Toivetekstiä fitnesshaasteista

Tätä tekstiä oikein toivottiin, ja minähän olen lukijoideni altis palvelija, joten tässäpä seuraa tiukkaa infoa fitness-haasteista.

Olen kirjoittanut näistä vähän aiemminkin, jos muistatte. Siitä, kuinka itsekurini on luokaton, ja kuinka yritän tsempata itseäni parempaan kuntoon erilaisilla kuntohaasteilla, joita netti on pullollaan. On kyykkyhaastetta, vatsalihashaastetta, lankkuhaastetta... ”30 päivää tätä, ja olet timmimpi kuin Arnold!”

Lankkuhaasteen aloitin alkutalvesta, ja siinä pääsinkin ihan hyvin vauhtiin. Sain parhaimmillani pidettyä itseni lankkuasennossa muistaakseni vähän päälle kaksi minuuttia, kun tavoitteena oli päästä kuukauden treenaamisen jälkeen viiteen minuuttiin.

No sitten tuli joulu. Koita siinä nyt lankuttaa kun vatsa pullistelee suklaata, pähkinää ja kinkkua täynnä. Joo ei muuten onnistu. Ja kuka sitä nyt heti joulunpyhien jälkeen aloittaisi haasteen alusta? Joo en muuten minä ainakaan.

Tuossa muutama viikko sitten Facebookissa kiersi jälleen yksi vatsalihashaaste. Monesta muusta haasteesta poiketen siinä tehtiin useampaa liikettä per päivä. Se vaikutti ihan kivalta vaihtelulta yhden liikkeen haasteisiin, ja sainpa jopa tulostettua aikataulun itselleni. Ekana päivänä ohjelmassa oli 10 sekuntia lankkua, 15 vatsalihasliikettä jne. Jotenkin se kuitenkin jäi. En tehnyt siis ensimmäisenkään päivän tehtäviä.

Uskottelen itselleni, että haaste vaikutti liian heppoiselta, ja se jäi siksi tekemättä. Siis hei pliiiis, kymmenen sekuntia lankkua? Pfffff, aloittelijoiden kamaa. (Tähän ainakin kymmenen silmäniskuhymiötä.)

Mutta tässä kuva haasteen aikataulusta, jos haluat kokeilla, rakas lukijani. Onnea matkaan! (Kuvan saa klikattua vielä isommaksi.)

Alkuperäinen lähde on kyl kadonnut, sori.

No. Sitten paukahti. FB ilmoitti, että muutamat joukkuekaverini ovat liittyneet 21 päivän mittaiseen Rugby Fit -haasteeseen. Erityisesti rugbyväelle suunniteltu ohjelma lupaili kuut taivaalta ja kymmenen kaunista. Kolmen viikon jälkeen keskivartalon pitäisi olla vahvempi kuin koskaan (irkkutanssijalle ääreistärkeää!). Treeni vahvistaa myös ala- ja ylävartaloa, parantaa kestävyyskuntoa (tarpeen!) ja energisyyttä, sekä polttaa rasvaa. "You’ll be looking leaner…", sanoi esittelyteksti.

En tosin tiedä, pitääkö rugbynpelaajien näyttää erityisen hoikilta. Oli miten oli, klikkasin itseni mukaan.

Eilen oli aloituspäivä. Vietin illalla arviolta tunnin pähkäillen, mitä haasteessa pitäisi tarkalleen ottaen tehdä. Alku oli helppo. Alkutestissä käskettiin tehdä lankkua niin pitkään kuin pystyy, enintään kaksi minuuttia (1,30 min tuli täyteen). Punnerruksia ja sellaisia "maahan masulleen ylös hop" -hyppyjä täytyi tehdä kahden minuutin ajan, tauoilla tai ilman. Sain rupiset 26 punnerrusta (joista kahta viimeistä ei kukaan kunto-ohjaaja hyväksyisi täysverisiksi punnerruksiksi) ja 21 hyppyä (puolustukseni sanottakoon, että tein sen aralla polvella kovalla parkettilattialla, auuuuh!). Olishan sitä kyl voinu vähän lämmitelläkin pohjiksi. Eh.

Sen jälkeen homma muuttuikin monimutkaisemmaksi. Ohjeissa vilahteli toistot, setit, treeni/tauko -suhteet ja ties mitkä, enkä vain ymmärtänyt, montako kertaa yhtä liikettä pitäisi tehdä, milloin pitäisin tauot ja minkä liikkeiden välillä. Oli aloittelijan tasoa, edistyneempää ja vielä edistyneempää. Laskin sekunteja paperille, eikä yhtälö vaan toiminut. 

