Kohti uusia haasteita

Puh-hei! Dublinin kisoista ei ole kuin hitusen päälle kaksi viikkoa, ja niin paljon on ehtinyt tapahtua, etten tiedä mistä aloittaisin. Ehkä puran kaaosta ihan vain aikajärjestyksessä, että pysyy Ajatusten Aurajoessani jonkinlainen roti ja tolkku... valmistautukaa PITKÄÄN kirjoitukseen!

Mutta siis. Olin ehtinyt nipin napin kotiutua takaisin Irlannista, kun piti jo napata meikit, mekot ja kengät, ja suunnata Dragún Irish Dancersin puolentoista tunnin näytökseen Turun työnväenopistolle. Esitystä hiottiin pitkään, joten sydäntä lämmitti kuulla, että saliin saatiin joidenkin arvioiden mukaan jopa 160 katsojaa. Ei huono, kaikki se treenaaminen ei mennyt hukkaan! Ensimmäinen numero meni kyllä melko täydellisesti penkin alle, mutta luotan siippaani vakuutteluun, ettei yleisö sitä niin pahasti huomannut. Mitä nyt vähän ehkä. Heh.

Heti perään lauantaina puolestaan juhlittiin Walesin voittoa rugbyn Six Nations -turnauksessa sekä Pyhää Urhoa, tuota unohdettua Suomen kansallispyhimystä. Jos Urhon tarina ei ole tuttu, siitä voi lukea vaikka täältä: Urho. Päästiin myös hieman tanssahtelemaan Castlessa, Turun irkkufanien vakiobaarissa.


Kovan linjan irkkufani (minä) ja Walesin pelipaita.
Kuulemma hämmentävä yhdistelmä. Mutta
kaamea hihatatuointini hämmensi ehkä enemmän.



Varsinainen tanssihurjastelu käynnistyi kuitenkin vasta sunnuntaina, irlantilaisten kansallispyhimyksen Pyhän Patrikin päivänä. Castlessa oli hyvä meininki, saimme jaettua Dragúnin mainosflyereita ja bändi Ants in the Pants soitti rutkasti meille irkkutanssijoille sopivia kappaleita. Vedimme céilítansseja sekä jonkinsortin sooloja pikkuruisella tanssilattialla niin että hikihän siinä tuli, ja hymy oli herkässä. Kerta kaikkiaan ihana tanssintäyteinen ilta! Bändin solisti päätti vain jostain syystä nimetä meidät puumiksi... ei me nyt niin vanhoja olla! Kattokaa nyt vaikka tuosta kuvasta!


Kyllä. Mä oon just näin kaunis. Kuvasta
kiitos Markulle.

Tai tältä videolta (kiitos tästäkin Markulle): Ehkä maailman pisin Walls of Limerick. Kohdasta 3:13 tahti alkaa jo huimata heikompia. Mutta hauskaa oli!

Castlen video meidän pomppimisesta

Puumia tai ei, siinä juhlahumussa päätimme jossain vaiheessa lyödä tanssiystäväni kanssa kättä päälle oikein syljen kanssa; sovimme lähtevämme yhdessä Mainland Europe Oireacthasiin, eli EM-kisoihin. Tänä vuonna kisat järjestetään Krakovassa marraskuussa, joten harjoittelulle on vielä hyvin aikaa. Sietää ollakin, sillä samana iltana opettajani ilmoittivat, että beginners-tasolla kisaaminen oli nyt sitten siinä. Seuraavissa kisoissa pitäisi ilmoittautua jo primary-tasolle. Ahem, öh, joo. Nousuhumalainen virnistys. En osaa vielä edes askeleita kunnolla (paitsi kotona kun kukaan ei katso), saati sitten että primary-tanssini näyttäisivät kauniilta... Okei. Haastetta, Hanne, haastetta, sitä pitää elämässä olla!

No, kaiken tämän hypen jälkeen arkeen palattiinkin sitten heti maanantaina. Ensimmäisellä tanssitunnillani Dublinin jälkeen saimme kuulla, että opettajamme muuttavat pian Helsinkiin.

Helsinkiin.

Hetken aikaa salissa olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan lattialle.

