Pärisyttimiä ja leikkaussuunnitelmia

Pessimisti ei pety, sanovat.

Olisi pitänyt uskoa tätä viisautta tänä aamuna. Olin lähdössä jälleen kerran tapaamaan ihanaa ortopediäni - viimeisen kerran, kuten luulin. Kolme viikkoa aiemmin lääkäri oli kommentoinut, että kunhan viimeiset röngtenkuvat otetaan, minut "laitettaisiin kävelemään jo ilman keppejä".

Pakkasin siis tyytyväisenä hyristen reppuuni myös oikean jalan kengän, sillä jos kerran pääsisin kepeistä ja nilkkatuesta eroon, voisin vihdoinkin ryhtyä käyttämään ihan oikeaa kenkää hassun karvatohvelin sijasta (tuen kanssa kun saan jalkaani vain ison ja venyvän tohvelin).

No ei menny sitte ihan niinkuin piti. Röngtenkuvat näyttivät kuulemma huonoilta. Luun asento on edelleen nätti, mutta harmaissa kuvissa näytti siltä, että palaset ovat yhä erillään toisistaan. Lääkäri passitti saman tien tietokonetomografiaan, jossa tungin jalkani pesukoneelta näyttävän laitteen sisään. Laite ottaisi jalastani kuvia millin paksuisina viipaleina, joten näkisimme, olisiko edes luun sisäosissa jonkinlaisia luutuneita kohtia.

Ei ollut. Lääkäri rullasi viipalekuvia perätysten kuin animaationa tietokoneen näytöllä, ja murtumakohta näytti synkeän leveltä kuva toisensa jälkeen. Ei auta tosiasioita kiistäminen, luu ei ole luutunut yhtään.

Miksi? Ei mitään tietoa. Joskus näin vain käy, pahoitteli lekuri. Kolme viikkoa sitten tilanne näytti aivan toiselta, eikä lääkärillä ollut mitään syytä epäillä, etteikö luu lähtisi parantumaan. Tuolloin murtumakohta näytti kuvissa jo haaleammalta, joten jotain luutumista oli tapahtunut - nyt sitä ei vain ollut tapahtunut yhtikäs enempää.


Ehkä verenkierto luussa ei ollut parasta mahdollista. Saattaa olla, että jokin luukalvo on kääntynyt murtumakohtaan ja estää luutumisen osittain. Sokeritauti ja tupakointi hidastavat luutumista, mutta minua ei vaivaa niistä kumpikaan.

Näin vain käy. Itse olen miettinyt pääni puhki, olenko päästänyt jalan liian helpolla - luuta täytyy rasittaa jotta se luutuisi, ja ehkä minä olen ollut turhankin varovainen? Omasta mielestäni olen laittanut painoa jalalle, mutta ehkä sitä olisi täytynyt laittaa vielä lisää? Ehkä? Olisiko se vaikuttanut? Kai siinä nyt näkyisi edes vähän luutumista, jos se vain siitä olisi kiinni? Miksei se saatana luudu??

Nyt odotellaan leikkausta reilun viikon kuluttua. Lääkärin mukaan saan olla tajuissani ja kuunnella vaikka musiikkia, tai sitten lääkkeillä tajuttomuuden rajamailla. Kun kuulin, kuinka luun päät raavittaisin verille, työnnettäisiin pihdeillä yhteen ja ruuvattaisiin laatan kanssa kiinni, päädyin hyvin nopeasti tuohon tajuttomuuden rajamailla -vaihtoehtoon. Olin jo kuukahtaa tajuttomuuden rajamaille, kun lääkäri kuvaili, kuinka luun ehjään kohtaan tehtäisiin pieni luukku, josta "jäätelökauhamaisella" instrumentilla "kaavittaisiin luuydintä" murtumakohtaa vahvistamaan. 

Yöööööjjjjgghhfgsg.

Hoitovaihtoehtona olisi myös ollut "pärisytin", noin 3000 euroa maksava vimpain, jota pitäisin murtumakohdan päällä 20 minuuttia päivässä kolmen kuukauden ajan. Ultraäänihärpäkkeen tarkoituksena olisi yllyttää luuta luutumaan vauhdikkaammin. Miinuspuolena on vain se, että kaikki vakuutusyhtiöt eivät korvaa tuota 3000 euron pärisytintä, eikä se välttämättä edes toimisi (valmistaja sentään lupaa maksaa rahat takaisin, ellei tuloksia näy kolmen kuukauden kuluttua). 

Jätin pärisyttimen väliin. Just nyt ei irtoo kolmee tonttua laitteeseen, joka saattaa toimia tai sitten ei.

Leikkauksen jälkeen odottaa neljän viikon saikku, ja vielä pidempi toipumisaika. Jalastani ei ole pian enää kuin läskit jäljellä. Eilen nukkumaanmennessä nostin jalkani ylös ja hytkyttelin pohkeitani, tulevia treenejä onnellisena odottaen. Vasen ei hytkynyt lainkaan - tiukkaa lihasta - oikea hyllyi kuin pahimmat käsivarsiallit, jotka voit kuvitella. 

Nyyghghgghg.

