Lucky I have strong legs like my mother

Tämä viesti on sitten täynnä itseensä tyytyväistä hyristelyä, joten jos ei napostele, lopeta lukeminen. ;)

Kävin meinaan eilen kehonkoostumusmittauksessa, samanlaisessa, jossa kävin työpaikan liikuntapäivillä muutama vuosi sitten. Tuolloin tulokseni olivat surkeat. Testin tehneet tyypit kehoittivat aloittamaan liikuntaharrastuksen välittömästi, sillä rasvaprosenttini hipoi taivaita eikä lihasmassaa ollut laisinkaan. Kun kerroin, että treenaan kolmesta viiteen kertaan viikossa, testaajat olivat hetken hiljaa ja sitten äimänkäkenä. Että miten tulokset sitten näyttävät ihan päinvastaista?

Silloin päätin, että tämmöset testit ovat yhtä humpuukia, pihpah. Okei okei, rasvaprosenttini on ehkä korkeahko (tällä pepulla sitä on vaikea kiistääkään), mutta mitä ne muka tietävät siitä, missä kunnossa olen ja mitä jaksan tehdä? 

Nyt sitten salini järjesti avoimet ovet, jossa vastaavan kehoanalyysin saisi jälleen ilmaiseksi. Personal trainerini mielestä minunkin kannattaisi käydä testauttamassa itseni, ja pitkin hampain suostuin. Että kun ne viime kerran tulokset... ja edeltävä viikonloppukin meni humputellessa ja herkutellessa, että taatusti tuloksissa näkyy ne ranskalaiset ja hampurilaiset ja laivaristeilyn jälkiruokabuffetit.

Tämmöisiä mitattiin, muun muassa.

No, rasvaprosentin lävähtäessä ruutuun saatoin ulvaista ääneen pettymyksestä. Olihan luku tullut alas pari pykälää siitä edelliskerrasta, mutta silti se oli mielestäni kovin korkea. Sen jälkeen en edes katsonut numeroita, halusin vain juoksumatolle mahdollisimman pian ja pois nöyrytyyksestä.

Mutta üllatyyyys! Pt kävi siinä samantien läpi numerot ja sanoi ehkäpä maailman kauneimmat sanat: "The results are really good". Mä olin vaan että oikeestiko, että eikö ne olekaan ihan surkeat ja hän oli että juu juu ei ollenkaan, että oikein hyvältä näyttää. Hän kuulosti itsekin vähän vaikuttuneelta (tai hämmentyneeltä, miten vain) ja ryhtyi avamaan lukuja myös minulle. 

Eli, kehonrasva on yhä siellä yläpäässä, mutta nykyluku ole kuulemma ollenkaan huono.

Sisäelinten ympärille kertyvä viskeraalinen rasva eli se haitallinen rasva oli 4, mikä on oikein jees, kun ikäisilläni naisilla se pitäisi olla välillä 1-29. Tai 39, en ole enää aivan varma, sillä en oikein enää kuunnellut tuijottaessani vain lihasmassan määrää.

Lihasmassan tarkistin vielä toistamiseen tänään, sillä siinä ei ole mitään järkeä.

Keskivertonaisella lihasmassaa on 35 prosenttia. 35. Nyt saatujen testilukujen perusteella minulla sama osuus olisi 65 prosenttia. 

Kuuskyt-hiton-perhana-viis. 

Ehkä siihen on sittenkin syynsä, miksi ensimmäisellä tapaamisellamme pt kommentoi rehkimiseni olevan "impressive". Tai miksi hän luotti siihen, että jaksan kyllä kyykätä ylös vielä muutaman kilon lisää. Mulla on ilmeisesti ihan vahvat.. no, ainakin luulemaani vahvemmat jalat. 

"Vahvat" siis noin niinkuin minun hiirulaismaailmassani, ei siis kehonrakentaja salihirviö lihaskimppu -maailmassa.

Ja onhan tässä sekin mahdollisuus, että testitulos on taas humpuukia pihpah. Jos kerran vakuutin itseni testin tyhjänpäiväisyydestä edelliskerralla, niin miksipä testi olisi yhtään sen luotettavampi tällä kertaa? Jossain on käynyt todennäköisesti virhe, joko testissä tai laskuissa tai minun ymmärryksessäni.

Mutta minkäs teet, kyllä niitä hyviä uutisia uskoo mieluummin kuin huonoja. ;) Ja vaikka lihasmassani ei olisikaan ihan tuota 65 prosenttia (siis oikeasti, luku on ihan tolkuton ja vaatii kyllä uudelleenlaskentaa), niin on se todennäköisesti silti parempi kuin viimeksi. Sen verran iso muutos siinä on. Suunta on oikea. Vahvempi.

Ja päivän korvamatohan on ollut sitten Shakiran "Whenever, Wherever". ;)

Lucky that my breasts are small and humble
So you don't confuse them with mountains
Lucky I have strong legs like my mother
To run for cover when I need it

Stay awesome!