Ainoastaan hyvä kotikasvatukseni esti minua heittäytymästä salin lattialle ja näyttämästä tältä:



Mutta vakavasti puhuen; Helsinki tarkoittaa, että tunnit loppuvat toukokuun jälkeen. Helsinki tarkoittaa, että voi vit-stana-helv-perkele. Olen iloinen opettajieni puolesta ja ymmärrän hyvin lähdön syyt. Olen myös enemmän kuin kiitollinen kaikesta mitä he ovat tähän mennessä antaneet, enkä voi edes oikeastaan sanoin kuvailla, kuinka irkkutanssi on muuttanut tämmöisen "Minähän en mitään harrasta, liikuntaa nyt ainakaan" -sohvaperunan elämän.

Mutta silti, kyllähän tätä tietoa piti sulatella itku kurkussa ja epätietoisena siitä, miten tanssimisen nyt käy. Juuri, kun olen itsekin huomannut edistyväni, juuri, kun olen löytänyt kisaamisen riemun... jännä, miten itsekkääksi sitä ihminen tällaisissa tilanteissa paljastuukaan. "Miten MINUN nyt käy?" "Miten kisatreenaamiseni käy?" "Kuka hioo tekniikkaani?" "Miten vatsalihasteni nyt käy?" No okei, tuo viimeinen oli vähän jo liioittelua, mutta tajusitte idean.

Näitä - ja tulevia kisoja - pohtiessa sitä välillä jo tuntui, että Krakovalle voi sitten heittää heippa-heipat, ja vanha kunnon plösöily odottaa. Onhan minulla Swansit ja rugby, mutta kun se ei nyt vaan ole sama asia. Rugby on ihana, koukuttava, mahtava harrastus. Kaikkien pitäisi kokeilla ainakin kerran, miltä taklaaminen tuntuu. Mutta tanssin ja rugbyn vertaaminen on minulle samanlainen valintatilanne kuin Irlanti vastaan Wales -rugbyottelussa; vaikka sitä toistakin kannattaa, toinen on aina kuitenkin vähän enemmän rakas. Ja minun mussukkani ovat Wales ja tanssi. Elämä ilman tanssia olisi kuin... öh... äh... eih. Eih.

Mutta, koska olen tuulenviemä töttöröpää, tunnelmat ovat sittemmin jälleen vaihtuneet ja nousseet tuosta alhon laaksosta hitusen aurinkoisimmiksi. Eilen oli Dragúnien kevätkokous, jossa puitiin myös tulevaa toimintaa. Lopputulema oli

• marraskuussa ensi-iltansa saavan show'n treenit jatkuvat entiseen malliin
• kesällä alkaa céilíkurssi (yay!)
• Dragún saattaa lähettää, aikoo lähettää, hitto-vie-lähettää céilíjoukkueen (tai kaksi!) Krakovaan
• mikä tarkoittaa, että yritämme karsiutua Worldseihin
• eli ajatus minusta ja Worldseista samassa lauseessa ei olekaan enää vain vitsi
• eli luvassa ihan helv...atanmoista treenaamista

ja mikä parasta

• saamme ns. vapaavuoron, jolloin voimme treenata omia sooloaskeleitamme, ja kokeneemmat dragúnilaiset osittain jo lupasivat neuvoa, opastaa ja tukea meitä vähemmän aikaa tanssineita vaappujia.

Ja onhan niitä workshoppeja, ja kesäkursseja Irlannissa, ja opettajat lupailivat että voisivat joskus aina käydä täällä Turussa, ja ja ja... Opettajieni lähdön aiheuttamaa aukkoa on vaikea, ellei jopa mahdoton korvata. Itku on taas vähän tuolla kurkunperällä kutittelemassa, kun tätä pelkästään miettii. Mutta onneksi minulla on maailman parhaat irkkutanssiystävät. Eikä saa jäädä tuleen makaamaan.

Kyllä tämä tästä.

Tanssi jatkuu.

Kohti Krakovaa.

And that's all, folks!

No ni. Kotona taas, koneelta löytyy ääkköset eikä koko ajan tarvitse änkyttää englanniksi. Laukut purettu, uusia kenkiä nuuskittu ja tuliaiset suurimmaksi osaksi jaettu. 

