Pärisyttimiä ja leikkaussuunnitelmia

Pessimisti ei pety, sanovat.

Olisi pitänyt uskoa tätä viisautta tänä aamuna. Olin lähdössä jälleen kerran tapaamaan ihanaa ortopediäni - viimeisen kerran, kuten luulin. Kolme viikkoa aiemmin lääkäri oli kommentoinut, että kunhan viimeiset röngtenkuvat otetaan, minut "laitettaisiin kävelemään jo ilman keppejä".

Pakkasin siis tyytyväisenä hyristen reppuuni myös oikean jalan kengän, sillä jos kerran pääsisin kepeistä ja nilkkatuesta eroon, voisin vihdoinkin ryhtyä käyttämään ihan oikeaa kenkää hassun karvatohvelin sijasta (tuen kanssa kun saan jalkaani vain ison ja venyvän tohvelin).

No ei menny sitte ihan niinkuin piti. Röngtenkuvat näyttivät kuulemma huonoilta. Luun asento on edelleen nätti, mutta harmaissa kuvissa näytti siltä, että palaset ovat yhä erillään toisistaan. Lääkäri passitti saman tien tietokonetomografiaan, jossa tungin jalkani pesukoneelta näyttävän laitteen sisään. Laite ottaisi jalastani kuvia millin paksuisina viipaleina, joten näkisimme, olisiko edes luun sisäosissa jonkinlaisia luutuneita kohtia.

Ei ollut. Lääkäri rullasi viipalekuvia perätysten kuin animaationa tietokoneen näytöllä, ja murtumakohta näytti synkeän leveltä kuva toisensa jälkeen. Ei auta tosiasioita kiistäminen, luu ei ole luutunut yhtään.

Miksi? Ei mitään tietoa. Joskus näin vain käy, pahoitteli lekuri. Kolme viikkoa sitten tilanne näytti aivan toiselta, eikä lääkärillä ollut mitään syytä epäillä, etteikö luu lähtisi parantumaan. Tuolloin murtumakohta näytti kuvissa jo haaleammalta, joten jotain luutumista oli tapahtunut - nyt sitä ei vain ollut tapahtunut yhtikäs enempää.


Ehkä verenkierto luussa ei ollut parasta mahdollista. Saattaa olla, että jokin luukalvo on kääntynyt murtumakohtaan ja estää luutumisen osittain. Sokeritauti ja tupakointi hidastavat luutumista, mutta minua ei vaivaa niistä kumpikaan.

Näin vain käy. Itse olen miettinyt pääni puhki, olenko päästänyt jalan liian helpolla - luuta täytyy rasittaa jotta se luutuisi, ja ehkä minä olen ollut turhankin varovainen? Omasta mielestäni olen laittanut painoa jalalle, mutta ehkä sitä olisi täytynyt laittaa vielä lisää? Ehkä? Olisiko se vaikuttanut? Kai siinä nyt näkyisi edes vähän luutumista, jos se vain siitä olisi kiinni? Miksei se saatana luudu??

Nyt odotellaan leikkausta reilun viikon kuluttua. Lääkärin mukaan saan olla tajuissani ja kuunnella vaikka musiikkia, tai sitten lääkkeillä tajuttomuuden rajamailla. Kun kuulin, kuinka luun päät raavittaisin verille, työnnettäisiin pihdeillä yhteen ja ruuvattaisiin laatan kanssa kiinni, päädyin hyvin nopeasti tuohon tajuttomuuden rajamailla -vaihtoehtoon. Olin jo kuukahtaa tajuttomuuden rajamaille, kun lääkäri kuvaili, kuinka luun ehjään kohtaan tehtäisiin pieni luukku, josta "jäätelökauhamaisella" instrumentilla "kaavittaisiin luuydintä" murtumakohtaa vahvistamaan. 

Yöööööjjjjgghhfgsg.

Hoitovaihtoehtona olisi myös ollut "pärisytin", noin 3000 euroa maksava vimpain, jota pitäisin murtumakohdan päällä 20 minuuttia päivässä kolmen kuukauden ajan. Ultraäänihärpäkkeen tarkoituksena olisi yllyttää luuta luutumaan vauhdikkaammin. Miinuspuolena on vain se, että kaikki vakuutusyhtiöt eivät korvaa tuota 3000 euron pärisytintä, eikä se välttämättä edes toimisi (valmistaja sentään lupaa maksaa rahat takaisin, ellei tuloksia näy kolmen kuukauden kuluttua). 