Piti kirjoittamani viime viikonlopun tanssitiivarista, jonne opettajamme saapui kaukaa Prahasta asti. Wörkshöppi, tai työpaja, tai tiivari, järjestettiin tällä kertaa Turussa, ja minullakin oli viikonloppu vapaa töistä, joten olin kovasti innoissani asiasta.

Odotin niiiiin saavani palautetta tansseistani. Kavereilta saatu palaute on kullanarvoista, mutta askeleet suunnitellut opettaja on kuitenkin se ylin auktoriteetti ja tietää viimeistä piirtoa myöten, miten askeleet pitäisi oikeasti vetää läpi. Missä kohti tarvitaan lisää terävyyttä, missä kohti lisää "pomppua", ja niin pois päin.

Aloitimme lauantaina pehmeiden tossujen tansseilla, ensimmäisenä vuorossa reel. Tanssi vedettiin läpi ryhmissä, ja opettaja jututti jonkin aikaa ensimmäistä ryhmää suorituksen jälkeen. Samoin viimeistä ryhmää. Meidän ryhmällemme riitti kommentti spinneistä (joo joo ne on yhä hatarat) ja varpaiden ojentamisesta pointeissa. 

Ööh... no news is good news? Että oliko suoritukseni/suorituksemme jopa ihan ok, vai kerta kaikkiaan niin onneton, ettei mikään määrä palautetta riittäisi pelastamaan sitä? Kaiken toivon tuolla puolen?

Tälle naureskellessamme olikin jo sliparin vuoro. Se on oli toinen vahvoista tansseistani. Aivot leikkasivat täysin kiinni. Ei, ongelmana eivät olleet liian vaikeat askeleet. Eikä rytmi. Vaan ihan se, etten muistanut edes helpoimpia kohtia! Arrhghghgh.

Opettaja käy kommentoimassa, ettei hän voi oikein antaa palautetta meikälikalle, kun meikälikan pitäisi ensin osata askeleet. NO KUN MÄ OSAAN NE!

Aikaa uusintakierrokselle ei kuitenkaan ollut, joten se siitä sitten.

Sitten olikin kovien kenkien, ja hornpipen vuoro. Olen ollut niin on-nel-li-nen siitä, että olen saanut tanssin aivoihini, ja menemään aina ajoittain jopa rytmiinkin. Paitsi nyt.

Aivot leikkaavat taas kiinni. Näytti siltä, etten osaa askeleita, vaikka niitä kertasin juuri pari päivää aiemmin. Olen hinkannut samaa saakutan tanssia koko kevään ja kesän, ja nyt en muka muista sitä? 

Hävetti. Vitutti. Nolotti. Turhautti. Itketti. Koko tiivari meni lauantain osalta täysin penkin alle. Aivan sama, vaikka olisin jättänyt väliin koko sekoilun. Kotona itkuunpurskahtaminen oli todella lähellä, kun kuvailin päivää siipalleni. Mutta Isot Tytöt ei itke, joten en itkenyt minäkään.

Seuraavana päivänä luvassa oli heavy jig, jonka olen joskus nähnyt, ja kirjoittanut muistiin. Mutta taisin olla silloin jalka paketissa, joten en ole sitä kertaakaan treenannut. Onnekseni menimme sitäkin ensin pätkissä läpi, sillä opettaja halusi korostaa tiettyjä kohtia ja varmistaa, että askelsarjan jo osaavat panostavat tekniikkaan. Eli en ollut kovasti jäljessä muuta porukkaa, lähinnä vain häkeltynyt tanssin vauhdista... heavy jig on luvassa keväällä, ja tällä hetkellä suhtaudun siihen varovaisen toiveikkaasti. Ehkä saisin sen jonkinlaisen kuntoon Dublinia varten?

Lopuksi vedimme vielä kertausluontoisesti trad.setit läpi, ja minä kertasin vanhan kunnon St. Patrick's Dayn. Saman tanssin, jota vedimme jo yliopiston liikuntasalissa, kun aloitin irkkutanssin vuonna kivi ja miekka. Huvittaa, että viime viikolla kertaamani tanssit pyyhkiytyvät mielestä kuin se kuuluisa pieru Saharaan, mutta vuosia hattuhyllyllä ollut Pate ei mielestä katoa. Pate ei petä. Yhden nopean kertauskerran jälkeen vetelin tanssin loppuun asti tuosta vaan.

Eikä palautetta tullut hirmuisesti tälläkään kertaa, joten ilmeisesti Patessa ei ole aivan kauuuuheasti moitittavaa - tosin ainahan cutit voivat olla terävämpiä, ja tip-downit pomppaavampia... mutta noin niin kuin periaatteessa kaikki ok. Ja luotto cutteihini on kova. Jalkani kimmahtavat kyllä korkealle, kunhan vain saan tuotua ne sieltä korkeuksista ajoissa takaisinkin. Vielä maanantaina vasemman polven takajänteet tai mitkä lie olivat arat, sen verran äkäisesti polvea tuli vedettyä linkkuun.