Lähetin siippamussukalleni jo sunnuntaina kisojen päätyttyä viestin, että on vähän tyhjä olo. Näitä kisoja on tullut hehkuteltua niin pitkään ja niin paljon (anteeksi vaan kaikilta jotka olivat jo kurkkua myöten täynnä koko Dublin feisiä), että kun oma osuuteni oli lopulta tunnissa ohitse, tuntui sydämessä jopa pieni pettymyksen vihlaisu.

Ei siis sijoitusteni vuoksi. En olisi kuunaan uskonut, että pärjään niinkin hyvin kuin lopulta pärjäsin - varsinkin, kun lähestulkoon jokainen tanssi meni penkin alle armottomasta tsemppaamisesta ja hiomisesta huolimatta. Okei, myönnetään; kisojen päätyttyä noin ensimmäisen puolen tunnin ajan mietin vain, kuinka paljon paremmin olisin sijoittunut, jos olisin tanssinut yhtä hyvin kuin kisapäivää edeltäneissä treeneissä... että nelossija olisi voinut nousta kolmanneksi, kolmossija kakkoseksi... Mutta silti, pettymyksen tunne ei johtunut tuosta.

Pettymyksen inha vihlaisu johtui siitä, että koko elämys oli niin upea, ettei siitä halunnut luopua niin nopeasti. Ensimmäisenä päivänä kisapaikalla olin kuin puulla päähän lyöty katsellessani kaikkien niiden upeiden 16-20 -vuotiaiden tanssijoiden suorituksia. Niin nopeita jalkoja, niin suoria polvia, niin korkeita potkuja! Ja mitä nuorempia tanssijat olivat, sitä enemmän suu loksahti auki. Ai lutunen sentään niitä suloisia pisamanaamaisia nuorukaisia, jotka suorissa housuissaan ja paljettiliiveissään tanssivat vakavina nopeampia treblejä kuin ikinä uskaltaisin edes kuvitella osaavani... Puhumattakaan siitä peruukkien ja paljettien merestä, joka iski Pipa päässä istuvaa meikitöntä, kalpeanaamaista finskiä silmille kuin iso sarjakuvakollaasi täynnä väriä ja loistoa. 

Kertakaikkiaan upea elämys. Vaikka ette itse tanssisikaan, suosittelen vierailemaan feisissä jos sellainen sattuu kohdalle Irlannin-matkanne aikana. Niitä kuulemma järjestetään Irlannissa lähestulkoon joka viikko, tai vähintään pari kertaa kuussa, ja kisat ovat myös yleisölle avoimia. Dublin feishiin pääsylippu maksoi vitosen, täysin kelpo hinta siitä showsta!

Näin kisaajan vinkkelistä parasta oli kuitenkin se kilpailijoiden keskinäinen yhteenkuuluvaisuuden tunne - tai ainakin omassa, yli 25-vuotiaiden sarjassa fiilis oli sanalla sanoen hieno. Kerroinkin jo Deidrestä, jonka kanssa jaoimme hermostuneisuuttamme ennen kisoja. Deidre ja hänen tanssikoulunsa adoptoivat minut hoteisiinsa, ja istuimme yhdessä sykkyrässä odotellessamme vuorojamme. Kuiskuttelimme onnentoivotuksia toisillemme ja taputtelimme selkään, kun tanssija palasi lavalta. Ei ilkeämielistä kilpailuhenkeä, ei arvostelevia katseita; pelkkää hyväntahtoisuutta, kaverihenkeä ja tanssin iloa. "You did great!", sanoi Deirdre kun kompuroin heavy jigin jälkeen lavalta. Tiesin, ettei tanssi onnistunut, mutta kannustaminen tuntui silti hyvältä. Ja kun palkintojenjaossa nimeni sanottiin ensimmäisen kerran, koko koulu repesi hihkumaan ja hurraamaan. 

Eihän tuollaisesta voi kuin pakahtua.  

Joten kyllä, nyt on vähän sellainen "Tässäkö se nyt sitten oli, ja huomenna pitäisi palata arkeen?" -olo. Minulla on ikävä tanssimista, ikävä sitä jännitystä, ikävä niitä kaikkia ihania ihmisiä jotka tapasin näiden kisojen vuoksi. Minulla on jopa ikävä Dublinia - ja se on länsirannikon vannoutuneelta fanilta paljon sanottu se!