Tuskastuneena lähetin viestiä joukkuekaveri neiti A:lle ja tunsin itseni rasittavaksi idiootiksi, joka vaan hokee hokemistaan ”Mä en tajuu. Mä en tajuu.”... Onneksi neiti A on kärsivällinen sielu. En myöskään tainnut olla ainoa, jolle liike-tauko-järjestys tuotti ongelmia, sillä haasteen kotisivuilla moni tuntui pohtivan samaa.

Neiti A:n ja nettikeskustelijoiden avulla se kaava lopulta selvisi. Koska minua kiellettiin noudattamasta alimman tason treenitahtia (kiitos vaan luottamuksesta, neiti A!), minun täytyy tehdä 40 sekuntia yhtä harjoitusta, pitää 20 sekunnin tauko ja siirtyä seuraavaan liikkeeseen, jota tehdään taas se 40 sekuntia. Kun olen tehnyt kaikki määrätyt liikkeet, pidän minuutin tauon ja aloitan 40:20 -paketin alusta. (Sillä alemmalla tasolla tehtäisiin 30 sekuntia harjoitusta, pidettäisiin 30 sek tauko ja siirryttäisiin eteenpäin. Pienestä on kiinni, mutta joskus kymmenen sekuntiakin tuntuu ikuisuudelta.)

Kaavan selvittyä pääsin hommiin. Koomista ajatella, että 40 sekuntia lankkua, 40 sekuntia punnerusta, 40 sekuntia askelkyykkyä ja  40 sekuntia haara-perus-hyppyä saisi naisen niin hikiseksi. Mutta toistettuani homman kolmeen kertaan hiki virtasi vuolaana ja huohotin kuin koira helteellä. Parinkymmenen sekunnin tauot tuntuivat parilta sekunnilta! Onneksi ylläni oli uusi ”kohupaitani”, mallia 90-luvun salipaita. Napa vaan vilkkui kun ärsytin alakerran naapureita haara-perus-hypyillä. Mukavan vilpoisa treenipaita!

Tänään vuorossa on sitten 40 sekuntia vasemman puolen lankkua, 40 sek oikean puolen lankkua, 40 sek kyykkyhyppyä ja 40 jännehyppyä eli burpeeseja. Iiik!

Ja sitten vielä 19 päivää. Sen jälkeen odottaa lopputesti, joka räknää, kuinka monella prosentilla kunto on parantunut. Ehhehehh. Näiden kolmen viikon aikana on tarkoitus myös seurata omaa etenemistään merkkaamalla tehdyt kyykyt, punnerrukset ja sen sellaiset. Arvatkaa vaan, muistinko siinä läähättäessäni laskea yhtikäs mitään. No, tänään sitten.

Mulla on kuulkaa heinäkuun seittemäs sellanen sikspäkki, että laitan sen napapaidan kaupungille päälle!

Tai sitten en. Mutta tätä EN jätä kesken. Kyl sitä nyt juhannuksenakin voi vähän reenata. Ihan vähän vaan.

Ja jos tämän innoittamana haluat itse testata, miten pärjäät Rugby Fit -haasteessa, lisätietoja löytyy täältä.

Muuta huomioitavaa:

• Kävin tänä aamuna puntarilla piiiiitkästä aikaa. Paino on tipahtanut jälleen viitosella alkavaksi 61:stä kilosta. Tuuletin kuin pieni apina. Ihan ei olla siinä 56-57 kilossa, mitä joskus pidin omana ihannepainonani, mutta pistetään nää pari kiloa lihastenkasvun piikkiin.
• Kaverini neiti N. ilmoitti FB:ssä, että Haagin kisoihin on viisi kuukautta. Ei jumal... alkaa tulla kiire!
• Kun oikean polven vihoittelu selvisi, aloitti vasen polvi kiukuttelun. Öisin. "Lepokipua", sellaistakin on. Mä. En. Jaksa.

 

Sydämelläni on kaksi herraa

Tämä blogiteksti on kypsytellyt muotoaan pääkopassani jo jonkin aikaa. Kuten monet lukijoistani tietävät, sydämeni sopukoissa asuu kaksi rakasta lajia, rugby ja irkkutanssi. Pienellä ihmisellä on kuitenkin pieni sydän, ja välillä nämä kaksi höpönassua joutuvat tukkanuottasille yrittäessään mahtua maailmaani.