Sunnuntain jälkeen olo oli jo parempi, mutta ei tässä vielä olla kisakunnossa, jos hitto vie askeleet katoavat mielestä simppelin side stepin kohdalla. Ja kyllä, testasin askelsarjoja vielä kotona, ja ne OVAT mielessä - paineensietokykyni on näköjään sitten olematon, jos pelkkä tietoisuus opettajan haukankatseesta aiheuttaa amnesiaa. Että milläs sitä sitten vahvistaisi?

Odotukset olivat kovat, tulokset kaikkea muuta. Laimeaa, laimeaa. Seuraava tiivari on tammikuussa, ja siihen mennessä pitää parantaa hurjasti. Hävettää seistä siellä rivissä taas, jos aivot irtisanoutuvat toistamiseen.

Tähän kuitenkin loppuun itselleni piristykseksi tänä aamuna PT:ltäni saama tekstiviesti. Kuntosalillani on tulossa jonkinlainen spesiaalipäivä, kaikkee jännää arvonnoista kehonkoostumusmittauksiin (iik!). Päivä pidetään toisaalla kuin vakitreenit, joten hän muistutti minua uudesta osoitteesta. 

Ja käski olemaan mahtava. :D

Ei kai siinä sitte muu auta, itsesääli syrjään ja menoksi. I'm awesome!

Yhtä awesome kuin tää lohtupulla tänään. 

Pukuleikkejä.

Perjantain omat treenit menivät hyvin (tai no, niin hyvin kuin yksintanssiessa nyt voi arvioida). Sain hiottua ja hiottua ja hiottua reelin muutamaa hankalampaa kohtaa (se hiton spinni johon olen keksinyt sen ylimääräisen askeleen ihan ominpäin!), ja hieman kerrattua sliparia. Askeleet ovat molemmissa nyt muistissa, nyt ruvetaan katsomaan peilistä miltä se näyttää...

[tähän väliin tanssislangia]

• Voisin olla korkeammalla
• Ei saa nojata eteenpäin korkeissa hypyissä
• Sulje askel sidestepeissä
• Älä kallistu menosuuntaan sidestepeissä
• Mut hei mun cutit on hyvät ja pointitkin ihan jees

[tanssislangi ohi]

Joten nyt voinkin keskittyä olennaiseen. Loharimekkoihin. ;)

Jos olis rahaa niinkuin mieli, niin hankkisin itselleni lohikäärmeteemaisen kisapuvun. Ehkä mekon, ehkä housupuvun, mutta loharilla. Koska no, loharit. Kisapuvut kuitenkin maksavat satoja, tuhansiakin euroja, joten ei tässä nyt ruveta hulluttelemaan. Mutta on kiva tehdä aikansa kuluksi googlehaku ja katsoa, mitä sanat Irish dance dress dragon tuottaa. Ilmeisesti en ole ainoa, joka innostuu lohikäärmeistä.

(Seuraavat kuvat ovat satunnaisilta pinterest-sivuilta ja muista gallerioista, joten alkuperäistä suunnittelijaa ei kaikista löydy. Harmi, kunnia olisi kiva antaa sinne minne kunnia kuuluu.)

Ooo, kelttilohari!

Ooo, tultasyöksevä kelttilohari!

Ooo, tommonen oikeen ärtsy tultasyöksevä lohari! (Tämä asu on ilmeisesti Gavin Dohertyn suunnittelema.)

 

Ooo, kelttilohari ja tarpeeksi tyylikäs mun makuun. Ai jai. On kyllä niin hienostunut mutta näyttävä. Käyttäisin.

Hakusanat dragon dress antoi myös tämmöisiä tuloksia... hehhehehheh.
Irkkukisoihin Walesin lippuun kääriytyneenä. Why not?

Oli miten oli, menen kisoihin joko sillä ceilijoukkueemme sinivalkoisella puvulla, tai sitten jollain simppelimmällä. Viimeksi Dublinissa käytin pitkähihaista mustaa trikoopaitaa ja mustaa trikoohametta, joihin ompelin punaisia koristeita. Hyvältä näytti parinkin kisakaverin mielestä, ja puku ajoi asiansa. Kisat ovat sen verran pienet, ja oma tasoni sen verran vaatimaton, ettei kisaajista monikaan pistä tuollaista kimaltelevaa soolopukua ylleen. Jätetään se mestaruustason tanssijoille. :)

Mutta tietysti voisin tuunata sitä edellistä kisa-asua hankkimalla parempilaatuisen yläosan, ja jonkinlaisen vyön (trikoohame ja trikoopaita näyttää vähän tylsältä siinä vyötärön "rajakohdassa").

Ja sitten voisin lisätä aiempien punaisten koristeiden rinnalle jotain... vaikka... emmätiä... punaisen loharin!

Tämä olis tyyliltään todella lähellä niitä aiempia koristeita. Rintamukseen? Hameenhelmaan?

Tämän saisi puna-mustanakin, ja olisi kooltaan näyttävämpi (hinnaltaan melkein sama).
Tuohon vähän kristalleja päälle ja a vot?

Tää nyt on vaa niin söpö että yhhyh.

Tää niinku bling-bling. Tosin jättäisin tuon kuun mikälie-pallon pois.