Jätin pärisyttimen väliin. Just nyt ei irtoo kolmee tonttua laitteeseen, joka saattaa toimia tai sitten ei.

Leikkauksen jälkeen odottaa neljän viikon saikku, ja vielä pidempi toipumisaika. Jalastani ei ole pian enää kuin läskit jäljellä. Eilen nukkumaanmennessä nostin jalkani ylös ja hytkyttelin pohkeitani, tulevia treenejä onnellisena odottaen. Vasen ei hytkynyt lainkaan - tiukkaa lihasta - oikea hyllyi kuin pahimmat käsivarsiallit, jotka voit kuvitella. 

Nyyghghgghg.

No, ilon kautta. Lista asioista, jotka olen jo keksinyt piristämään itseäni:

• ei tarvii tehdä joulusiivousta
• pääsen rugbyjoukkueen pippaloihin kun työt eivät haittaa sairaslomalaisen vapaa-aikaa
• Dublin
• uus tatuointi parin päivän päästä, olkoon sitten vaikka muistona murtumasta
• Dublin
• sairaslomalla on aikaa kirjoitella blogiin mm. tanssitasoihin liittyvistä päätöksistä ja uusista tuulista.
• Dublin
• ainakin se jalka nyt sitte paranee
• Manic Street Preachersin keikka lauantaina. Kiinnitän Walesin lipun kyynärsauvaani ja rynnin eturiviin, kattokaapa vaan. Mikään ei erota minua ja rakasta Jamesia toisistamme, ei edes yks typerä murtunu kinttu.

Surkuttelua ja kiukkulupauksia

Tämä on sitten itsesäälikirjoitus. Jos ei nappaa, niin skippaa allaoleva. Mutta nyt täytyy purkaa tunteita ja syäntä ja ja ja.

Kuten taisinkin jossain kirjoituksessani kertoa, ensimmäinen viikko murtuman jälkeen ei ollut se helpoin. Velloin itsesäälissä, makasin sohvalla ja itkin vähän väliä turhautumistani, kiukkuani ja avuttomuuttani. En ajatellut lähteä Haagiin, sillä pelkäsin muiden tanssien katsomisen olevan liikaa mielenrauhalleni. 

Sen viikon jälkeen päätin kuitenkin kiskoa itseni niskasta ylös ja piristyä. Tilanne on mikä on, ja ei se valittamalla parane. Koitin hakea asioista niitä posiitiivisia puolia jo koomisuuteen asti - "Hyvä että tää jalka murtui, sillä jos se olisi vain venähtänyt, olisin kuitenkin vain teipannut nilkan, mennyt kisaamaan ja tuhonnut nilkkaa vielä entisestään." Hyvä että jalka murtui...?

Tutut ihastelivat reipasta asennettani ja minä vain hoin samaa mantraa, "Tilanne on tää eikä se valittamalla parane". 

Tottahan se on. Mutta rajansa se on sillä positiivisuudellakin. Jostain syystä eilen jalkaa särki todella paljon. Ei auttanut kipulääkkeet, ei ylhäällä pito, ei nilkkatuen höllääminen tai poistaminen. Ei edes täys purkillinen Ben& Jerry's chocolate fudge brownie -jäätelöä (sellanen parituhatta kaloria). Suoraan sanottuna vitutti. Kattelin mustelmaista ja laihtunutta nilkkaani ja mietin, miten ikinä ehtisin treenata uudet askeleet kisakuntoon, kun tuolla jalalla ei kyllä loikita vielä pitkiin, pitkiin aikoihin.

Siinä voivotellessani mussukkani suostui hieromaan pohjettani. Hetken hierottuaan hän meni kommentoimaan, että pohje tuntuu selvästi kapeammalta kuin aiemmin. Siitä se ajatus sitten lähti ja mittanauha esiin - virhe!

Kävi ilmi, että aiemmin se vahvempi ja voimakkaampi pohkeeni on tällä hetkellä 2,5 senttiä kapeampi kuin vasen. 2,5 senttiä!! Vierekkäin katseltuna oikea sääri näyttää säälittävältä pikkulikan tikkujalalta verrattuna vasempaan (vaikka sekään ole lähelläkään Haagissa nähtyjä hirviöpohkeita).