Jos olisin vähänkään herkempi, saattaisin nyt tiristää pienet itkut. Nyt olen vain haikea ja kuuntelen tilulilua.

Minulta on jo kyselty, mitä aion tehdä tälle blogille nyt, kun homma on ohi. En tiedä. En halua väkisin venyttää blogia pelkäksi tylsäksi, itseään toistavaksi horinapäiväkirjaksi. Mutta on tämän kaiken jakaminen ollut sen verta hauskaa, ettei tästä(kään) halua luopua noin vain. Ehkä suuntaan kohti seuraavia kisoja, ja kun niiden aika tulee, puhallan pikselipölyt pois blogin päältä ja jatkan mihin tämä päättyi. Saas nähdä. Tanssitossuja ei nosteta naulaan, se on vissi se!

Ai niin. Lupailin sitä videokollaasia pari merkintää sitten. Tässäpä se tulee nyt sitten. Laatu ei ole kummoinen: välillä (ainakin omalla koneellani) ääni ja kuva ovat epäsynkassa, ja osa videosta on kuvattu kamera 90:n asteen kulmassa - kyllä, olen juuri niin fiksu. Mutta on siinä nyt jotain muistikuvia ja tunnelmapaloja. Tarkoitus oli laittaa treenikohdan taustalle soimaan Vangeliksen Chariot's Of Fire, mutta siihen eivät enää taidot tai ilmainen videonkäsittelyohjelma riittäneet. Silti, enjoy! :P

 

Ja suora linkki siltä varalta, että tuo ei lähde pelittämään: Dublin feis

 

Ja näin se päivä sitten sujui.

AAAAAAAAAAAAAAAAAA! 

Tuo oli fiilis, kun kavelin kohti kisapaikkaa tänä aamuna. Kuten FB-ystäväni tietävät, olin käynyt kisapaikalla jo edellispäivänä, mutta nyt hommassa oli tosi kyseessä ja tekemisen meininki. Ajattelin, että saavun suomalaisittain ajoissa ja irlantilaisittain aivan liian aikaisin, mutta kisapaikalla oli onneksi jo toinenkin yli 25-vuotiaiden sarjassa tanssiva nainen. Deidre oli tullut Galwaysta tanssikoulunsa kanssa, ja koska muut koulun oppilaat olivat vielä hotellilla, me kaksi aloittelijaa ehdimme jutella ja jakaa jännitystä.

Se on jännä tunne se jännitys. Jännä. Se voi pyyhkiä muistin kokonaan, saada kädet tärisemään pahemmin kuin yksikään krapula-aamu ja hyppäämään vessassa viiden minuutin välein - ihan vaan varmuuden vuoksi.

Ja juu, kävihän siinä kuten pelkäsinkin; suoritukseni ei todellakaan ollut parasta mahdollista laatua. Askelten unohtelua (!!!!), kompurointia, lavan reunan yli loikkimista - ja kyllä, toiseen tanssijaan törmäilyä. Koska ajatukseni eivät ole vielä kasassa (ja veressäni kuohuu jo guinnessia), pidän tämän päivityksen tiiviinä. Enempi tunnelmia ja tajunnanvirtaa koko elämyksestä myöhemmin, nyt nopea tiivistelmä.

Hermoja rauhoitellakseen voi ottaa turhia valokuvia. 

Ensimmäisenä oli REEL. Kuten kaikki irkkutanssia harrastavat tietävät, beginners reel on kauhea rääkki, jossa on ainakin satamiljoonaatsiljoonaa keijua ja jonka jälkeen ns. mehut ovat poissa. Kun kuulimme järjestyksen, irvistimme Deidren kanssa yht'aikaa. Että tämä sitten alkuun, eh?

Tanssin aikana unohdin kakkosaskeleen kanta-astumiset, aivan kuin en olisi niitä koskaan tehnytkään. Mutta en usko että tuomari huomasi, sillä jatkoin pokkana jotain sattumanvaraisten keijuloikkien tekemistä. Sen enempää en keijuista kirjoita, sanonpahan vaan että keskivartalon lihaksia voisi kehittää. Kanta-astumishässäkän ansiosta myös ah-niin-sieväksi hiomani sidestep menee vähintäänkin penkin alle. Tanssin päätyttyä hihittelemme Deidren kanssa, että se oli sitten se lämmittelykierros,  heh heh.