Että kuten näkyy, keskityn todellakin olennaiseen. Löysin myös nämä kaksi: 

Siis tämä. Mun. Saako lavalle viedä pitkäjousen? Vai olisko tämän
asun viittana joku jousta mukaileva härpäke? Olispa.

Ja tämä on jonkun neron luonnos. Ja jonkun täytyy toteuttaa tämä.
Ja joku saa sitten ostaa tämän mulle. Hästäg Doctor.

Luurankoja ja teepussiviisauksia

Ensteks mä olin, että hehheheheh, nyt on talvilomatoive laitettu sisään sille viikolle, jolloin City of Dublin -kisa todennäkösimmin on.

Sitte mä olin, että laskenpa huvikseni, montako viikkoa siihen on. 21. Kakskytäyks. Sellaset rapiat viis kuukautta.

Alle puoli vuotta!

Nyt olo on sitte sama kuin tällä tanssistudion luurangolla. Peittoihin vaan ja piiloon!

Perjantaina oloa ei auttanut ollenkaan se, että treenit menivät täydellisesti penkin alle. Nerokkaasti jätin musiikin kotia, joten jouduin pyörittämään Youtubesta kännykälläni jotain sattumanvaraista irkkutilulilua. Akku oli ihan loppu slut, eli lopputunti mentiin ihan vaan päänsisäisen jukeboksin varassa. Eikä tanssimisestakaan tullut mitään, perustrebletkin tuntuivat mahdottomilta, ja raahauduin lattialla eteenpäin kuin ryhävalas. Hammasta purren vedin loppuun asti, vaikka turhautumisitku ei ollut kaukana. Kesällä sain hornpipen jo ihan siedettävään kuntoon, nyt siitä oltiin kaukana. Valovuosien päässä.

Mutta ei auta itku markkinoilla, tai feisissä. Tästä ei voi kuin parantaa. Kotimatkalla otin "inspiraatiokuvan" betoniporsaasta - kyllä se flow sieltä löytyy ja sitten lennetään tanssilattialla kuin keijukainen!

Ja ei, en minäkään ymmärrä miks toi luuranko on salin nurkassa.

Virtaa akkuihin ja höpinää tötteröön

Hullu tiedemies tai hurjapäinen seikkailija käynnistää vanhan, ruostuneen konehirviön tai muinaisen laitteiston. Vehje yskähtelee, pihisee, kolisee ja rämisee kovaan ääneen ja pölykerros varisee pöllähdellen sen päältä. Vähitellen rattaat alkavat pyöriä, ja laite käynnistyy, tai raskas ovi aukeaa.

Näin elokuvissa ja tv-sarjoissa. Näin nyt myös tämän blogin kanssa. Aika puhaltaa pölyt näppikseltä ja aloittaa taas tavoitteellinen toiminta.

Keväällä tanssikoulun varsinaiset tunnit loppuivat toukokuussa, ja koko kausi oli mennyt surkean satunnaisesti tunneille osallistuen. Oli töitä, oli lomia, oli ties mitä syytä ja sillisalaattia. Siitä sisuuntuneena varasin itselleni kymmenen salituntia kesäksi, jotta pystyisin edes hieman jatkotreenaamaan reeliä, sliparia ja hornpipea.

Sitten kesäkin oli jo takanapäin, ja vaikka sain tanssitovereiltani kuukausien aikana tolkuttoman hyviä ja tärkeitä vinkkejä tanssieni hiomiseen, oli koko touhussa vähän sellainen "No kunhan tässä nyt taaperran" olo. Ei mitään blogiin kirjattavaa, ei erityisiä tavoitteita.

Syksy saapui. Koulun tunnit ovat taas käynnistyneet, ja olen varannut toiset kymmenen kertaa itselleni omaa lisätreeniä varten. Menin ja palkkasin myös muutamaksi kerraksi personal trainerin (joo tässä kohdassa saa revetä nauruun, niin minäkin tein kun kävelin ulos salilta sopimuspaperit kädessäni). Ei, minulla ei ole tarvetta pudottaa painoa. Ei, en halua bikinifitnesskissaksi. Mutta haluan sen voiman ja lihasmassan takaisin, joka minulla oli kaksi vuotta sitten. Sen kunnon, jota varten tein ihan älyttömästi töitä, jotta pääsisin loistamaan Haagin kisoissa. Haluan tavoitteellista treeniä, en vain räpeltämistä salilla ilman että kunnolla tiedän, mitä minun pitäisi tehdä.

Joten pakko kai se on itselleen myöntää, että tässä ollaan nyt vähän niinkuin tähtäämässä johonkin.

Että olis niinku tavoite.

Ja että sille pitäis asettaa aikaraja.

Koulumme oma sisäinen feis eli kilpailu on kahden viikon kuluttua. Sinne tanssini eivät ole vielä kunnossa, liikaa aukinaisia jalkoja ja heiluvaa yläkroppaa. Ja työtkin haittaavat harrastuselämää. EM-kisat ja niihin liittyvä feis (se sama kisa jossa kävin yllättämässä itseni kolme vuotta sitten) olisivat reilun kuukauden päästä, mutta sinnekään en pääse - ja suoraan EM-tason lavoille loikkaaminen olisi hullunrohkeaa jopa minulta.

