösti" reisien huutaessa hoosiannaa. Silti hymy ei hyydy naamalta. Tanssin eilen yli tunnin, siis oikeasti tanssin enkä vain töpsötellyt, eikä jalkaan sattunut kertaakaan! 

OLEN PALANNUT! MUAHAHAHAHAHAHAHAHAAAA!

Sallinette pienen sekopäisyyden, sillä tätä on odoteltu. Blogi on viettänyt hiljaiseloa, kuin myös oma motivaationi ja intoni tanssiin. Mutta eipä enää. Jalka on nyt läpikäynyt molemmat leikkaukset, ja sekä lääkäriltä että fyssarilta on saatu lupa treenata niin paljon kuin sielu sietää. Neljäntoista (14!) kuukauden tauko on ohi!

Mutta mikä tärkeintä, fyysisen valmiuden lisäksi alkaa vihdoin tuntua siltä, että henkinenkin puoli on kunnossa. Kun viime kevät oli kärvistelty loppuun jalka paketissa, kesälläkin treenikerrat jäivät vähiin osittain nilkan, osittain motivaation puutteen vuoksi. Että miksi treenata, kun ei tästä mitään tule, en opi ikinä uusia tansseja tai tekniikkaa, ja syksyllä odottaa kuitenkin toinen leikkaus ja taas määrittelemättömän pitkä treenikielto. Vali-vali, nyyh nyyh.


Mitä pidempi tauosta tuli, sitä vaikeammalta paluu tuntui. Rugbytreeneissä ryhdyin käymään kivun ja kunnon sallimissa rajoissa jo kesällä. Syksyllä tarpeeseen tullut lomakausi sekä kakkosleikkaus tosin katkaisivat hyvin käynnistyneen rugbyputken, mutta jo hyvissä ajoin ennen joulua olin taas kokeilemassa taklaustaitojani. Jostain syystä soikean pallon pariin oli niin paljon helpompi palata (vaikka ensimmäiset taklaustreenit kourivatkin vatsanpohjasta, pakko myöntää!).

En tiedä, mikä motivaatiossani tanssin kohdalla tökki. Kuten kesän tekstejä lukiessa huomaan, osittain v-tutti se, että muut olivat saaneet treenata jo vuoden verran uusia tansseja, ja testata niitä kisoissakin. Sieppasi, että itse olin ihan alkupisteessä. Ketutti sekin, että kakkosleikkauksen ajoitus vei minulta jo toiset peräkkäiset EM-kisat, kisat joihin vielä kesällä jotenkin kuvittelin osallistuvani. Kun vuoden 2014 piti olla se "Näytön Vuosi", enkä sitten päässyt edes 2015 kisoihin.

Tiesin kyllä, että tanssikaverini tukisivat haparoivia treenejäni (ja tukivatkin kesällä, iso kiitos heille kärsivällisyydestään), mutta silti ajatus ihan nollasta aloittamisesta tuntui vain niin vaikealta. Opettaja kävisi Suomessa silloin tällöin, ja kaksi kertaa neljästä olisin joko sairaslomalla tai jalka paketissa - miten ikinä oppisin hänen opettamansa tekniikan?

Mutta ystävien tuella ja näköjään jonkinlaisella sisäisellä höperyydellä sitä vain pusketaan hammasta purren lumen keskellä (kirjaimellisesti) treeneihin, ja tajutaan, että täähän oli oikeasti ihan hemmetin siistiä, ja hitto mulla on ollut ikävä tätä, ja kauhea kun kunto ei riitä, ja okei teen kaiken väärin mutta kyllä tää tästä. 

Nyt osaan jotenkuten reelin (tekniikasta tulee pelkkää sanomista, mutta ainakin tiedän askelsarjan). Hornpipesta luulen osaavani alun askeleet. Innostani kertonee ehkä jotain se, että syvästi - syvästi - inhoamani hornpipe tuntui ensimmäistä kertaa koskaan ihan mahdolliselta, ja jopa kivalta. Kaksi seitsemästä mahdollisesta tanssista, check. Tai no, jos trad setit lasketaan niin kaksi kahdeksasta. On se alku. On.

Tänä viikonloppuna opettajamme saapuu jälleen pitämään tehokurssin. Nyt en vain istu salin laidalla vihko kädessä jalka paketissa.

Aion tanssia. Aion tanssia niin helevetisti.

Ei mulla muuta. Kevään suunnitelmista sitten ensi kerralla - ja suunnitelmiahan mulla riittää.