Okei, menipä runolliseksi. Eli, joudun jakamaan aikani kahden rakkaan harrastuksen välillä, eikä se ole aina helppoa. Useimmiten se on jopa helvatan vaikeaa, ellei mahdotonta.

Lopputalvesta/keväällä irkkutanssi voitti. MM-treenit olivat aina (AAAAAIIIIINA) samaan aikaan kuin rugbytreenit, mutta tärkeysjärjestys oli pakko latoa Lontoon mukaan. Minua ei siis käytännössä näkynyt rugbykentällä lainkaan, mikä suoraan sanottuna vitutti kuin pientä oravaa - tiesin, ettei valkku päästäisi minua pelaamaan kesän peleissä ainakaan alkukesästä, kun naista ei treeneissä näy.

Kesän ensimmäisessä pelissä seisoinkin sitten kentän laidalla kannustamassa likkoja. Vaikka olinkin lievästä polvivammastani johtuen tyytyväinen, ettei minun tarvinnut kirmata +30 asteen helteessä, sydäntä kaihersi myös hirveä palo pelata ja pettymys. Pettymys itseeni, siis. Olin pettänyt omat kunnianhimoiset tavoitteeni pelata parempaa peliä kuin koskaan, ja tunsin noloutta siitä, että roikuin mukana, kun muut painoivat kentällä tosissaan (eipä sillä, onneksemme joukkueessamme on nykyään hurjasti uusia nuoria likkoja, jotka pieksevät meikäläisen sekä taidossa että kunnossa, joten parempi vain tiimille että minä olin vaihdossa).

Lontoon jälkeen vaaka on kallistunut sitten rugbyn suuntaan, ja koitan taiteilla tanssitunteja rugby- ja fitness-treenien väleihin. Torstaisin joudun aina vähän nipistämään tanssitreenien lopusta, jotta ehdin rugbytreeneihin edes jotenkuten ajoissa - ja taas sydänalassa vihloo. Ei ole reilua muuta tanssiporukkaa kohtaan, että lähden kesken esitystreenien ja vakuutan harjoittelevani tulevaa show'ta "sitten kotona". 

Ei oo helppoa, ei. Jossain vaiheessa pitäisi ehtiä käydä treenaamassa myös jouseni kanssa, ja haluaisin aloittaa kolmannen jousen tekemisen (kun se yksi otti ja katkesi). Miestäkin olisi kiva joskus nähdä.

Tässä vaiheessa annankin Oscar-gaalamaisen kiitokseni siipalleni, joka jaksaa tukea urheiluun seonnutta vaimoaan. Maanantaina tulin lähes itku kurkussa rugbytreeneistä, kun kaikki oli mennyt penkin alle. Söpötin, etten edes tiedä onko jatkamisessa järkeä, kun en mitään osaa. Mies vain kommentoi, että höpsis, jatkatpa tietenkin.

(Niin jatkankin. Kyllä se taklaaminen sieltä muistiin palautuu, enkä vain juokse ympäriinsä käsiäni yhteen läpsytellen. Joskus sitä vaan täytyy saada murjottaa.)

Kotijoukkojen tuki.

Mutta ei tämä kahden harrastuksen välillä tasapainoilu tarkoita pelkästään vaikeuksia, väsymystä ja itkupotkukohtauksia. Vaikkei ehkä äkkiseltään uskoisi, nämä myös tukevat toisiaan. Muistanette pari merkintää sitten maininnan, että teimme rugbytreenien lämmittelyssä tismalleen samaa liikettä, jota tarvitsen reelin minikeijuun? Ja olen tainnut aiemmin kertoa opettajieni joskus kommentoineen, että hypyistäni näkee, että olen käynyt rugbytreeneissä.

Irlantilaisopettajamme puolestaan korosti koko kevään ennen Lontoota, että meidän täytyy keskittyä myös fitness-puoleen. Tekniikassa näkyy nopeasti, jos tanssija ei ole timmissä kunnossa. Joten kun hikoilen rugbyjoukkueemme upouusissa fitness-treeneissä, puren vain hammasta yhteen ja mietin sitä, kuinka tuskaiset ojentajapunnerrukset, polttelevat vatsalihasliikkeet tai läkähdyttävät sprintit parantavat suoritustani sekä kentällä että kisalavalla.