Mutta. 
 
Eilen tanssitunnilla juttelimme kisamuistoistamme ja -mokistamme. Nauroimme lämpimästi Tampereen hornpipelle, jossa vain pyörin ympyrää, tai tanssikaverini muistikatkolle, joka vei tanssijan suoraan lavan verhoihin Turun kisoissa. Kaikesta selviää, vaikka sillä hetkellä olisikin ihan kuutamolla.

Siinä samalla menin lausumaan ääneen idean, joka oli syntynyt ehkä päivää, paria aiemmin. Oikeastaan se ei ollut edes idea, vaan sellainen sekunnin tuhannesosan mittainen aivovälähdys, jonka itsekin pyyhin mielestäni sen kummemmin siihen keskittymättä.

Että mitäpä jos tähtäisin keväällä City of Dublin Irish Dance Championshipseihin?

Ne samat kisat, jotka aloittivat tämän bloginkin. Samat kisat, joissa olin ainoa ulkomaalainen. Kisat, joissa tanssin beginners-tanssit, ja sössin niistä lähestulkoon jokaisen, mutta kotimatkalla kassissa oli silti muutama lohtumitali ja sydänalassa tunne siitä, että tätä lisää. 

Kisat, joita varten ostin meikkejä ja kävin juoksemassa Howthin rinteitä kisahermoja tasatakseni.

Ylaparkas! Trad setissä kolmas. En edes muista, mikä se oli. St. Patrick's Day varmaankin?

Olisiko se sellainen sopiva tavoite? Puolihuolimattomasti olen heitellyt ilmaan ajatuksia, että olisin käynyt jo keväällä tai alkukesästä Prahan feisissä, tai Münchenissä, tai Pietarissa, tai Milanossa, tai ties missä, mutta aina vastaus on ollut se sama: "En ole treenannut tansseja kuntoon". Ajatus ei ole johtanut tekoihin. Eipä sillä, ei olisi ollut varaakaan reissata.

Mutta jos tästä pitäisin kiinni. Sanoisin sen ääneen. "Ensi talviloma menee Dublinissa kisatessa." 

Olisiko siinä järkeä?

Tunteet. Ne tunteet viimeisen kahden viikon ajalta.

• Se tunne, kun hornpipen mulukkuaskel viimein naksahtaa aivoisssa kohdilleen.
  
  
• Se tunne, kun sen jälkeen saat kuulla tekeväsi kokonaan toisen kohdan/askeleen väärin, mutta sekin naksahtaa pienen ähinän ja väännön jälkeen aivoissa kohdilleen.
  
  
• Se tunne, kun ihan vahingossa saat tehtyä double clickin. Useampaan kertaan. Niinku, üllatyyyys!
  
  
• Se tunne, kun saat vedettyä Haagista ostetut kisashortsit jalkaasi. Jep, ne on tiukat. Jep, hyvin tiukat. Mutta ne menevät päälle.
  
  
• Se tunne, kun olet jo luovuttanut spinnien suhteen, ja slip jigiä treenatessa vaan huitaset sen jotenkuten muun sarjan sekaan. Sitten saat ihan älyttömän nerokkaan vinkin, teet spinnin kuten neuvottiin, ja kuulet, että se näyttää heti paremmalta. Win!
  
  
  Koska kanssatanssijani neiti N. ehdotti Facebookissa, että aina treenien jälkeen kannattaisi kirjata itselleen onnistumisen elämyksiä ja keskittyä positiiviseen, en tähän listaa nyt niitä lukuisia asioita, jotka vieläkin kyrsivät.
   
  Nyt mennään ilon kautta! 

Kun tanssi ei riitä... koreografia!

Nää on näitä "Pakko jakaa" -päivityksiä. Ehkä olisi parempi pitää suunsa kiinni, mutta kun en voi, tää on liian herkullinen ajatus.

Eli, koreografioiden teko. 

Pari päivää sitten törmäsin netin syövereissä Donald Trumpin kampanjakiertueella kuvattuun kannustusvideoon. Kaameaa katseltavaa, mutta jos tohdit vilkaista, löytyy äärimmäisen pirteä, hyvin amerikkalainen ja jokseenkin koominen video täältä.

Jännä, eikö?

Tällä viikolla, istuessani bussissa matkalla töihin, Spotify on puolestaan soittanut tiuhaan tahtiin Manic Street Preachersien If white America told the truth for one day its world would fall apart'ia (oikeastihan biisin nimi kirjoitetaan kokonaan yhteen, mutta selkeyden vuoksi kirjoitan sen noin). Biisi alla, jos ei ole tuttu. Ihan hi-ton kova.
 

Ja jotenkin nämä kaksi sitten päättivät yhdistyä päässäni ja bussimatkoilla olen huomannut kehitteleväni askelsarjoja musiikin tahtiin. Minullahan ei siis ole sitä rytmitajua, eikä minulle ole mitään käsitystä siitä, mikä on tämän biisin tahtilaji (en ole edes varma, onko "tahtilaji" se sana jota haen). Mutta tämä biisi... tästä vaan sais niin komeen numeron valoshow'neen päivineen. Sellainen irkkutanssi-nykytanssi-sekasikiö.