Seuraavaksi LIGHT JIG. Vuoroa odotellessani tajuan, että muusikko soittaa paljon pidempään, mitä minulla on askeleita. Eli joutuisin seisomaan hoomoilasena lavalla, kun toinen tanssija vielä jatkaa haitarin tahtiin. Onnekseni jostain siunatusta syystä olin pakannut aamulla tanssivihkoni mukaan. Huokaan helpotuksesta: vihosta löytyy harakanvarpailla kirjoitettu lisäaskel light jigiin. Lisään sen hätäpäissäni tanssiin mukaan, sen verran kuin musiikkia nyt riittää.

Sitten SLIP JIG. Kaikki sujuu, jee jee. Olen ihan liekeissä, muistan pitää ryhtini ja leap-cut-two-treet menevät nätisti. Ja sitten... törmään toiseen tanssijaan. En pahasti, ja toinen tanssija pystyy jatkamaan omaa suoritustaan - mihin minunkin olisi pitänyt pystyä, mutta konseptit menevät niin pahasti sekaisin, että töpsöttelen vain typerästi hymyillen paikallani viimeiset tahdit. Hölmöä. Tuomari hymyilee minulle kun seisomme odottamassa kellon soittoa. En tiedä, oliko hymy huvittunut, kannustava vai säälivä. Veikkaan huvittunutta.

SINGLE JIG. Taas sellanen "I'm the Queen of the world!" -olo. Kaikki menee putkeen, muistan aukikierron, muistan tehdä kaksi keijua kuuden step-hopin jälkeen (tanssikaverini tietävät kuinka vaikea minun on laskea kuuteen)... ja sitten, innoissani, tanssin hurman vietävänä, tanssin ulos lavalta. Oikeasti. Silpaisen lavalta ulos niin että heilahtaa. Onneksi lava ei ollut samanlainen kuin open-tason tanssijoilla viereisessä salissa, eli noin metrin korkea, vaan tanssimme lattiatasolla. Silti, siinäpä se luottamus sitten kariseekin. Ei vidduperkele, en saa onnistumaan tänään yhtäkään tanssia! 

HEAVY JIG. En olisi uskonut tätä Suomesta lähtiessäni, mutta tämä tanssi oli ehdottomasti yksi parhaista suorituksistani. Vihaan kakkosaskeleen tepsuttelua, mutta nyt se tuntui onnistuvan. Kaunis Sean-hymyni tosin karisee nopeasti ja vaihtuu tuskaisaan irvistykseen, kun tajuan laittaneeni kenkäni liian lepsusti kiinni. Kesken tanssin tunsin, kuinka kenkä lähtee valumaan kannasta... siinäpä sitten tekemään kantaklikkejä! No mutta. Neljäs sija, emmä valita. 

TRAD SET, eli St. Patrick's Day. Ei mitään sanottavaa. Se meni niin putkeen kuin Pate nyt vaan voi mennä. Okei okei, parissa kohtaa olisin voinut tanssia paremminkin, mutta se olisi jo hiustenhalkomista. En edes miettinyt klikkejä tai cuttien pointteja tai sen sellaisia, vaan annoin vain mennä. Sellaisella "Ja vidduuks tässä, vika tanssi ja sitten baariin" -otteella. Kannattaa varmaan kokeilla tuota asennetta toistekin, sillä Patesta napsahti kolmas sija. Hooah!

En tanssinut trophy tanssia, sillä aamulla ilmoittautumispaikalla en paniikissa edes muistanut / ymmärtänyt mistä hiton trophy tanssista ilmoittautumistäti puhui. Olisi pitänyt muistaa, että se on kilpailu, jossa tanssijat vetävät oman suosikkinsa, siis sen tanssin, jossa he kokevat olevansa parhaita. Heidän joukostaan parhaat palkitaan sitten pokaaleilla, kun näissä muissa tansseissa jaossa on "vain" mitaleita". Trophy-kisaa katsoessani kiroan mielessäni, että olisi pitänyt lähteä tuohonkin mukaan - plakkarissa olisi taatusti ainakin nelos- tai vitossijan arvoinen pokaali, sellainen pieni ja suloinen. 