Tiesinhän minä, että lihakset surkastuvat, mutta että näin näkyvästi! Olin edellispäivänä kirjannut intermediate slip jigin askeleita muistiin - nyt kaikki ne bicycle-hypyt ja keijut ja doublet ja rockit tulvivat mieleen. Miten ihmeessä voisin edes kokeilla bicyclen treenaamista näillä lihaksilla! Ei onnistu, ei kuukausiin. Bicyclessä siis pitäisi loikata korkealle ilmaan ja ehtiä potkia itseänsä peppuun kolme kertaa ennen laskeutumista sirosti toisella jalalla varpaille. Kaksikin potkua tuottaa minulle jo ongelmia, ja ennen murtumaa sainkin hypyn onnistumaan nipin napin kerran kymmenestä kerrasta. 

Tuossa allaolevalla videolla keiju on ensimmäisenä, bicycle kolmas hyppy (sinivalkoinen puku), double viidentenä (keltainen puku) ja rock-askel viimeisenä (punahelmainen tanssija). Video siis ihan siltä varalta, että rakasta lukijaani kiinnostaa, mitä minun pitäisi reenata (ei muuten tule koskaan näyttämään tuolta noi mun loikat, ei).

Byääh. Kyllähän minä edelleenkin tiedän, ettei tämä ole vakavaa, luita murtuu, elämä jatkuu. Mutta eilinen oli synkkä ja masentava päivä. Tänä aamuna matkalla töihin olin kaatua sekä torille menevässä että torilta lähtevässä bussissa, kun kuskit päättivät jatkaa matkaa välittömästi (toinen niin ärhäkästi, että olin jäädä keppeineni oven väliin). Molemmilla kerroilla paino rysähti sille väärälle jalalle. Aiisssaaata... No, saavatpa lihakset treeniä.

Ilon kautta, stana. Vaikka väkisin. Maananaina lääkäri, ja kepeistä eroon. Perjantaina Dubliniin. Ja minähän teen täydellisen bicyclen vappuun mennessä. Havuja, perkele.

"Rugby did that? So swimming with sharks just wasn't thrilling enough for ya?" - ja muita muistoja Haagista

Haag. Melkoinen viikonloppu. Tuskanhikeä, hysteeristä hihittelyä, huutonaurua, haikeuden kyyneleitä, ylpeyttä, iloa ja satunnaista huonoa omatuntoa. Seuraavassa jonkinlainen raportti vuoden 2014 EM-kisoista ja RTME feisistä. Muistikatkot pistän väsymyksen piikkiin.

Työ- ja rahatilanne johti siihen, että lento Amsterdamiin lähti perjantaiaamuna Helsingistä. Mikä tarkoitti, että bussi Turusta lähti neljältä aamulla. Mikä taas puolestaan tarkoitti, etten viitsinyt torstai-iltana pakkaamisen ja suihkulyllerryksen jälkeen mennä petiin muutamaksi tunniksi, vaan röhväsin sohvalla ja katsoin lähtöön saakka Game of Thronesia. Erittäin fiksua valvoa matkaa edeltävä yö. Erittäin.

Suurin osa ryhmämme tanssijoista oli mennyt Haagiin jo edeltä, mutta en joutunut reissaamaan keppeineni yksin. Tukihenkilönäni oli neiti T., joka osottautui korvaamattomaksi avuksi. Hän itsepintaisesti kantoi reppuani koko matkan ja kesti kärsivällisesti hidasta etenemistäni.

Hän myös suostui ottamaan kuvia aina kun mieleni niin teki.

Amsterdamissa Schipholin kentällä nappasimme käyttöömme pyörätuolin, jolla huristelimme halki valtavan kentän suitsaitsukkelaan. Ilman pyörätuolia olisimme varmaan siellä kentällä vieläkin... tilanteesta otettiin myös kuvia, mutta niitä just nyt ei ole saatavilla. Ei ehkä koskaan olekaan, nimimerkillä "Ehkä vähän olen pyöristynyt tässä kipsikaudella".

Rautatieasemalla bongasimme Helsinki-Tampere -joukkueen jäseniä, ja yhdeskoos suuntasimme pakaasikasan kera kohti Haagia. Jostain syystä paikalliset virnuilivat junassa, kun yritin lausua paikannimiä hollantilaisittain. Spui lausutaankin Späy.  

Sää oli nätti, mutta tätä enempää auringonpaistetta emme juuri ehtineetkään nähdä... kohti kisahallin uumenia!