Niin kuin nyt vaikka kohta

Cool - groovy - morning - fine
Tipper Gore was a friend of mine
I love a free country
The stars and stripes and an apple for mommy

Sieluni silmin näen tanssijan tekevän käsillään kaaria (cool - groovy) ja keikauttavan itseään kuin pin-up tytön (morning - fine), Tipper Goren kohdalla hän tekee sliden, ja sitten ehkä step-step high click... välillä taas tehtäisiin hirmuista trebletykitystä, välillä ollaan koko kropalla liikkeellä ja irkkutanssin säännöt vaihtuvat nykytanssin puolelle. Toisin sanoen, ihan selvä koreo, valmis. Done. Check. Eikä mitään käryä, pystyisikö kukaan tanssimaan kuvioitani, mutta mielikuvituskuplassanihan kaikki on mahdollista.

Vielä kun keksin, mitä lopun "Fuck the Brady bill" -kohtaan keksisi. On aika intensiivinen se kohta, meinaan. Jossain vaiheessa oli puhetta koreokurssien pitämisestä; jos sellainen vielä joskus järjestetään, vien sinne pääni ja pyydän asiasta jotain tietäviä imemään vision sieltä ulos. 

Ai kun tää naurattaa.

Ja on sillä Jamesilla vaan mahottoman seksikäs ääni. Että voikin tuolleen riivinrautamaisesti rääkyä ja pehmeästi hyristä saman biisin aikana. Hyrryrrryryr. 

Kuuntelenpa vielä kertaalleen.

Videotreeniä. Ihan karmeaa.

Alku oli komee, mutta vauhti tyssäs näköjään nopeasti. Viime viikolla jalkajumi esti osallistumiseni tekniikkatunnille, eilen oli pakko jättää tanssitunti väliin helvatanmoisen flunssan vuoksi. Tänään olen uskaltautunut töihin, mutta työvuoro venyy niin myöhään, etten pääse tekniikkaan tälläkään viikolla - eikä tällä räkänenällä kyllä mitään tekniikkaa treenattaisikaan. Köh köh niisk niisk pihinää.

Halusin kuitenkin tehdä edes jotain tanssin eteen, joten sohvalla viltin alla niiskuttaessani katselin oikein kunnolla niitä videoita, joista viimeksi kirjoitin. Sainpa ainakin jotenkuten hornpipen askeleet paperille ja takaisin päähän. Vaikkakin yksi kohta jäi ihan mysteeriksi, videon kelailu ees-taas ei auttanut yhtään. Jalat sanoo töp-töp-töp, pää sanoo tyhjää-tyhjää-tyhjää.

On tuo oman tanssimisen katsominen vaan aika tuskallista. Ja huvittavaa. Tässä parhaita paloja.

Siis, mikä aukikierto? Miks mun kädet roikkuvat kuin salamimakkarapötköt italialaisessa herkkukaupassa? Missä on ryhti hä?

En edes yritä arvata mitä tässä kuvassa tapahtuu... ihmeellinen ilmassaleijuva irkkutanssija! Ei, minua ei ole hirtetty, mä oon vaan näköjään päättäny, ettei jalkojen tarvi olla aukikierrossa, tai ristissä, tai suorassa, tai mitään. Mä vaan leijun täs ny, ok? (Ja oikeasti, mä tarviin pienemmän pepun.)
 

No tota, tässähän on molemmat jalat ihan kivasti ilmassa, juuri kuten changen/leapin aikana kuuluukin olla. Ja hyvällä tahdolla tossa voi havaita jotain aukikierron tapaista - jos tanssiani katsoisi suoraan edestä, molemmat kannat saaaaaattaisivat olla näkyvillä. Mutta vielä joskus mä selvitän sen, miksi vasen käteni nousee tuolleen koukkuun aina, kun keskityn. Ihan sama rugbyssä. Pikkasenkin hoksottimia vaativa juoksu/syöttelyharjoitus, ja mä olen Kapteeni Käsikoukku.
 

Joo. Vasen jalka nousee ihan hiton komeesti peppuu. Hyvä minä! Mutta vasen nilkka on ihan taittunut, vaikka sen pitäisi olla sirosti ojennettuna, ja MIKSI MÄ EN TANSSI VARPAILLANI? Ei aukikiertoa, kanta koskee maahan, plötsis. Että näköjään kykenen huolehtimaan vain ja ainoastaan yhdestä osa-alueesta kerrallaan, tällä kertaa se oli peppuun potkasu. Leveä ahteri helpottanee tässä.
 

Että näitä vois sitte miettiä ja ottaa opikseen seuraavalla tanssitunnilla (toivon mukaan sunnuntaina, rupeaa jo ärsyttämään tämä tuntien missaaminen). Pitäisi aina muistaa se, että jokainen treenikerta pitäisi vetää kuten kisasuoritus, ettei noita vääriä tapoja pääse syntymään - niistä kun on todella vaikea kouluttaa itsensä irti.