No, ensi kerralla sitten. Tästähän voi vain parantaa! Nyt suihkuun (tää meikki täytyy saada naamalta pois nytheti), laukkujen pakkailua ja viimeisiä tuliaisia. Huomenna kotiin. Ihan helevetin hieno reissu.

Tommoinen minipokaali olis ollu niin paras tuliainen!

Dublin, 5. päivä.

Eilinen oli taas yksi niitä "Herrajumala mulla räjähtää pää näiden irkkujen kans" -päiviä. Samoin kuin "Ai miten niin mun mielialat vaihtelee eestaas" -päiviä. Oli siis tarkoitus mennä sen emokoulumme opettajan tanssitunnille, kunnon treenejä ja niitä kuuluisia viime hetken vinkkejä varten. Sitä varten matkustin Skerriesin pikkukaupunkiin Dublinin pohjoispuolelle, puolisen tuntia lähijunalla. Perillä tuuli raivoaa suoraan mereltä ja satoi kaatamalla, siihen malliin etten tiennyt kastelevatko pisarat ylhäältä vain alhaalta käsin. Asemalta tanssipaikalle (pubiin) kävely vei toiset puolisen tuntia, joten voitte kuvitella kuinka litimärkä olin sateenvarjostani huolimatta. (Jopa baarimikko nauraa hörähti näylle, kun raahustin paikalle.)

Ja mites sitten kävikään? Kysäisen baarimikolta, että missäpäin pubia tanssitunti pidetään. "Ei tänään ole mitään tanssituntia", hän vastaa. Ou-kei... "Tila on varattu purjehdusseuran kokousta varten, meillä ei ole mitään tietoa tanssitunnista." Ou-kei.... paikalle alkaa tulla muitakin tunnille saapuvia, joille kerrotaan sama. Yksi naisista yrittää soittaa opettajalle, ei vastausta. Baarimikko yrittää soittaa opettajalle, ei vastausta. Minä yritän soittaa, ei vastausta.

Silloisia ajatuksiani en viitsi tähän kirjoittaa, ovat sen verran painokelvotonta tavaraa.

Baarimikko sytyttää tulen takkaan, jonka ympärille keräännymme värjöttelemään. Minä ja naiset odottelemme hyvän tovin, mutta mitään ei kuulu, ei tapahdu. Tajuan, että seuraava juna Dubliniin lähtee kutakuinkin HETI, ja jos en singahda asemalle, jään sateiseen pikkukylään jumiin seuraavaksi kahdeksi tunniksi ennen seuraavaa lähtöä. Olen kahden vaiheilla: 1) Opettaja on vain tosi tosi tosi myöhässä, ja minun vain paranee jäädä tänne silläkin riskillä, että istun samassa pubissa tyhjänpanttina, vaikka voisin olla Dublinissa katsomassa sitä Declanin suosittelemaa showta (sekin tapaaminen siirtyi parilla päivällä, koska... no, irkut ja heidän aikataulunsa). tai 2) Nappaan baarimikon soittaman taksin ja luotan siihen, että koska tiloja ei oltu varattu tanssitunnille, sitä ei siis tänään olisi. 

Jopa irkut itse tunnistavat aikatauluongelmansa. <3

Valitsen jälkimmäisen. Junassa yritän soittaa opettajallemme vielä kerran, ihan siltä varalta että jos tunti sittenkin pidetään, voisin vielä loikata seuraavalla asemalla pois ja suunnata takaisin. Ei vastausta.

Perillä Dublinissa olen edelleen kuin uitettu koira, unohdan sateenvarjoni junaan ja missaan ratikan asemalta majapaikkaani. Pidän itseäni leppoisana ihmisenä, mutta siinä vaiheessa olin valmis tekemähän ruumihia. Palijon ruumihia.

No. Vettä valuen raahaudun Declanin tanssishow-ravintolaan, jossa show on juuri alkamassa. En tiedä kuvittelinko, vai katsoiko baarimikko minua säälien, kun tilasin hot whiskeyn. Tanssishow alkaa, ja kas! Sitä ruokamainosta lainaten: Hyvä show, parempi mieli. Whiskey lämmittää ja tanssijat ovat upeita. Hymyilyttää jo. (Tosin kesken kaiken tajuan vain arvioivani tanssijoiden liikkeitä kuin paraskin rokkipoliisi. Minullahan onkin varaa kritisoida maailmamestaruustason tanssijoiden aukikiertoa...)