Haagissa onnittelin itseäni hostellivalinnasta: ratikalla rautatieasemalta ihan viereen, kisapaikalta pari hassua korttelia. Universumi päätti kuitenkin heittää kurvipallon, sillä huoneemme oli hyvin jyrkkien, hyvin kapeiden ja hyvin kuluneiden portaiden päässä. Käsivarsijumpasta ei siis päästy eroon täälläkään... ensimmäisen päivän kohelluksen jälkeen portaat laskeuduttiin perinteisellä pepputyylillä.

Kuvassa ei näy koko portaikko. Sen sijaan siinä näkyy kaksoisleukaa kerrakseen.

Hostellissa oli myös "pientä" epäselvyyttä huonejaosta (eksyneen oloinen kreikkalaismies oli kirjattu kämppikseksemme, ressukkaparka). Koska väsymys alkoi tässä vaiheessa olla jo eeppisissä mitoissa, päätin suhtautua asiaan irlantilaisella "kaikki järjestyy, sure it will be grand" -asenteella. Ja jotenkin alakerran respan kanssa neuvotelleet tytöt saivatkin homman hoitumaan. Joten kiitos! "Mä hoidan" -feis mama ei hoitanu hommiaan, osa yksi. 

Perjantai oli ainoa päivä, kun meitä ei tarvittu kisapaikalla. Olimme Haagissa jo puoliltapäivin, joten päätimme kierrellä hieman kaupunkia ja odotella illan joukkotanssitapahtumaa. Osa suuntasi museoihin, osa halusi vain haahuilla ihastelemassa erittäin viehättävän Haagin katuja. Jos jalka olisi ollut kunnossa, kaupungissa olisi varmasti ollut enemmänkin katsottavaa. Nyt en uskaltautunut kovin kauaksi hostellilta, mutta lohdutin itseäni hokemalla, ettei Haag museoineen ja linnoineen mihinkään katoa. Ehtii siellä joskus toistekin turistina käydä, kisareissut ovat kisareissuja. Enhän minä viime vuonna Krakovastakaan ehtinyt nähdä kuin keskusaukion ja pari sivukatua illan jo pimettyä.

Mutta Haag on kyllä sievä, ja sääkin suosi. 

Tytöt ja perinnesillikoju. Jos jonoa olisi ollut vähemmän, ja vatsa vähemmän täynnä, olisin kyl kokeillu. Tuoksu = kalaisa.

Allekirjoitanut ja paikallinen poliisiauto jonkun tämmösen vanhan rakennuksen pihalla.

Joku tämmönen juttu jonkun talon pihalla. Kuten huomaa, turistiopas jäi kotiin.

Tämmönen talo.

Kisajärjestäjät olivat suunnitelleet perjantai-illaksi isoa flash mobia, jossa kisoihin osallistuvat tanssijat ryntäisivät yllättäen Haagin kaduille näyttämään, mitä se irkkutanssi oikein on.

Ideana oli, että järjestäjät lähettäisivät etukäteen osallistujille videon, jonka perusteella kaikki opettelisivat saman tanssin hyvissä ajoin - ongelma oli vain se, että järjestäjät panttasivat tanssiaskeleita viimeiseen asti. Kun videot viimein saatiin sähköpostilla vain muutama päivä ennen kisoja, moni halusi siinä vaiheessa keskittyä rauhassa kisatansseihinsa, eikä opetella uusia askeleita yhtä flash mobia varten. Näin tekivät mm. kaikki suomalaiset.

Eipä sillä, hauskaltahan se näytti vähän pienemmälläkin porukalla. Videotakin on, mutta sen lataan tänne kunhan kännykkäni tajuaa Youtuben. 

Ei tää valokuva oikein anna oikeaa kuvaa tapahtuneesta... siinä ne seisoo. Rivissä. Ri-vi-tans-si.

Illalla ei tarvinnut paljoa unta odotella. Seuraavana aamuna kisapaikalla piti olla ajoissa, sillä siellä odottaisi RTME feis (siis tanssikisat, jotka eivät sinänsä ole EM-kisat mutta järjestetään EM-kisojen aikaan ja tanssijat ovat lähestulkoon samat, joten vähän kuin EM-kisojen kenraali).

Tässä vaiheessa minun roolini oli olla se feis mama, joka pitäisi tanssijoistamme huolta ja varmistaisi, ettei heiltä puuttuisi mitään. Olin kaivanut esiin muistilistan, jonka kävimme neiti H:n kanssa läpi aamulla. Mitään ei saisi unohtua!

