Kuten olen joskus luullakseni kertonut, feiseissä tanssijoiden kuvaaminen - ja erityisesti videokuvaaminen - on hyi hyi. Kuvakiellolla estetään se, etteivät yksittäisten opettajien tekemät askelsarjat eli koreografiat leviä maailmalle kopioitaviksi. Ne kun ovat tekijänoikeuslakien suojaamia siinä missä muutkin taidemuodot.
Siksi feis-järjestäjät hommaavat usein virallisen kuvaajan kisoihin, jotta kenenkään ei tarvitse kaivaa omaa kameraansa esiin "ihan vain yhtä kuvaa" varten. Krakovassa homman hoiti venäläinen feisphotos.ru, ja hyvää työtä tekikin. Kisojen jälkeen olen odotellut kuin Manu illallistaan, milloin Krakovan kuvat päätyvät firman nettisivuille tilattavaksi.
Suurempi jännityksen aihe on kuitenkin ollut se, kuinka monessa kuvassa minulla on ns. ummetusilme: kaulaton, kymmenellä kaksoisleualla varustettu naama vääntyneenä punnertavaan ilmeeseen. Ummetusilme-termistä pisteet neiti T:lle, joka kehitti sen välittömästi Oslon kisojen jälkeen. Ummetusilme kertoo ko. ilmeestä kaiken.
No, tässäpä näitä parhaita paloja. Katsokaa ja naurakaa.
Tämä kuva tässä sai kunnian päätyä Facebookissa profiilikuvakseni. En olisi meinaan uskonut, että minun ryhdilläni meikäläisestä saa tällaisia otoksia. Toi selkä! Noi kädet! Toi nostetun jalan varpaiden ojennus! Oi oi kun on nättiä! Ja jotta ei nyt epäkansalliseen tyyliin liikaa ylpistyttäisi, kuvassa on tietysti myös moitittavaa: toi suorana olevan jalan olematon varpaiden ojennus, toi hypyn mataluus, toi liehuva tukka... Mutta muuten, on meinaan vauhtia kerrakseen!
Seuraavan otoksen valitsin ihan vain tuon ilmeen takia. Mulla on hauskaa lavalla! Wheee! En jaksa miettiä sitä, että olen hassusti vinossa, tai että nostettu jalka ei ole kohtisuoraan suoran jalan edessä (oikeasti, noin pahasti sivussa, mitä hittoo??). Mutta tämä ilme vain tiivistää kaiken. Tän takia tätä tekee. Lavalla kiitäminen on oikeasti ihanaa.
Tätä kuvaa katsellessa myös ymmärtää, että se "Myyn itseäni Reeperpahnilla 10 euron tuntihintaan" -meikki on välttämättöntä lavan valaistuksessa. Naamassani on aivan jäätävät meikit, ja silti näytän kalpealta olmilta. Mutta hymyilevältä olmilta.
Ja eteenpäin. Kovat kengät ei oo mun juttu. Sen näki myös näistä kuvista. Ryhtiä ei nimeksikään, kannat laahaavat maata, polvet niin koukussa että minun luulisi olevan riisitautinen. Olin jo sensuroimassa kaikki kovien kenkien kuvat pois täältä, mutta pakko kai se nyt on... varsinkin, kun opettajieni mukaan Blackbird oli kisoissa paras suoritukseni. Ja se on kovien kenkien tanssi. Voi plaah. Kuvassa varmaankin yritän kovasti tehdä keijua. No ei oo sen näkönen, ei. Olen sentään ilmassa ja ryhti nyt on jonkinlainen. Motivational poster jääkaapin oveen.
Tämä kuva on tässä ihan vaan sen takia, että voin tirskua tuolla takana olevalle stage managerille. Tanssien välillä mies yritti piristää meitä tanssijoita vitsailemalla ja virnuilemalla. Minua virnistytti se, että nimesin hänet Till Lindemaniksi Rammsteinin laulajan mukaan.
Tässä kuvassa ollaan jo ummetusilmeen äärellä. Asennossani on niin paljon virheitä, etten edes aloita listaamaan niitä. Mutta kattokaa tuota aukikiertoa! (Siis sitä, että edestäpäin katsottuna sekä varpaani että kantapääni ovat näkyvissä.) Ai ai ai. Ehkä ilmeeni johtuu siitä. Tajuan, että aukikiertoni on just sitä mitä pitääkin. Auki.
Jälleen yksi epäonnistunut keiju... mutta hei, polvi on suorassa! Takajalan nilkka on ojennettu! Vois tää nyt ehkä paskempikin olla. Ehkä.
Tää nyt on tässä vaan ihan siksi että voin lesota tolla cutilla (eli oikea jalka on nostettu ja taitettu tolleen sivuun). On meinaan korkea cut. Muuta tästä ei sitte tarviikkaan sanoa. Hys klenkkapolvista, hys hys.