Shown tanssijat. Kuva: Arlington.ie

Siinä tahtia taputellessani päätän, että koitan soittaa opettajallemme seuraavana päivänä, eli tänään, ja kysyn tapaammeko me sitten kisapaikalla - minun kun oli tarkoitus maksaa kisojen osallistumismaksu hänelle tanssitunnilla. Päätän lisäksi, että seuraavana päivänä treenaan sitten omin päin kunnolla. Kyllä tämä tästä, tuumin, kun tanssijat lavalla vetävät sievän slip jigin. Shown jälkeen pääsen siis juttelemaan tanssijoille, ja he ovat - kuten Seankin - ihanan kannustavia. Saan taas hyviä vinkkejä ja hyvän onnen toivotuksia. En tiedä, johtuuko se hot whiskeystä vai showsta vai tanssijoiden mukavuudesta vai mistä, mutta olo on jo täysin toinen kuin Dubliniin saavuttuani. Sellainen "Ei tässä mitään hätää ole" -olo. "Kyllähän nää irkut jo tunnetaan, asiat järjestyvät vielä".

Tänään sallin itseni nukkua tavallista myöhempään, ja suuntasin heti ensimmäisenä treenaamaan. Leffahuoneessa oli kolme amerikkalaista, mutta päätin treenata heistä huolimatta - saisinpa kokemusta vieraiden edessä tanssimisesta. Askeleet sujuvat, keijuissakin on jo vähän ilmaa alla, ja muistin aukikierron myös single jigissä, jossa se aina tuppaa unohtumaan. Harjoittelen jopa hymyilyä. Aivan kuin tanssiminen tuntuisi kevyemmältä, kun naamalla on leveä Sean-hymy (olen nimennyt sellaisen tekopirteän lavahymyn Sean-hymyksi, koska pelkästään sen ajatteleminen saa hymyilemään).

Kuva tarttui kameralle vahingossa. Ei aavistustakaan tanssista...

Seuraavaksi suuntaan kuumaan suihkuun, murkinalle ja kaupungille. Illalla on naisten päivän kunniaksi mielenosoitus aborttioikeuden puolesta. Huomenna kisapaikalle. Jännittää, mutta hyvällä tavalla. "Teet vain parhaasi", sanoi yksi tanssijoista. "Älä mieti sijoitustasi, vaan pidä hauskaa lavalla." 

Näinpä teen. Kävi miten kävi, tätä reissua en hevin unohda. Sean-hymy!

Dublin. Tanssimasennus ja tanssiriemu, ja ihana mies nimeltä Sean

Ei menny tämä aamu sitten ihan putkeen. Reippaana heräsin hyvin nukutun yön jälkeen, joten hyvää oloa puhkuen pistin treenivaatteet päälle ja suuntasin hostellin leffahuoneeseen. Siellä en ole toistaiseksi nähnyt ketään, joten arvelin saavani hieman yksityisyyttä ja lattiatilaa. 

En ottanut reissuun mukaan kannettavia kaiuttimiani, joten koitin saada musiikkia jotenkin kuulumaan korvakuulokkeiden kautta. Kun volyymit väänsi täysille, niin kyllähän sieltä sen verran piipitystä kuului, että oikeassa rytmissä pysyi. Tai niin ainakin luulin. 

Ajattelin nimittäin, etta videoin myös parit tanssini sitä lupaamaani videokoostetta varten. Siinä sitten tanssien välillä vilkaisin, mitä kameralle oli tarttunut. No. Kuvissa näkyi

• huono ryhti
• olematon aukikierto
• koukkupolvia
• laiskoja nilkkoja
• matalia keijuja
• surkeaa rytmitajua
• ja mika parasta - muistikatkoja ja askelten unohtamista

Että sillä lailla sitten. Aivan kuin olisin palannut jonnekin alkeisalkeisalkeiskurssille, enkä osaisi enää yhtikäs mitään. Lohdutin itseäni sillä, että jaloissa varmasti painoi vielä eilinen rinnejuoksu, joka selittäisi ainakin nuo matalat keijut ja koukkupolvet, lihakset kun eivät jaksaneet nyt näyttää parastaan. Mutta tuo aukikierto ja askelissa sekoaminen... mitä hittoa, nainen? Mitä hittoa? Perkeleen perkeleen perkele.

