Ihan eka murtuma ikinä.

Tuossa tunti sitten olin polvillani kylppärimme lattialla, litimärkänä, toinen jalka käärittynä remppateipillä pyyhkeeseen ja muovipussiin. Mietin, miten helvetissä pääsen ylös lattialta. Hetkeä aiemmin olin istunut matalalla muovijakkaralla suihku kädessäni ja miettinyt, miten saan shampoon hyllyltä, jonne en ylettynyt edes sormenpäilläni.

Pahoittelut rumista sanoista, mutta siinä melkein jo itku kurkussa kainalosauvoja haparoidessani tajusin, että nyt vituttaa. Olen jo ehkä jotenkuten sen kanssa sujut, että tämän vuoden EM-ceili ja RTME:n feis soolotansseineen jää väliin (katsotaan sitten jos/kun olen Haagissa, että miten tämä sujuna oleminen oikeasti toimii).

Mutta se, etten pysty edes käymään yksin suihkussa ilman suunnattomia vaikeuksia... siinä meni raja.

Minulta siis murtui pohjeluun ulkokehräs lauantaina, ellet rakas lukijani ole jo esimerkiksi Facebookin kautta kuullut. Aihetta on puitu FB:ssä jo ummet ja lammet, mutta koska se nyt vaikuttaa tanssiini ja tämä on tanssiblogi, niin kirjoitan tuntemuksia tännekin. Ja saapa äitikultanikin yksityiskohtaisen raportin. Ehkä mietin omaa suhtautumistani asiaan samalla, sillä en ole varma, onko tämä kisojen peruuntuminen uponnut vieläkään tajuntaan kunnolla.

Olimme siis ystävyysottelumatkalla Maarianhaminassa. Sää oli hyinen ja sateinen, mutta lämppien jälkeen olimme valmiita kentälle. Olimme saaneet vain muutamaa päivää aiemmin kuulla, että kenttä onkin luonnonnurmen sijasta tekonurmi, mikä huoletti hieman. Tekonurmi ei ole hyvä alusta rugbylle (en tiedä onko se hyvä alusta millekään lajille), sillä se ei jousta yhtään. Jos esimerkiksi liike pysähtyy äkillisesti, se rasittaa polvien ja nilkkojen kaltaisia kohtia todella rajusti. Joukkueellamme on monta esimerkkiä tekonurmen uhreista. On ollut kipsattua polvea, nilkkaa, ties mitä.

Mutta kun siellä asti oltiin, niin eipä siinä vaiheessa enää halunnut leikkiä rinsessaa ja kieltäytyä pelistä - ei edes silloin, kun kuulimme ettei peli olisikaan täys 15 vastaan 15, jota siis lähdettiin hakemaan. Huonompi kenttä, pienempi kenttä, vähemmän pelaajia... "pienehkö" pettymys, mutta näillä mennään ja hammassuojat suuhun.

Minä pelasin reunapaikkaa kuten yleensäkin, eli tehtäväni oli lähinnä koittaa estää vastustajajoukkueen vastaavan pelaajan läpimenot ja juosta kuin tuuli, kunhan pallo saavuttaisi minut. Pari minuuttia pelin aloituksesta joukkueemme syöttöpeli toimi siihen malliin, että sain pallon, ja lähdin harppomaan kohti maalilinjaa (oikeasti, tunnelinäkö on todellinen ilmiö). Kuulemma sain juostua hienosti monta metriä (ei niin helppoa rugbyssa, kun taklaus saattaa tulla samantien), mutta omasta mielestäni en ehtinyt minnekään, kun vastustaja olikin jo kiinni kropassa.

Sitten en oikeastaan tiedäkään mitä tapahtui. Minua ei sinänsä taklattu, lähinnä estettiin eteneminen, mutta yllättäen jalassa tuntui... oudolta. Ei siis mitään uskomatonta kipua, vaan todella, todella oudolta. Romahdin maahan ja ehdin miettiä, että nyt ei valkku tykkää, kun työnnän palloa väärään suuntaan (minun olisi pitänyt suojella palloa kropallani ja työntää sitä taaksepäin omalle joukkueelle). Sitten tuli itku. Jotenkin tajusin, että nyt meni Haag. Nyt meni niin pahasti.

Valkku ja pari ahvenanmaalaista saapuu paikalla katsomaan, mitä tapahtui. Valmentaja käskee katsomaan vain ylös taivaalle, eikä jalkaan, ja se naurattaa. Että mitä v-tua mä sinne sateiselle ja harmaalle taivaalle katson. Jutusta tuli pelireissun lentävä vitsi - when in trouble, kattele taivaalle. Jälkikäteen ajateltuna neuvo oli ehkä ihan hyvä, tai ainakin yritys saada minut ajattelemaan muuta kuin nilkkaa.