No, ilon kautta. Lista asioista, jotka olen jo keksinyt piristämään itseäni:

• ei tarvii tehdä joulusiivousta
• pääsen rugbyjoukkueen pippaloihin kun työt eivät haittaa sairaslomalaisen vapaa-aikaa
• Dublin
• uus tatuointi parin päivän päästä, olkoon sitten vaikka muistona murtumasta
• Dublin
• sairaslomalla on aikaa kirjoitella blogiin mm. tanssitasoihin liittyvistä päätöksistä ja uusista tuulista.
• Dublin
• ainakin se jalka nyt sitte paranee
• Manic Street Preachersin keikka lauantaina. Kiinnitän Walesin lipun kyynärsauvaani ja rynnin eturiviin, kattokaapa vaan. Mikään ei erota minua ja rakasta Jamesia toisistamme, ei edes yks typerä murtunu kinttu.

Surkuttelua ja kiukkulupauksia

Tämä on sitten itsesäälikirjoitus. Jos ei nappaa, niin skippaa allaoleva. Mutta nyt täytyy purkaa tunteita ja syäntä ja ja ja.

Kuten taisinkin jossain kirjoituksessani kertoa, ensimmäinen viikko murtuman jälkeen ei ollut se helpoin. Velloin itsesäälissä, makasin sohvalla ja itkin vähän väliä turhautumistani, kiukkuani ja avuttomuuttani. En ajatellut lähteä Haagiin, sillä pelkäsin muiden tanssien katsomisen olevan liikaa mielenrauhalleni. 

Sen viikon jälkeen päätin kuitenkin kiskoa itseni niskasta ylös ja piristyä. Tilanne on mikä on, ja ei se valittamalla parane. Koitin hakea asioista niitä posiitiivisia puolia jo koomisuuteen asti - "Hyvä että tää jalka murtui, sillä jos se olisi vain venähtänyt, olisin kuitenkin vain teipannut nilkan, mennyt kisaamaan ja tuhonnut nilkkaa vielä entisestään." Hyvä että jalka murtui...?

Tutut ihastelivat reipasta asennettani ja minä vain hoin samaa mantraa, "Tilanne on tää eikä se valittamalla parane". 

Tottahan se on. Mutta rajansa se on sillä positiivisuudellakin. Jostain syystä eilen jalkaa särki todella paljon. Ei auttanut kipulääkkeet, ei ylhäällä pito, ei nilkkatuen höllääminen tai poistaminen. Ei edes täys purkillinen Ben& Jerry's chocolate fudge brownie -jäätelöä (sellanen parituhatta kaloria). Suoraan sanottuna vitutti. Kattelin mustelmaista ja laihtunutta nilkkaani ja mietin, miten ikinä ehtisin treenata uudet askeleet kisakuntoon, kun tuolla jalalla ei kyllä loikita vielä pitkiin, pitkiin aikoihin.

Siinä voivotellessani mussukkani suostui hieromaan pohjettani. Hetken hierottuaan hän meni kommentoimaan, että pohje tuntuu selvästi kapeammalta kuin aiemmin. Siitä se ajatus sitten lähti ja mittanauha esiin - virhe!

Kävi ilmi, että aiemmin se vahvempi ja voimakkaampi pohkeeni on tällä hetkellä 2,5 senttiä kapeampi kuin vasen. 2,5 senttiä!! Vierekkäin katseltuna oikea sääri näyttää säälittävältä pikkulikan tikkujalalta verrattuna vasempaan (vaikka sekään ole lähelläkään Haagissa nähtyjä hirviöpohkeita).

Tiesinhän minä, että lihakset surkastuvat, mutta että näin näkyvästi! Olin edellispäivänä kirjannut intermediate slip jigin askeleita muistiin - nyt kaikki ne bicycle-hypyt ja keijut ja doublet ja rockit tulvivat mieleen. Miten ihmeessä voisin edes kokeilla bicyclen treenaamista näillä lihaksilla! Ei onnistu, ei kuukausiin. Bicyclessä siis pitäisi loikata korkealle ilmaan ja ehtiä potkia itseänsä peppuun kolme kertaa ennen laskeutumista sirosti toisella jalalla varpaille. Kaksikin potkua tuottaa minulle jo ongelmia, ja ennen murtumaa sainkin hypyn onnistumaan nipin napin kerran kymmenestä kerrasta. 

Tuossa allaolevalla videolla keiju on ensimmäisenä, bicycle kolmas hyppy (sinivalkoinen puku), double viidentenä (keltainen puku) ja rock-askel viimeisenä (punahelmainen tanssija). Video siis ihan siltä varalta, että rakasta lukijaani kiinnostaa, mitä minun pitäisi reenata (ei muuten tule koskaan näyttämään tuolta noi mun loikat, ei).

Byääh. Kyllähän minä edelleenkin tiedän, ettei tämä ole vakavaa, luita murtuu, elämä jatkuu. Mutta eilinen oli synkkä ja masentava päivä. Tänä aamuna matkalla töihin olin kaatua sekä torille menevässä että torilta lähtevässä bussissa, kun kuskit päättivät jatkaa matkaa välittömästi (toinen niin ärhäkästi, että olin jäädä keppeineni oven väliin). Molemmilla kerroilla paino rysähti sille väärälle jalalle. Aiisssaaata... No, saavatpa lihakset treeniä.

Ilon kautta, stana. Vaikka väkisin. Maananaina lääkäri, ja kepeistä eroon. Perjantaina Dubliniin. Ja minähän teen täydellisen bicyclen vappuun mennessä. Havuja, perkele.