Rugbyvalkkuni on puolestaan jo pidempään huokaillut (okei, hihittänyt) juoksutyylilleni. Juoksen kuulemma kuin poni, tai Retu Kivinen. Tiedättehän, varpaillaan kipittäen. Tosin ilman keilapalloa.

Eilen valmentaja nappasi minut treenien jälkeen puhutteluun ja vihdoin kertoi, mikä juoksussani on lähtökohtaisesti pilalla. Hän pyysi myös joukkuekaveriani neiti S:ää antamaan vinkkejä, millä juoksuni paranee. 

Ja kas, ne muutamat harjoitukset jotka neiti S. vinkkasi, auttavat takuuvarmasti myös tanssissa. Räjähtävyyttä, liikkuvuutta, isoja loikkia pienten miniaskelten sijaan. Tätä kun treenaan, niin loppuu se hihittely ponijuoksusta - ja rupeaa tanssikisoissa lava loppumaan kesken! Viimeksi tällä viikolla kirosin tanssitreeneissä, etten etene light double jigissä tarpeeksi, joten tanssiliike jää töpöttelyksi komean ja näyttävän liikkeen sijaan.

Eli molempi parempi. Rubgy sydän irkku, irkku sydän rugby.

Nyt pitäisi sitten elää vielä sen kanssa, että päätin lähteä syksyllä Haagiin EM-kisoihin ja feisiin. Tismalleen - jep, tismalleen - samana viikonloppuna Cardiffissa nähdään äärimmäisen huikeaa rugbyä, kun Uuden-Seelannin All Blacksit tulevat pelaamaan Walesin maajoukkuetta vastaan. Olin jo toinen jalka ovella menossa joukkuekavereiden kanssa Cardiffiin, kunnes hoksasin tarkistaa EM-kisojen aikataulun... ja oi sitä kiroamisen määrää.

Miksi kaikki kiva on aina samaan aikaan?

Häälyin pitkään näiden kahden välillä. Joka toinen päivä olin lähdössä Cardiffiin,koska

• Cardiff
• rugby
• Wales
• All Blacks
• joukkuekaverit
• Cardiff
• rugby

Joka toinen päivä himoitsin puolestaan Haagiin,  koska

• soolotanssit
• irkku
• kisakuume
• kunnianhimo
• MM-karsinnat ceiliporukalla
• kunnianhimo
• irkku

Tein plus-miinus-listoja, enkä osannut päättää. Tiesin, että sama kumman valitsen, harmittelen päätöstä kuitenkin. Cardiffissa itkisin sen perään, etten ole lavalla kokeilemassa onneani, Haagissa sitä, etten ole Millennium-stadionilla kannustamassa ääni käheänä Walesia.

Lopulta vaa'an kallisti Haagin puoleen se, etten ole niin nuori enää. Jos pääsinkin odottettua paremmille sijoituksille Krakovan kisoissa, ei se tästä enää helpommaksi muutu. Vuoden 2015 kisoissa olisin taas vuoden vanhempi. Kunnianhimo voitti, ja haluan mennä katsomaan, mihin asti rahkeeni tällä kertaa riittävät (yhtään en lataa paineita tässä itselleni, eeeeen).

Enkä halunnut jättää ceilijoukkuettani epävarmuuden tilaan, löytäisivätkö he tilalleni tanssijan vai eivät. Kun johonkin sitoutuu, niin sitten sitoutuu. Olen melko varma, että rugbypoppoo pärjää kyllä Cardiffissa ilman minuakin.

Huoh. Katsotaan vaan, Haagissa haahuilen urheilubaarista toiseen etsien telkkaria, joka näyttää Walesin pelin.

Yhtä helvettiä on tämä kahden rakastajan pito.

Perjantain loppukevennykseksi noin niinkuin teemaan liittyen: 

Riverdance, setämiehet ja pinkin värisävyt

Riverdance. Se ainoa oikea. Se vuonna 1994 Euroviisujen väliaikanumeroksi kehitetty irkkutanssipläjäys. Show, joka innosti luultavasti tuhansia katsojia kokeilemaan lajia ja nosti siinä samalla tanssilajin suosion uusille urille.