Huudan, kun toinen pelaaja painaa paisunutta nilkkaani. Yritän kysyä kylmäpakkauksia ja vakuutella, että kyyneleet johtuvat vain Haagin aiheuttamasta pettymyksestä. Lopulta minut kannetaan pois kentältä, peitellään takkeihin ja saan siteen jalkani ympärille. Jalkaan sattuu ihan saakutisti, mutta siinä vaiheessa vielä intän, ettei sitä tarvitse lähteä näyttämään terveyskeskukseen. Saan särkylääkkeitä ja yritän seurata loppupeliä.

Jossain vaiheessa kipu muuttuu kuitenkin sietämättömäksi. Tekisi mieli purra oma jalka pois, että kivun lähde häviäisi. Tärisen ja nielen kyyneleitä. Jälkikäteen kuulen, että naamastani oli nähnyt, että nyt sattuu. Annan periksi ja pyydän paikallista pelaajaa viemään minut sairaalaan. Huomaan käteni tärisevän, kun koitan kirjoittaa ilmoittautumislappuun tietojani. Lopulta odottelemme, että meitä ennen pelanneet junnut saavat hoitoa (tekonurmi!!!) ja taas täristään. Onneksi junnumme taisivat päästä vähällä, näin kuulin. Välillä nauran, välillä itken vaikken haluaisi. Lopulta hoitaja ottaa vastaan. En pysty muodostamaan ruotsiksi lauseita, joten keskustelemme englanniksi. Hän vääntelee jalkaani, minä huohotan (koska hei, kivustahan ei huudeta). Toinen hoitaja tulee hetken päästä tekemään saman. Huohotan ja sihisen lisää. 

Vuoroa odotellessa. Kuva neiti T.

Kakkoshoitaja käy keskustelemassa lääkärin kanssa, joka ilmeisesti arvioi, että kyse on vain venähdyksestä. Saan uuden siteen, kepit, pari panadolia ja laskun kepeistä. Ihana kuljettajamme vie minut ja tueksi lähteneen neiti T:n saunalle, jonne muut pelaajamme ovat jo ehtineet. Suloiset joukkuekaverimme auttavat minua aivan kaikessa. He toivat tavarani pelipaikalta, taluttivat lyllertävän tädin saunanlauteille ja uima-altaalle. Viileä vesi tuntuu jalan ympärillä niin hyvältä, etten haluaisi nousta altaasta ikinä.

Käymme vielä syömässä, ja palaamme majapaikkaan jatkamaan iltaa. Juttelemme, nauramme kippurassa ja minä tunnen oloni inhaksi, kun joudun pyytämään apua jokaiseen pikkujuttuun. Suurin osa jatkaa vielä yökerhoon, ja minä vedän loppuseuran kanssa kunnon pettymys-avautumis-humala-itkut, vaikka hävettää niin ettei veri kierrä. Mutta ehkä se teki vain hyvää. Ehkä.

Seuraavana aamuna päätämme käydä kävelyllä Maarianhaminassa ennen lautalle lähtöä. Tytöt kantavat minua vuoronperään reppuselässä, kun en enää pysty kävelemään keppien kanssa. Aina välillä tuntuu siltä, kuin nilkan sisällä olisi kohta, jossa kaksi pintaa hiertää toisiaan vastaan. Vähän kuin myllynkivet, nirsk, nirsk, nirsk. Mietin, miten venähtänyt tai sijoiltaan mennyt nivelside voisi tuntua siltä. Lopulta terminaalissa olen taas purskahtaa kiukkuitkuun, kun laivaannousutunneli (mikä sen virallinen nimi on?) vain jatkuu, jatkuu ja jatkuu, enkä millään jaksaisi enää nilkuttaa kepeillä eteenpäin. Pysähdyn, vieressä kävellyt valkku pysähtyy myös, ja katselen tunnelin ikkunasta ulos äärettömän epäkiinnostavaa maisemaa, ettei valkku näkisi vettyneitä silmiäni. Jalka sykkii, polttelee, nirskuu ja minun tekisi mieli heittäytyä uhmaikäisenä tunnelin lattialle selälleni.