Mutta näin loppuun vielä yksi kuva, joka ei kyllä liity sinänsä tanssiin mitenkään, mutta haluan vaan hehkutella sitä, että lauantaina mahduin ainakin 10 vuotta vanhaan pukuuni. Plus, hiukset on jo niin pitkät, että niihin saa tollasen laine/kiharakampauksen.

Mä mitään peruukkia vedä kisoissa päähän, oma tukka paras tukka. 

Oops! Kisat mainittu!

Matkalla rugbyseuran vuosijuhlaan.

Jaksaa jaksaa, muistaa muistaa

Eilen olisi ollut kevätkauden ensimmäinen tekniikkatreenikerta.

Olin kovasti menossa, mutta noin vartti ennen lähtöä totesin, että jalat tarvitsevat nyt lepoa. Viikonloppuna oli meinaan ensimmäinen tämän vuoden tanssiworkshopeista uuden opettajamme johdolla, ja kahden päivän teho-opetus tuntui aivan liikaa pohkeissa.

Kyllä huomaa, että en ole tanssinut varpaillani yli vuoteen - tanssin vain noin neljä tuntia molempina päivinä, mutta harjoituksen puute pisti lihakset aivan juntturaan.

Tekniikkatreeni vaihtui siis olohuoneen lattialla vatsallani makoiluun, kun siippa paineli lihashuoltorullaa ylös alas sääriäni. Auuuh, oijoijoi, iiiiih. Joululahjaksi saatu putkirulla oli siipaltani nerokas oivallus. Huolehtivainen aviomies, parhautta.

Eipä sillä, hieman harmittaa että tekniikkatunti jäi väliin. Viikonloppuna tajusin, että minulla on IHAN HELEVETISTI opittavaa. Ensinnäkin, se vähäinen tekniikka jonka hallitsen, on pahasti ruosteessa. Ai miten niin jäykkä nilkka? Ai miten niin en ole rytmissä? Toisekseen, uusi opettaja = uusi tyyli. Aivan perusaskeleista lähtien kaikki on tehtävä toisin, ja sekös vasta aivoja nyrjäyttääkin.

Pari kertaa vain seisoin tanssisalin reunalla ja yritin saada itseäni liikkeelle, mutta kun pää ei tajunnut mitä olisi pitänyt tehdä, niin siinäpä jalat vain nököttävät paikallaan. Että siis miten mun pitää lähteä liikkeelle, takajalalla ponnistamalla? Mitvithit?

Tekniikan lisäksi uudet askelsarjat saivat aivot ylikuumentumaan. Luvassa ei ole mitään liian vaikeaa tai mahdotonta, mutta kun kahden (2) päivän aikana saa kolmen (3) uuden tanssin askeleet, niin kyllähän se nyt on vain tällaiselle hamsteriaivolle aivan liikaa. Lauantaina opettelimme primary-tason hornpipe-tanssin, ja ensimmäistä kertaa taisin tykätä hornpipesta! Sitä tuuletuksen määrää, kun sain haparoiden sarjan loppuun asti! Whoop! 

En edes kirjoittanut askeleita muistiin kuten yleensä, sillä vielä lauantai-iltanakin töpsöttelin sarjaa tyytyväisenä mielessäni. Että mikäs hätä tässä, hyvin muistan. Sitten tuli sunnuntai, ja uuden trad.setin askelsarja opeteltavaksi - ja puf! - koko hornpipe oli kadonnut mielestäni. Se taisi alkaa hypyllä... kai... ehkä? 

Onneksi on tanssiyhteisö. Huutelin apua Facebookissa, ja nyt minulla on kaksikin videopätkää kyseisestä tanssista. Toisessa olen mukana minäkin, ja ei hittolainen mitä haparointia! Nauroin kippurassa kun katsoin itseäni ruudulta. Vaikka olin kuvassa selkä kuvaajaan päin, pelkästä elekielestä pystyi näkemään, että nyt vedetään kieli tiukasti keskellä suuta!

Sama kaveri piristi videon lisäksi muutenkin päivääni. Tämä keskustelu sai taas luottamaan, että ehkä tässä on vielä joskus mahdollisuuksia johonkin.

Eli nyt vain niitä askelsarjoja toistamaan, ja toistamaan, ja toistamaan. Trad. set on "Three sea captains", ja vaikka askeleet ovat "simppelit", on tahti niin nopea, että se on osattava edestakaisin ulkoa ja sisältä, ennen kuin edes melkein-täydellinen suoritus on mitenkään mahdollinen. Toistoa, toistoa, toistoa. Eikä se hornpipekaan nyt ihan kerrasta mennyt lihasmuistiin...

Sunnuntaina taas. Sitä ennen voisin kirjoittaa askeleet videon pohjalta muistiin, että olisi jotain johon nojata, kun aivot lyövät tyhjää. Tanssi - parasta lääkettä alzheimeria vastaan!