Show, jonka vuoksi KAIKKI LUULEVAT ETTÄ TANSSIN RIVITANSSIA! Perkele. En tanssi. Aikaisempi avautumiseni aiheesta täällä. Voitte lukea sen sieltä, jos ette vieläkään usko. ;)

Minun häpeäni on tietenkin ollut se, etten ole koskaan nähnyt tätä irkkutanssijoiden Graalin maljaa. Koskaan. Edes videolta. Youtubesta olen koittanut hakea jotain pätkiä, mutta vuoden 1994 heiluvat tallenteet tv-ruudulta eivät ole ihmeemmin innostaneet. Joten kun joskus viime syksyn puolella saimme tiedon, että Riverdancen 20-juhlavuotissessio saapuu Suomeen, oli liput hankittava välittömästi.

Eilen se sitten oli nenän edessä. Seuraavassa hyvin ei-kriittinen, ei-ammattimainen, fanitytön suodattama arvio pari tuntia kestäneestä tanssi-ilotulituksesta.

Myönnetään, sen verran on kriittisyydelle annettava periksi, että show'n kyllä tunnisti 90-luvun tuotteeksi. Kelttimystiikka oli kova juttu, valkea kuu nousi lavalle pariinkin otteeseen ja kaapunaiset kulkivat kynttilät kätösissään. Oli loimusamettia, smokkivöitä ja kokohopeisia asuja.

Plus yksi nahka-asu.

Mutta kuulemma ysäri on nyt in, joten ei mua haittaa. Ja miksipä toimivaa konseptia muuttamaan - kun show on se Ensimmäinen ja Oikea, niin pysytään sitten siinä mikä toimii.

Ja hommahan toimi. Naisten tanssimista oli ihana katsella! Se oli niin kepeää, niin vauhdikasta, niin liikkuvaa! Tanssijat vain singahtelivat lavan reunalta toiselle. Tai leijuivat. He saivat tanssin näyttämään niin.. vaivattomalta. Kun tietää, mitä se vaivattomuuden illuusio vaatii, ei voi kuin silmät suurina ihastella.

Jos olenkin tarvinnut vähän inspistä omaan treenaamiseeni, niin tässä sitä tuli kyllä koko rahan edestä. Miten, miten, miten he saavat tanssista niin kevyen näköistä? Miksi minä näytän lavalla tonnikeijulta? Okei, pari kertaa näkyi hitusen koukussa olevia polvia ja nilkkoja (kaksi näytöstä samana päivänä vaatinee ammattilaisiltakin veronsa), mutta cutit leikkasivat terävästi, hypyt olivat ryhdikkäitä ja ne rokit... oh wow. Tältä videolta näkee, mistä liikkeestä puhun:  

Ja joo ei, mun rokit ei näytä tuolta. 

Entäpä miehet sitten? Oh wow toistamiseen! Show'han on tunnettu siitä kovien kenkien rytmikkäästä iskusta, ja sitäkin yleisölle tarjoiltiin useampaan otteeseen. Päätanssija James Greenan on moninkertainen maailmanmestari, ja eipä käynyt epäselväksi, miksi. Välillä piti vain purskahtaa epäuskoiseen nauruun, kun katseli miehen trebletyöskentelyä. Onko sillä nilkassa luita ollenkaan? Eihän kukaan voi takuttaa jalkaansa noin nopeaan! Mutta James voi. 

Oma suosikkinumeroni oli kohtaus, jossa Ameriiikan kultamaahan saapuneet irkkujäpikät ottivat pienen tanssikisan paikallisten steppitanssijoiden kanssa. Steppaajat pilkkasivat ja piruilivat irkkutanssin kliseille, kuten jäykälle kropalle ja ceilitanssien käsikuvioille.

Irkut taas pistivät jauhoja suuhun näyttämällä komeita klikkejä ja high kickejä - ja tietysti tolkuttoman nopeita treblejä. Hauska numero, vauhdikasta ja upeaa tanssia sekä pientä itseironiaa. Kerrassaan huima setti! En tainnut olla ainoa, joka oli tätä mieltä, yleisö hurrasi ja taputti numeron aikana sen verran innoissaan.

Pojat vähän näyttää. Kuva: The Rogers Revue/Riverdance

Silti, pakko myöntää - kyseisen numeron voittajiksi nousivat steppaajat, sen verran upeaa tanssia ja esiintymisen riemua he tarjoilivat. Sori, James ja ne kaks muuta söpöliiniä.