Laivamatka menee tyttöjen passattavana (te ootte oikeasti ihania) ja hytissä torkkuen. Jalka on turvonnut ja tummunut, ja neiti A. kirjoittaa valkun ehdotuksesta nilkkaani "Åland". Meitä kaikkia naurattaa. Facebook-materiaalia! 

Vielä tässä vaiheessa luultiin, että kyse on venähdyksestä. Eihän toi ny niin paha ole...

Kotiin päästyäni olen lopun uupunut. Aamulla lyllerrän sairaala Neoon (joka on muuten ihan loistava paikka, suosittelen) ja tapaan ihanan lääkärin, joka röngtenkuvauksen jälkeen ilmoittaa, että luu on poikki. Se on myös liukunut sijoiltaan, mutta vain "luun kuoren" verran, eli lääkärin mielestä luun asento on hyvä. Jotain positiivista. Ja selittyipä se nirskuva myllynkivi-tunnekin sitten, ilmeisesti katkenneet luun päät ovat siellä iloiseti hiertäneet. 

Kerron minua saattavalle hoitajalle, etten ole koskaan aiemmin käyttänyt keppejä. Hän opettaa minua kävelemään niillä oikein lääkäriaseman aulassa. "Sä selviät kyllä näiden kanssa, kun oot noin urheilullinen ja nuori." Tyrskähdän. Joo. Sepä.

Kotiin päästyäni ilmoitan asiasta kunnon draamakuningattaren tapaan Facebookissa. Tanssiopettajani (ja kaikki muutkin) tsemppaavat ja vakuuttavat, että uusia kisoja tulee. En ole aivan varma, alkaako pettymykseni kääntyä jonkinlaiseksi lohduksi siitä, että nyt ainakin saan vuoden lisäaikaa oikeasti opetella intermediate-tason tansseja (miinus toipumisaika). Että jos koittais ajatella asiaa "ilon kautta", kuten neiti T. kommentoi. Ceili-joukkueemme tsemppaa myös, itse tunnen oloni petturiksi ja mulkeroksi, kun ilmoitan, etten voi tanssia kisoissa. Parhaillaan yritämme ratkaista varamies-tilannetta, että jospa sittenkin saisimme jonkun tilalleni ja joukkueen lavalle. Olemme treenanneet niin paljon, parantaneet tanssiamme niin rutosti, ja sitten käy näin. 

Ihan itse valitsin kipsin värin.

Joo, ei auta. Vituttaa vieläkin.

Seuraavaksi jännitetään, että onko luu pysynyt siinä hyvässä asennossa, vai joudutaanko nilkka leikkaamaan. Jos mennään leikkaukseen, on myös joulukuinen Manic Street Preachersien keikka Dublinissa vaarassa. Ajatuskin oksettaa. En edes... ei. Niin EI saa käydä. Lennän sinne vaikka kainaloihin ulottuvassa kipsissä. Tarkistuskäynti maanantaina. Tästä tulee pitkä, pitkä viikko.

Kiitos kaikille, jotka auttoivat minua reissun päällä, tai tsemppasivat. Eihän tämä maailmanloppu ole, ei lähelläkään. Vakavampiakin juttuja sattuu. Luut paranevat. Kuuluu lajiin.

Mutta sanonpa vaan, että tekonurmella en pelaa enää ikinä.

Harakka on kiiltävän perään, mutta kun treenatakin pitäisi

Blogini on vietellyt hiljaiseloa jo jonkin aikaa. Ei ole oikeastaan ollut mitään raportoitavaa. Haagin kisat lähestyvät vääjäämättä, mutta tällä kertaa ei ole peruukkikriisiä, tai pukukaaosta, tai meikkien opettelua. Viime perjantaina meikkasin itseni lähtiessäni ihan vaan paikalliseen baariin jytäämään, joten kauas on tultu siitä kun seisoin Stockan kosmetiikkaosastolla miettimässä, että olenko maidon- vai hunajanvalkoinen.

Hommat siis niin sanotusti puksuttavat tasaisesti eteenpäin. Viikot vähenevät ja ahdistus paskoista tansseistani kasvaa, mutta ei siitäkään voi joka viikko kirjoittaa. "Viikko 1. Vituttaa. Viikko 2. Edelleen kyrsii. En osaa. Viikko 3. No nyt osaan vielä vähemmän, kun en edes treenaa."

Eilen treenasin neitien L, T ja H kanssa pari tuntia. Sain uutta varmuutta slipariini ja reeliini, jotka siis sössin täydellisesti Krakovassa vuosi sitten. Tuolloin unohdin askeleet, lopetin kesken, kaaos, jne.