Olin niin pahalla tuulella, että painuin suoraan Penneysille lohtushoppailemaan. Piti hakea sateenvarjo ja pikkupöksyjä (en löytänyt niitä Penneysiltä, enkä Henkkamaukalta, joten kulkevatko dublinilaisnaiset pöksyittä päivät pitkät?). Päädyin kuitenkin ostamaan huulikiiltoa ja apilanlehti-tekokynnet St. Patrickin päivää varten. Sisäinen naiseni taitaa tulla ryminällä esiin tämän meikkikokeilun seurauksena...

Melkein kuin omat. Omissani on ekstrakivasti oranssi rantu.

 
No mutta. Jotain hauskaakin tästä päivästä seurasi. Olen menossa hetken kuluttua katsomaan Kuningas Learia Abbey Theatreen, mutta sen isompia suunnitelmia minulla ei iltapäiväksi ollut. Jalat ovat tosiaan sen verran muusia nyt, että lepäilen tämän päivän ja menen sinne eilen uhoamalleni lenkille vasta huomenna. Kuluttaakseni aikaa ajattelin vierailla Penneysin jälkeen irkkutanssimuseo Jigissä, se kun oli kiinni viimeksi kun olin Dublinissa. Ja taas kerran yksi asia johti toiseen - ennen kuin tajusinkaan, lupauduin mukaan museon pitämälle yleisötunnille, jossa "fantastic performances by our world class dancers who will then invite the audience to join them and dance."  Se siitä jalkojen muusina olemisesta, eh?

Ennen tuntia mietin, kehtaanko kertoa tunnin vetävälle pirtsakalle nuorelle miehelle, että olen tanssinut jo muutaman vuoden ajan, ja menossa sunnuntaina kisaamaan. Nolous, ujous, hihihii. Armaan siippani kannustavan tekstiviestin tukemana menin kuitenkin tunnustamaan tanssihistoriani shown ja tanssitunnin jälkeen. 
 

Tällanen poju. Oon niin Sean O'Brienin faniklubilainen.

Ja hän oli niin ihanan tsemppaava! Hän oli kehunut sidesteppiäni jo tanssitunnin aikana, mutta täysin ensikertalaisten japanilaisturistien keskellä oli ehkä helppo briljeerata. Tunnin jälkeen hän kuitenkin kehaisi vielä vähän lisää, ja kommentoi hyvää aukikiertoani! Tanssimistani nähneet voivat vain kuvitella, kuinka alas leukani siinä kohtaa tipahti. Aukikierto hyvä vai?!

Lopuksi Sean vielä kannusti kisapäivää varten ja muistutti minua pitämään hauskaa. "That's the most important thing. When you are having fun, the adjudicator will see that", tai jotain, en ihan sanatarkkaa siteraausta muista, sillä yritin samalla pyyhkiä vaihvihkaa hikeä otsaltani ja esittää, etteivät hetki sitten tanssitut ceilitanssit tuntuneet missään. Mies itsehän oli raikas kuin keväinen keto. Ammattitanssijat ja heidän kuntonsa, ah!

Nyt hykertelen loppuillan. Sunnuntaiaamuna mietin Seanin hymynväläytystä, kun hän opetti minua huijaamaan tuomareita luulemaan, että yhtään ei hermostuta. Sillä kuulemma ammattilaisetkin hermoilevat. 

Toim.huom. Tämä teksti on aikamoista tajunnanvirtaa, koska jouduin hakemaan ä:t ja ö:t suomalaisilta nettisivuilta kopioitaviksi ja se hitusen haittasi keskittymistä - samoin kuin tulipalokiire teatterille. Tosin kävi ilmi, ettei minulla mitään kiirettä ollutkaan. 7.30 PM ei ole puoli viisi, kuten Hanne "Hönö" Yli-Parkas fiksusti aamu-unisena päätteli, vaan 19:30. Osaan kellon, olen aikuinen. Eli nyt minulla on kaksi tuntia ylimääräistä aikaa. Juhuuu, Sean....?