Entäpä se musiikki sitten! Tanssijat olivat, kuten ehkä jo olette päätelleet, tolkuttoman upeita. Mutta sydämeni veivät kyllä muusikot, erityisesti viulisti Pat Mangan ja rumpali Mark Alfred. Manganin esiintymistä oli vastustamatonta katsella, mies todella nautti lavalla olostaan ja sai hymynsä tarttumaan.

Alfredin taidot pääsivät puolestaan parhaiten esiin, kun mies astui lavalle rumpusettinsä takaa ja pääsi soittamaan perinnerumpu bodhrania. Oh wow kolmannen kerran. Huimaa. Kiihkeää. Kaunista. Lääh. Suu auki hämmästyksestä ja naamalla iso virne. Soittajat on vaan niin seksyi.

Mitäs vielä. Kritiikkiin palatakseni, täytyy sanoa että välijuonnot olivat kyl aavistuksen kökköi. Oli myyttii, oli siirtolaisuutta, oli yksinäistä mökkii jylhissä maisemissa. Sydän kaipaa kotiin jne. Silti Riverdance ei vetänyt aivan yhtä alta lipan kuin Helsingissä näkemäni Lord of the Dance. LotD herutti irkkukliseitä ihan vihoviimeiseen tippaan asti - siitä show'sta jotenkin aistii, että se on luotu jenkkiyleisölle, joka janoaa sitä myyttistä Irlantia, jossa vieläkin pitäisi elellä olkikattoisissa kivimökeissä ja autojen sijasta köröteltäisiin aaseilla.

Pistetään välijuonnot draaman piikkiin, isolla lavalla täytyy pelata isoilla kliseillä. Ja olivathan tanssinumerot sen verran näyttäviä, ettei niiden sekaan mikään pieni piiperrys sopisikaan.

Niin, ja saatiinhan loppuun se rivikin. Kivasti tanssivat rivissä niin. Yleisö nousi osoittamaan suosiotaan seisaaltaan, ja syystä. Kyllä tätä kannatti odottaa.

Fanikamaa! Ohjelma ja tollanen reenipussukka. Toi on kuulemma pinkki. Mun housut on kuulemma vaaleanpunaiset.
Pinkissä ja vaaleanpunaisessa on kuulemma eroa. Okei.

Niin, ja koska abouttiarallaa 95 prosenttia irkkumiehistä on elämää suurempia flirttejä, ei tältäkään reissulta selvitty ilman "Mitä hittoo" -hetkeä. Kävin ostamassa ennen show'n alkua tuon kuvassa olevan ohjelmalehtisen nappisilmäiseltä setämieheltä, ja palasin seurueeni luo. Päätin vielä ennen saliin siirtymistä käydä puuteroimassa nenääni, ja matkalla vessoille setämies huikkasi minut luokseen. 

Olin jo sanomassa, että kiitosta vaan, mulla on jo ohjelma, mutta ei setämiehellä sellainen ollut mielessä. Setämies halusi tietää, olisiko minulla iltasuunnitelmia ja tulenko katsomaan show'ta seuraavankin päivänä. Vink vink.

Mitä hittoo, kysyn vaan. Sain sönkötettyä jotain naurunsekaista vastaukseksi ja kipitin vessaan. Palattuani kerroin setämiehestä seurueelleni, joka repesi nauruun. Tällä kertaa aikaa ehti kulua ainakin vartti, ennen kuin meikälikka oli jo jonkun hunajasuun hurmattavana! Edelliskerran kun tällä porukalla oltiin liikkeessä, viimeiset eivät ehtineet edes pubin ovesta sisään, kun paikallinen setämies oli jo vonkaamassa allekirjoittaneen kainaloon. 

Onhan se huomio imartelevaa. Mutta setämiehet, nyt oikeesti. 

Ja voisko ne flirttailijat joskus olla niitä parikymppisiä nappisilmiä.

Castle tuli kotiin

Muistanette kirjoitukseni irkkubaari Castlen lopettamisesta? Ellette, voitte lukea sen täältä arkistoistani. (Luin sen juuri äsken itse, ja melkeinpä nousi tippa linssiin.)

Vaikea uskoa, että tuosta uutisesta ei ole vielä puolta vuottakaan. Eipä sillä, vieläkin huomaan ajattelevani välillä, että jos mentäs Castl... tai, käynpä töiden jälkeen Cast... - ja sitten todellisuus muistuttaa taas itsestään. 

Ei mennä Castleen.