Tuo takanani oleva, musta-punaisessa puvussa tanssiva tyttö on se mukava norski, josta taisin kertoa aikaisemmin. Hänen kanssaan iskimme juttua välittömästi, kun tajusimme olevamme jokaisessa tanssissa viimeinen taistelupari. Hän tsemppasi minua, minä tsemppasin häntä. Mukava tyttö, ja pirun hyvä tanssimaan. Voitti varmaan neljä ykkössijaa. Kolme nyt ainakin.
Tässä lohdutamme toisiamme, kun saimme kuulla joutuneemme intermediate-tasolle heavy jigissä. Hermostuneen hihityksen määrä ponkaisi taivaisiin sen kuulutuksen jälkeen. En ole siis maani myyni näköinen siksi, että sain vain kakkossijan, enkä tuota kivaa pikku pokaalia voittaneen norskin kätösessä. Se oli niin lähellä että saatoin haistaa sen...
Tässä taas hihkumme neiti S:n kanssa palkintojenjaossa. Sienivoimaa!! (Sieni viittaa siis noihin pukuihimme, tuttavallisesti sieniasuihin.)
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Studio, seuraavaksi Porilaisten marssi. Mutta Sibeliuksen versiona, kiitos, ilman sitä omituista rumpusooloa. Kiittimoi.
Paitsi ei ihan vielä. Sanoinhan, että hankin itselleni jotain motivoivaa lähipäivinä. Tänään se päivä sitten koitti. Polveileva tarina luvassa, ota kaapista kylmää juotavaa ja nojaa taaksepäin.
Muistanette sen tatuointikirjoitukseni, jossa kerroin kaavailevani lohikäärmettä seuraavaksi tatuoinnikseni? Dragún Irish Dancers (dragún = iiriksi lohikäärme), Walesin fani, jne jne jne. Miljoona ja yksi syytä ottaa lohari. No. Krakovassa kiertelimme perjantaina vanhaa kaupunkia, ja kun muut bongailivat muun muassa kosmetiikkaliikkeitä, minä laskin vastaantulevia tatuointistudioita. Yksi, kaksi... kuusi, monta.
Siinä sitten vanhojen luostareiden katveessa päättelin, että tämä jos mikä on viesti universumilta. Idea: kisasuorituksen jälkeen hankin loharini matkamuistoksi siellä paikan päällä! Brilliantti älynväläys! Kävin jopa yhdessä studiossa sönköttämässä huonolla englannillani vielä huonompaa englantia puhuvalle tatuoijalle, että saatan ehkä tulla lauantaina tai sunnuntaina kylään, kunhan kuvan löydän. Kättä päälle ja nähdään.
No ei sieltä kisapaikalta mihinkään ehtinyt. Typerä olin, kun moista kuvittelin. Sori vaan, mystinen puolalainen nainen, emmä koskaan palannutkaan luoksesi.
Mutta kuvan löysin. Perjantai-iltana juuri ennen nukkumaanmenoa luonnostelin sopivaa loharia päässäni, kun vielä kuvittelin ehtiväni keskustaan tatuoitavaksi. Lauantaina, kun kulutimme aikaa kisapaikan myyntikojuilla, tajuan tuijottavani eräässä korussa minun lohariani! Siinä se oli, paikallisen käsityöläisen tekemässä kaulakorussa, sarvineen hampaineen! Mikä onnenpotku! Ostin medaljongin parilla eurolla ja pyysin taiteilijalta luvan hänen kuvansa käyttöön.
Tyttö riemastui niin, että pyysi minua lähettämään kuvan tatuoinnistani hänelle, kunhan se olisi ihooni nakutettu. Siinäpä hymyilimme molemmat kuin Hangon keksit. Yhteistyötä yli rajojen. Ihan kuin YYA-aikaan.
Suomeen palattuani asia jäi vähän niin kuin pöydälle, sillä täkäläiset tatuoijat veloittavat pienistäkin kuvista hyvää hintaa - sinänsä ihan syystä, hyvää jälkeä ovat kaikki suomalaiset tatuoijani tehneet. Reissun jälkeen budjetti on kuitenkin vähän nollilla, joten en ajatellut saavani lohariani kovinkaan pian.
Kunnes universumi puuttui jälleen peliin. Alkuviikosta olin matklla Dragúnin pikkujouluihin, kun näin läheisen tatuointistudion mainostavan tatuointeja muutamalla kympillä synttäreidensä kunniaksi. Ei oo totta. Mulla on kuva, mulla on motiivi, mulla on varat. Lohari, täältä tullaan.
Marssin siltä seisomalta studion ovesta sisään, kerroin nolostellen haluavani loharin (se on vähän tatuointipiireissä klisee) ja sain vastata väistämättömään "Onko tää sun eka tatuointi?" -kysymykseen. No eiiii ole. Aika kahden päivän päähän, eli täksi päiväksi, ja kotiin piirtämään kuvaa voipaperin läpi. Joskus asiat vain loksahtavat, sujahtavat ja luonnistuvat. Suitsait.
Tänään tatuoijani, mukava nuori nainen, innostui kuullessaan tarinan loharin takana ja vakuutti, että loharit ovat cool. No niin ne kyllä onkin.
Tän nimi on Puffis. Ja töpöjaloillaan se auttaa mua loikkimaan paremmin kuin koskaan.