Kuva: Diddlyi.com

Hyyyyvin nopeasi tajusin kuitenkin kisapaikalla, ettei minusta olisi apua pukuhuoneissa. Tilat olivat sadoille tanssijoille melko pienet, joten minua ei keppeineni siellä kaivattu - enkä kyllä hikisenä ja uuvahtaneena erityisemmin sinne hinkunutkaan. "Mä hoidan" -feis mama ei hoitanu hommiaan, osa kaksi. Sen sijaan parkkeerasin peppuni katsomon puolelle, kaivoin esiin kannatuskyltit ja... siinäpä sitten istuinkin järkähtämättä seuraavat kahdeksan tuntia.

Pakko myöntää, tanssijoita katsellessa tunnelmat olivat melko sekavat. Välillä hihkuin innosta koulumme tanssijoiden näyttäessä parastaan, välillä taas mieliala laski, kun tajusin etten ole itse kokemassa pukuhuoneen kihisevää jännitystä. Tällä kisareissulla en seisoisi lavalla hermostuneena vuoroani odottamassa, en tanssisi parastani, en jännittäisi tuloksia pää pyörällä. Ja kun vielä näin nimeni ohjelmassa - oikein kirjoitettuna! - sydämessä kyllä vihlasi.

Puhumattakaan siitä, että kun katselin oman sarjani tanssijoita, mielessä pyöri vain "Tuon olisin voittanut... olisin tanssinut tuota paremmin... tuo tanssii huonommin kuin minä..." Todella ilkeää ajatella kanssatanssijoista noin, mutta minä olin katkera vanha täti jalka paketissa, joten koittakaa ymmärtää.

Siinä se killittää.

Mutta sanonpa vaan, että Scoil Rince Rooney Finland edusti kunniakkaasti! En edes muista, montako ykkössijaa koulumme tanssijat kahmivat, kakkos-, kolmos- tai nelossijoista puhumattakaan. Neiti T. tanssi primary reelillään kolmanneksi, eli hän nousi intermediate-tasolle. Nyt minulla ei ole mitään tekosyytä olla opettelematta intermediate-tason reeliä, kun sain hänet treenikaveriksi!

Itsehän en siis viime vuonna Krakovassa pärjännyt reelilläni niin hyvin, että olisin noussut ylempään sarjaan (muistaakseni olin reelissä neljäs, joka ei ihan riittänyt nousuun). Joten periaatteessa minun pitäisi kisata vielä primarytasolla - ja Haagissa oli tarkoitus niin tehdäkin - mutta nostan nyt itseni intermediateen omin luvin. Tai siis, opettajieni luvin, jos he siihen suostuvat.

Tästä käyn edelleen jonkinlaista sisäistä kamppailua, josta ehkä kirjoitan erillisen tekstin. Pitäisikö tasonousu hakea kärsivällisesti kisamenestyksen kautta (ei pakollista, mutta jotenkin kunniakkaampaa), vai haenko uusia haasteita ja ilmoitan itseni intermediateen jo nyt (mielekkäämpää, eikä mitenkään kiellettyä).

Puuh. Tässä vaiheessa koin todella surkeaa omatuntoa feis mamailustani, sillä tytöt joutuivat pärjäämään pukuhuoneessa keskenään. En ollut auttamassa heitä peruukkien ja pukujen kanssa, en noutamassa vettä, en oikeastaan mitään. "Mä hoidan" -feis mama ei hoitanu hommiaan, osa kolme. Istuin kyllä heidän tavaroidensa vahtina kuin lohikäärme Smaug, mutta välillä taas hyppyytin heitä hakemaan minulle vettä. Onneksi he vakuutelivat, ettei siitä ollut vaivaa. 

Lääkärin määräyksestä jalka pysyi aloillaan tuntikausia. Tunti. Kausia.

Ja jälleen kerran kisajärjestelyt kusivat. On se jännä, on. Sama juttu aina, sama missä kisat järjestetään. Aikataulu venyi ja paukkui heti alusta lähtien, ja tilanne vain paheni päivän edetessä. Alunperin kisojen piti olla paketissa viideltä, mutta hyvin pian selvisi, ettei niin tulisi käymään.