Toissaviikonloppuna joukkueemme kävi katsastamassa Castlen tilalle tulleen paikan. Hetken aikaa tunsin suorastaan huonoa omatuntoa, että astelin noin vain uuteen baariin. Olen just näin tunteellinen siili. Sisällä kääntelin päätäni kuin turisti Pietarinkirkossa, tarkastellen täysin remontoidun tilan kohtaloa. Vessaan päästyämme piti parahtaa ääneen - naistenhuoneessa mikään ei ollut muuttunut, joten hetken ajan olo oli kuin vanhaan hyvään aikaan (tosin se lukoton ovi oli muistaakseni korjattu).

Ei tullut uudesta paikasta uutta kantapaikkaa, ei. 

Mutta mutta. Tammikuisessa blogitekstissäni arvuuttelin, olisikohan mahdollista saada Castlen ihanan upottavia nojatuolia kotiin asti. Tuolloin heitin ajatuksen ilmaan ihan vain vitsinä, samoin kuin sen, että saatan kynsiä Castlen tauluja irti seinistä viimeisenä iltana.

Englanniksi sanovat, että "Be careful what you wish for". Näinpä. Erinäisten Facebook-viestien jälkeen tänään pihallemme kaartoi herra M:n pakettiauto, jonka sisältä paljastuivat... 

KAKSI CASTLEN NOJATUOLIA JA VANHA JULISTETAULU!

Iiii!

Myönnetään, eiväthän nuo tuolit ihan sisustukseemme tällä hetkellä sovi (aivan kuin sisustuksemme olisi jotenkin alusta loppuun mietitty). Käsinojatkin ovat tummaksi patinoituneet, ja toisen tuolin kangas on jo hitusen puhkikulunut. Jalat kaipaavat putsplankkausta. Eeeenkä nyt edes mieti sitä, montako tuopillista olen itsekin saattanut kaataa pehmusteille.

Mutta muuten tuolit ovat tukevaa tekoa ja hyvässä kunnossa. Hyvät kaupat. Kun sain molemmat raahattua keittiöön rinnatusten kuvaa varten ja istuin hetkeksi toiseen, hihitin ääneen. Ne on niiiin mukavat! Ne on mun! Näillä tuoleilla on tarina!

Ihmisen ei pitäisi iloita näin paljon maallisesta omaisuudesta. Mutta näistä iloitsen. Sillä joskus ihminen tulee iloiseksi hyvinkin pienestä.

Vähän lihasmuistista. Ei kuvia, sillä polveni ovat rumat.

Olen nyt aloittanut soolotanssieni treenaamisen. Valitettavan harvakseltaan kylläkin, sillä varallisuuteni antaa myöten vain yhteen soolosalikertaan viikossa. Yhden vuoron aikana ei ole kuitenkaan järkeä juostenkusta kaikkia kuutta tanssia läpi, vaan tavoitteenani olisi keskittyä siihen, mitä teen. 

Olenkin jakanut tanssit niin, että kertaan viikottain kahta tanssia kunnolla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ellen tepsuttele askeleitani joka juutanan välissä bussipysäkeillä, olkkarissa ja kahvitauoilla, pääsen kertaamaan yksittäisen tanssin askeleita ainoastaan muutaman viikon välein.

Mikä ei ole erityisen hyvä asia noin lihasmuistin kannalta. Tämä tuli mieleen luettuani irkkutanssisivusto Diddlyi.comin tuoreimman artikkelin lihasmuistista. Eli siitä, kuinka askeleet on saatava selkärankaan niin, että ne tulevat ”luonnostaan”. Kun näin käy, tanssijan ei tarvitse enää miettiä kuumeisesti seuraavaa askeltaan, vaan hän voi keskittyä tekniikkaan ja rytmiin. Mikä on oikein mukavaa.

Mutta. Tekstissä mainittiin sekin, että lihasmuisti voi olla myös petollinen pikkurakastaja. Sen uudelleenohjelmointi on nimittäin yllättävän työlästä. Ehkä opettaja päättääkin vaihtaa yhtä kohtaa askelsarjassa kesken kaiken. Ehkäpä itse huomaat tekeväsi jonkin pienen yksityiskohdan väärin.

Oli syy mikä tahansa, aiemmin opittu on vain unohdettava ja korvattava uudella. Ja kuten Diddlyin kirjoittaja niin loistavasti tiivistää: aivosi kyllä tietävät, mitä teet väärin, mutta jalkasi eivät suostu tottelemaan.