Tässä vuoden aikana olen ollut hieman turhautunut niiden samojen vanhojen tanssien hinkkaamiseen, ja rehellisesti sanottuna niiden treenaaminenkin on jäänyt lähes kokonaan, kun ei vaan enää nappaa. "No kun kyl mä ne osaan", ajattelen, vaikka niissä olisi parannettavaa vielä vaikka muille jakaa. Olen kyllästynyt niihin, toisin sanoen. Aina välillä workshopeissa olen saanut opeteltavakseni uusia, kivoja intermediate-tason reelin tai sliparin askeleita, mutta kun pitäisi käydä ensin pärjäämässä niillä alemman tason primary-askeleillakin... 

Jotenkin siinä eilen sitten tajusin, että koska sössin Krakovassa, minun täytyykin ajatella että en nouse lavalle "uudelleen" samoilla tansseilla (mikä olisi siis jotenkin äärettömän noloa, etten ole vuodessa oppinut uutta). Sen sijaan minun täytyy ajatella, että nyt jos koskaan näytän, että osaan ne. Pyyhin pois sen viime vuoden katastrofin, nollaan sen. Ei ole mitään viime vuotta, ei ole mitään "uusintakierrosta", vaan nyt on nyt, ja näytän närhen munat reelillä ja sliparilla. 

Ja tästä päästäänkin sitten aiheeseen, josta puhuin likoille sunnuntaina. Turhamaisuus ja kunnianhimo, siis. Krakovan kisoissa olin kahdesti toinen, kahdesti pykälän päässä voittajan pokaalista. Koska odotukseni olivat tasolla "No jos en lavalla kaadu", niin tuo tulos yllätti kaikki. 

Nyt pitäisi pystyä ajattelemaan samoin. "Lähden tekemään parhaani, katsotaan mihin se riittää", tiedättehän? Ei mitään suureellisia odotuksia pokaalista, ei turhaa toiveikkuutta. Mutta kun en pysty. Kaksi kertaa pykälän päässä... väkisinkin ruokahalu kasvaa. Ja vuoden lisätreenaamisen jälkeen minunhan pitäisi pystyä parempaan? Loogista, eikö vain? Tai vähintäänkin saavuttaa sama tulos kuin Krakovassa, siis vä-hin-tään?

Mutta mitä jos en saavutakaan? Mitä jos tulokseni on surkeampi kuin viime vuonna?

En väitä, etteikö minua olisi jännittänyt viime vuoden kisoissa. Jännitti, tolkuttoman paljon. Mutta nyt jännityksessä on uusi sivuvire; omat odotukset. Ja pahoin pelkään, että ne odotukset ovat turhan suuret. Tällä treenimäärällä, tai treenin puutteella, odotukset ovat aivan, aivan liian suuret. Ja siksi tulen pettymään. Ja se ärsyttää jo valmiiksi. 

Huikentelevaista kunnianhimoani hillitäkseni yritän lohduttaa itsenäni sillä, että menen lavalle sentään kahdella uudella tanssilla, primary single jigillä ja hornpipellä. Single jig on ihan kiva pikkutanssi, ja ellen mokaa täysin, sillä voisin pärjätäkin (haa, se kunnianhimo nostaa taas päätään, hys ny!) 

Mutta erityisesti hornpipella kisaaminen tulee olemaan hermoja raastavaa, sillä en ole sillä tanssinut sitten vuoden 2012 Tampereen PM-kisojen eeppisen mokailun jälkeen. Olematon rytmitajuni on kovalla koetuksella reelissä ja sliparissakin, mutta hornpipessa olen aivan hukassa. Voin tehdä lavalla askeleita suit sait miten sattuu, enkä vain kuule rytmiä, josta ottaa kiinni. Joten seuraavaa lavakaaosta odotellessa.

Ärh ärh. Miten saisi aivonsa ajattelemaan järkevästi, eikä luulemaan itsestään liikoja? Suhtautumaan realistisesti? Kunnianhimo on hyvä asia, suureelliset odotukset ja valtavat pettymykset eivät.

Ja sovitaanko niin, että jos en pärjää (taaskaan) primary sliparilla ja reelillä, niin saan hylätä ne ja ryhtyä opettelemaan ihan omaksi ilokseni intermediate-tason tansseja? Tanssivihossani alkaa olla jo liian iso pino askeleita, jotka olen opetellut kertaalleen workshopeissa, mutta treenin puutteessa unohtanut sen siliän tien... 

Yöh. Taidan oksentaa Haagissa ennen lavalle menoa.