Edellispäivänä olimme löytäneet sattumalta urheilubaarin, joka näyttäisi screeniltä Wales vs. Uusi-Seelanti -rugbyottelun puoli seitsemältä illalla. (Kiitos vaan neiti N. asian tarkistamisesta!). Suunnitelmani oli koikkelehtia sinne kisojen jälkeen Walesin pelipaita ylläni, mutta kisajärjestelyt päättivät toisin. Puoli seitsemältä tansseja oli jäljellä vielä useampia, joten minä jatkoin peppuni puuduttamista ja hupenevien eväskeksien nakertamista.

Puuh. Sanonpa vaan. Puuh.

Kun lopulta pääsimme lähtemään kisapaikalta iltayhdeksän aikoihin, suuntasimme lähimpään pizzeriaan ahmimaan napamme täyteen. Hostellille päästyämme uni tuli silmään välittömästi alakerran baarin riehakkaasta karaokesta huolimatta. Puuuuu-uuuh.

Sunnuntai, ja EM-kisat. Koulumme tanssijoista neidit H. ja L. mittelivät soolotanssien puolella, jonka lisäksi kaksi joukkuettamme koittaisi onneaan ceili- eli ryhmätanssien parissa. EM-kisat ovat mestaruuskisojen lisäksi karsinnat MM-kisoihin, joten jännitys oli - jos mahdollista - vielä edellispäivää korkeammalla.

Parkkeerasimme jälleen katsomon puolelle ja kaivoimme kylttimme esiin. Kannustimme suomalaisten lisäksi myös norjalaisia soolotanssijoita, yhteispohjoismaisessa hengessä. Täytyy kyllä sanoa, että yli 20-vuotiaiden sarjassa EM-tason tanssijat ovat kaunista ja komeaa katseltavaa. Niin korkealla varpaillaan, niin nopeat ja terävät liikkeet, niin korkeat hypyt! Voi, kun joskus saisi omasta tanssista samanlaista.... Oli hauska huomata, kuinka itsestäni kuoriutui melkoinen tuomari. Arvioin askeleita, jalkojen asentoa, tyyliä ja terävyyttä - asuista puhumattakaan - kuin paraskin asiantuntija! 

Soolotanssit tanssittiin ennen ceilejä, joten suurin osa koulumme oppilaista pääsi kanssani katsomon puolelle kannustamaan. Naamastani kyl näkee, että olen lopunväsynyt, nuhjuinen ja kulahtanut. :D

Tanssijoiden näytettyä parhaansa jatkoon pääsijät kuulutettiin, ja ympyröin tanssijoiden kisanumeroita ohjelmalehtisestä kädet täristen. Pääsisivätkö neidit H. ja L. jatkoon? Entäpä norjalaiset? Iiik! 

Tuuletimme kuin villit apinat, kun neiti H:n numero (sekä norjalaisen neiti Å:n numero) kaikui salissa. Niin hienoo! Käytännössä tämä tarkoitti, että neidit olivat puolenvälin paremmalla puolella erittäin kovatasoisessa kisassa. Myöhemmin saimme kuulla, että neiti L. jäi vain kahden paikan päähän jatkosta, ja norjalainen neiti C. yhden paikan päähän! Hyvä Pohjoismaat! Woop woop! Kakkoskierroksella tytöt eivät nousseet enää kärkikahinoihin, mutta suoritus oli silti komea ja kehut ansaittuja!

Ja sitten, se ceili. Minun piti tanssia ceilijoukkueemme kanssa, mutta se ei nyt sitten toteutunutkaan. Vähän sydänalassa taas synkkeni, mutta ei auta, leuka pystyyn ja kannustamaan. Arvioin muiden joukkueiden tanssisuorituksia kynä sauhuten, sillä arvelin, että takahuoneessa vuoroaan odottavat likat haluaisivat kuulla jälkikäteen, miten muut joukkueet tanssivat.

Muistiinpanot ovat tosin melko kryptisiä näin jälkikäteen katsottuna... mutta draamalta säästytty tälläkään kertaa. Erään joukkueen tanssija kaatui, toisessa joukkueessa tanssija puolestaan tiputti peruukkinsa kesken tanssin! Irkkutanssin maailma on täynnä yleisön kohahduksia ja kirosanoja!