”Uusia käskyjä?! Älä nyt unta nää! Häh-häh-hää.”

Tämän sain huomata karvaasti viime viikolla. Neidit T ja L huomasivat, että teen sliparissa yhden kohdan hitusen väärin. Vain hitusen, mutta niin, että se vaikuttaa koko tanssiin. Eli en potkaise oikealla jalallani pepanderiin, kun pitäisi, jotta laskeutuisin jaloilleni eri aikaan. Sen sijaan tömähdän oikealla ja vasemmalla jalalla maahan tismalleen samaan aikaan. Ja se ei vaan nyt toimi.

Pikkujuttu.

Mutta kun ei ole. Neitien opastuksen jälkeen yritin tehdä askeleen kuten kuuluu. Ei. Eikä taaskaan. Eikä nytkään. Eikä hittovie. NO NYT! Mutta kaksi sekuntia myöhemmin, ei. Jos rutistin kaiken keskittymiskykyni siihen yhteen peppupotkuun, sain sen rytmilleen. Mutta sitten aivoni ja jalkani sanoivat työsopimuksensa irti, enkä enää saanut jatkettua tanssia.

Ai miten niin turhauttavaa? Toinen vastaava kohta kiusaa minua reelissä: aivan alussa ”hyppään liian korkealle” (tässä kohti saa nauraa ääneen), joten jään rytmistä. Mikä on aika huono juttu, sillä kisoissa ei kannata jäädä rytmistä ensimmäisen sekunnin aikana. Sen jälkeen tuomari viittaa kintaalla suorituksellesi ja vetää papereihin ison miinuksen.

Neitien neuvosta yritin tehdä hypyn sijasta vähän pienemmän liikkeen, eli napauttaa polven nopeasti takaa eteen. Ninjamaisella sähäkkyydellä ja terävyydellä, ikään kuin.

Äkkiseltään kuviteltuna napakampi veitsiliike voisi olla helpompi tehdä kuin isompi ja korkeampi loikka. Mutta kun ei ole. Yhä uudelleen ja uudelleen olin rytmistä jäljessä. Neiti T:n sanoin ”vain nanosekunnin verran”. Nanosekunnin. Arlsadfshgkshgkshsgsfg.

Joten iskin teletappivaihteen silmään ja tein kohdan uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Ja sitä tuuletuksen määrää, kun sain viimein rytmin kohdalleen! Neiti T hurrasi selkäni takana kuin isommallekin urheilusuoritukselle, mikä taas sai minut repeämään nauruun - ja lopputanssi menikin plörinäksi. Mutta olin rytmissä! Reelissä!

Nyt siis tiedän, että korjausliikkeet ovat mahdollisia. Vielä kun jalkani tajuaisivat sen. 

”Hop-point-leap-point-hop-PERSEEN KAUTTA BACK!”

”Hop-step-step-SNAP-NOPEE!!!”

Puuh. Parastahan tuossa viime torstain rääkissä oli, että painuin sen jälkeen rugbytreeneihin. Joukkuekaverini neiti P veti alkulämpän, ja eiköhän yksi liikkeistä ollut lähestulkoon identtinen sen perhanan ”snap-nopeen” kanssa, mitä olin juuri hammasta purren hinkannut. Lopputulemana polveni vihaavat minua. Lauantai-iltana istuin kotisohvalla ja yritin kohentaa asentoani nojaamalla hieman taaksepäin. Sillä sekunnilla molemmista polvista lähti sellainen pauke, että vieressä istunut siippakin älähti ääneen.

Mutta ilmeisesti pauke oli vain hyvästä, sillä nyt pääsen laskeutumaan portaat alas vaappumatta. Oh yeah.

[Toim. huom.] Blogin päivitystahti hidastunee taas kesäksi, sillä rugbykausi alkoi pari viikkoa sitten, ja treenivaaka kallistuu nyt sen puoleen. Kevään tanssivoittoisuus vaihtuu siis rugbyvoittoisuuteen. Mutta ällös huoli, rakas lukijani, enköhän keksi jälleen jotain valittamisen tai avautumisen aihetta tanssinkin parista!

[Toim. huom.2] Oikein isosti onnea kaikille Scoil Rince Rooney Finlandin oppilaille, jotka kisasivat tänä viikonloppuna Milanossa! Niin sitä pitää! :)