Tänään tosin askelvihko saa odottaa, sillä menen muksauttelmaan itseäni rugbytreeneihin. Onneksi rugby ja salikäynnit ovat sentään hieman palauttaneet lihaskuntoani. Viikonloppuna tanssituntien päätteeksi opettaja vaati tekemään punnerruksia, eivätkä ne edes tuntuneet pahalta. Mutta ai että. Tää paluu treeneihin on vaan niin.... sanat eivät riitä kuvaamaan onnellisuuttani! Ih!

Lupaan, että nyt loppuu tämä paluuni hehkuttelu, pikkuhiljaa on aika katsoa jo eteenpäin, kohti tulevia haasteita. ;) 

Tanssitossujen paluu

No ni. Viime yönä nilkkaa juili, ja tänään olen kävellyt hieman "jäykähkösti" reisien huutaessa hoosiannaa. Silti hymy ei hyydy naamalta. Tanssin eilen yli tunnin, siis oikeasti tanssin enkä vain töpsötellyt, eikä jalkaan sattunut kertaakaan! 

OLEN PALANNUT! MUAHAHAHAHAHAHAHAHAAAA!

Sallinette pienen sekopäisyyden, sillä tätä on odoteltu. Blogi on viettänyt hiljaiseloa, kuin myös oma motivaationi ja intoni tanssiin. Mutta eipä enää. Jalka on nyt läpikäynyt molemmat leikkaukset, ja sekä lääkäriltä että fyssarilta on saatu lupa treenata niin paljon kuin sielu sietää. Neljäntoista (14!) kuukauden tauko on ohi!

Mutta mikä tärkeintä, fyysisen valmiuden lisäksi alkaa vihdoin tuntua siltä, että henkinenkin puoli on kunnossa. Kun viime kevät oli kärvistelty loppuun jalka paketissa, kesälläkin treenikerrat jäivät vähiin osittain nilkan, osittain motivaation puutteen vuoksi. Että miksi treenata, kun ei tästä mitään tule, en opi ikinä uusia tansseja tai tekniikkaa, ja syksyllä odottaa kuitenkin toinen leikkaus ja taas määrittelemättömän pitkä treenikielto. Vali-vali, nyyh nyyh.


Mitä pidempi tauosta tuli, sitä vaikeammalta paluu tuntui. Rugbytreeneissä ryhdyin käymään kivun ja kunnon sallimissa rajoissa jo kesällä. Syksyllä tarpeeseen tullut lomakausi sekä kakkosleikkaus tosin katkaisivat hyvin käynnistyneen rugbyputken, mutta jo hyvissä ajoin ennen joulua olin taas kokeilemassa taklaustaitojani. Jostain syystä soikean pallon pariin oli niin paljon helpompi palata (vaikka ensimmäiset taklaustreenit kourivatkin vatsanpohjasta, pakko myöntää!).

En tiedä, mikä motivaatiossani tanssin kohdalla tökki. Kuten kesän tekstejä lukiessa huomaan, osittain v-tutti se, että muut olivat saaneet treenata jo vuoden verran uusia tansseja, ja testata niitä kisoissakin. Sieppasi, että itse olin ihan alkupisteessä. Ketutti sekin, että kakkosleikkauksen ajoitus vei minulta jo toiset peräkkäiset EM-kisat, kisat joihin vielä kesällä jotenkin kuvittelin osallistuvani. Kun vuoden 2014 piti olla se "Näytön Vuosi", enkä sitten päässyt edes 2015 kisoihin.

Tiesin kyllä, että tanssikaverini tukisivat haparoivia treenejäni (ja tukivatkin kesällä, iso kiitos heille kärsivällisyydestään), mutta silti ajatus ihan nollasta aloittamisesta tuntui vain niin vaikealta. Opettaja kävisi Suomessa silloin tällöin, ja kaksi kertaa neljästä olisin joko sairaslomalla tai jalka paketissa - miten ikinä oppisin hänen opettamansa tekniikan?

Mutta ystävien tuella ja näköjään jonkinlaisella sisäisellä höperyydellä sitä vain pusketaan hammasta purren lumen keskellä (kirjaimellisesti) treeneihin, ja tajutaan, että täähän oli oikeasti ihan hemmetin siistiä, ja hitto mulla on ollut ikävä tätä, ja kauhea kun kunto ei riitä, ja okei teen kaiken väärin mutta kyllä tää tästä. 

Nyt osaan jotenkuten reelin (tekniikasta tulee pelkkää sanomista, mutta ainakin tiedän askelsarjan). Hornpipesta luulen osaavani alun askeleet. Innostani kertonee ehkä jotain se, että syvästi - syvästi - inhoamani hornpipe tuntui ensimmäistä kertaa koskaan ihan mahdolliselta, ja jopa kivalta. Kaksi seitsemästä mahdollisesta tanssista, check. Tai no, jos trad setit lasketaan niin kaksi kahdeksasta. On se alku. On.

Tänä viikonloppuna opettajamme saapuu jälleen pitämään tehokurssin. Nyt en vain istu salin laidalla vihko kädessä jalka paketissa.

Aion tanssia. Aion tanssia niin helevetisti.

Ei mulla muuta. Kevään suunnitelmista sitten ensi kerralla - ja suunnitelmiahan mulla riittää.