Suomijoukkueet tanssivat loppupäässä kisaa perätysten, ja hyvin tanssivatkin! Käsi täristen kuvasin Turun joukkueen suorituksen kännykälläni - harmi etten saanut Hki-Tampereen tanssia talteen, mutta kännykän muisti temppuili vastaan. Oli ihana nähdä, kuinka hienosti ne pitkään hiotut linjat napsahtelivat kohdalleen, ja kuinka iskulleen parit kääntyivät selät vastatusten paripyörinnässä. Treeni on se mikä kannattaa!

Ja siinä se. Kaikki tämä odotus ja treenaaminen, parissa minuutissa ohi. Eihän tässä järjellä ajateltuna ole... no, mitään järkeä. Mutta kun palkintojenjaon aika tuli, tuollaiset aatokset lensivät ikkunasta ulos. Sillä.....

HKI-TRE PRONSSIA, TURKU NELJÄS!!

Aivan älytöntä! Sitä kiljunnan määrää katsomossa!

Ihan luvattoman surkia kuva, kännykkä ei ihan riitä tällaiseen. Noi valkoraitaiset on suomalaisii, ettäs tiiätte.

Tämän jälkeen en olekaan enää aivan varma tapahtumien järjestyksestä. Jossain vaiheessa kävimme ottamassa iloisia yhteiskuvia, jossain vaiheessa katsoimme EM-mestareiden yhteisparaatin, jossain vaiheessa taputimme treble reel -kisalle. Tuntikausia kisahallin hämyssä saa pään vähän pehmeäksi.

Tiedä sitten, johtuiko se nälästä, jännityksestä, tunnelmasta, väsymyksestä vai mistä, mutta kun (jossain vaiheessa) tanssijat kisasivat "The Connie Manuel Memorial Treble Reel" -trophystä, olin lähestulkoon tippa silmässä. Treble reelillä on aina erityisasemansa kisoissa. Usein kisoissa on tietty teema, jonka mukaan tanssijat ovat pukeutuneet, tanssijoiden tyyli on vapaampaa, ja yleisö kannustaa innokkaasti taputtaen (mitä ei tapahdu muiden tanssien aikana).

Jotenkin se tanssin ilo, riehakkuus, tunnelma ja yhteinen jaettu rakkaus irkkutanssiin sai minut herkälle tuulelle. Että tämä porukka rakastaa tätä lajia, rakastaa tätä touhua, eikä edes miljoona tuntia samalla penkillä istuen haittaa enää yhtään! Iih!

Joo. Alla kyseinen kisa, katsokaa tuota tanssijoiden riemua! :)

Ja tässä vielä koulumme yhteiskuva! Tämä taitaa olla neiti K:n ottama, jonka häpeällisesti häneltä kopioin, mutta omalla kännykälläni ei tähän hätään kuvaa saatu.

 
Neiti M. laittoi tänään viestiä, jossa hän selvitti ceilikisan kolmen tuomarin pistejakoa hieman selkeämmin (en osaa itse vieläkään lukea tulostaulukoita). Yksi tuomareista olisi laittanut Hki-Treen ykkökseksi 90 pisteellä, Turun toiseksi 89 pisteellä. EM-kisoissa ekaksi ja tokaksi! Aivan huimaa!

Toinen tuomari näki Turun 5. sijan arvoiseksi, Hki-Treen 3. sijan väärtiksi, ja kolmas tuomareista nosti Turun neljänneksi, Hki-Treen kuudenneksi. Kaikkiaan Turku sai keskiarvon 82,3 pistettä, eikä Suomi-joukkueiden välillä ollut kuin yksi piste.

Tosin, nämä pisteet sitten vielä muutetaan jotenkin mystisesti irkkutanssijärjestelmän kautta toisenlaisiksi pisteiksi, joka heittää piste-eroja suuntaan ja toiseen, mutta en välitä siitä. Minulle riittää, että suomalaiset olivat yhden tuomarin mielestä EM-kisoissa kulta- ja hopeamitalin tasoisia!

Ai ai ai. Kyllä tätä sitten juhlitiinkin. Kunhan tytöt saivat tanssiasunsa ja peruukkinsa pakattua, suuntasimme ravinteliin syömään hyvin ja nostelemaan kuoharimaljoja. Ja tietenkin, ottamaan kuvia mitalikahveista.

Neiti T:n mitalikahvit.

Skoooooool!!!

Sitten vielä viimeisen kerran hostellin portaat ylös ja aamukuuden herätystä odottamaan. Tällä kertaa sain matka-avustajakseni neiti K:n, joka toisesta lähtöterminaalistaan huolimatta kärräsi minut lentokentällä niin pitkälle kuin mahdollista. Kiitos! Vielä yksi kärrykyyti lentokentän ystävälliseltä tädiltä, ja olin matkalla kotiin, uskomattoman viikonlopun, tunnevuoristoradan, kokemussirkuksen ja tanssin juhlan jälkeen.

Älkää kysykö ikkunan takana olevasta lehmästä, en minäkään tajua.

Että niin. Ensi vuonna uudestaan. Näiden kisojen piti olla viimeiset EM-kisani, mutta jos/kun vain saan tuon jalan kuntoon ennen kevättä niin, että treeniaikaa jää kokonaan uusille askeleille.... pakko päästä vielä kerran kokeilemaan, mihin asti rahkeeni riittävät.

Intermediate light double jig on jo plakkarissa.
Intermediate heavy jig, askeleet olemassa, treenattava aivan alusta asti.

Noilla kahdella minun täytyy sääntöjen mukaan kisata interissä. Seuraavat ovatkin sitten vain kunnianhimoisen naisen kunnianhimoista haihattelua....
 
Intermediate single jig, ehkä plakkarissa. Ainakin pienellä askelten tuunauksella?
Intermediate reel, askeleet olemassa, treenattava aivan alusta asti.
Intermediate slip jig, askeleet olemassa, treenattava aivan alusta asti.
Intermediate heavy jig, askeleet olemassa, treenattava aivan alusta asti.

Ja sitten... primary hornpipe, eh... plakkarissa? 

Töitä riittää. Tanssitossut Dubliniin kiitää ja kuittaa.

Toistaiseksi.

Aurinko ja risukasa

Hyviä uutisia! Jalka ei tarvitse leikkausta! (kop kop puuta) Kävin eilen ensimmäisellä kontrollikäynnilläni, ja enpä muista, milloin viimeksi olisin ollut yhtä hermostunut. Jos röngtenkuvat näyttäisivät, että jalka vaatii leikkausta, olisin voinut heittää hyvästit sille joulukuun Dublinin-matkalleni, josta jo edelliskirjoituksessa mainitsin. 

Ja ennen kuin joku sanoo, että sehän olisi ollut vain joku keikka, tai että niitähän tulee aina uusia, niin ei, näitä ei tulisi. Eikä kyseessä ole "vain joku keikka". Joulukuun keikka on todellinen Once in a lifetime -juttu, ja minähän en aikoisi sitä missata vain jonkun typerän katkenneen luun takia. Piste. Kun pelkästään keikkalippujen saanti oli massiivinen operaatio ja uskomaton onnenkantamoinen, niin tätä tilaisuutta ei missattaisi. Toinen piste.

Eli tämä oli siis alkuasetelma, kun istuin Neon odotushuoneessa ja kuvailin uutta kalalaukkuani aikani kuluksi ja hermoja säästääkseni. 

Röngtenissä hoitaja otti tällä kertaa kaksi kuvaa vähemmän, ja yritin päätellä siitä, että oliko se hyvä vai huono merkki. Näkikö jo kahdesta ensimmäisestä otoksesta, että luu oli paikoillaan vai toivottomasti vinksallaan? Arhghghghghg.

Lopulta ortopedi päästi minut tuskistani ja ilmoitti, että luun asento on hyvä. Kaikista viikon aikana saaduista tälleistä huolimatta pohjeluun irtopää ei ollut liukunut paikaltaan enempää, ainoastaan sen pienen nykäyksen verran, mikä näkyi aiemmissakin kuvissa. Kysyin varmaan kolmeen eri otteeseen, että nyt ei siis mennä leikkaukseen. Lääkäri alkoi katsoa minua jo vähän hitaasti. Mutta kun tämä oli tär-ke-ää-ää-ää. Nyt pääsisin feismammaksi Haagiin kannustamaan tyttöjä, ja ennen kaikkea Dubliniin (Haagin suhteen olin jo osittain luovuttanut, mutta nyt into lähteä sinne palasi rymisten).

Inisin myös, että haluaisin vähän aiemmin töihin. Vakuuttelin, ettei minun välttämättä tarvitse lähteä päivän aikana työpöytäni äärestä ruokalaa kauemmaksi (mikä on kyllä sinänsä ihan totta, puhelin on tytön paras kaveri). Alunperin lääkäri kirjoitti minulle saikkua 10.12. asti, mutta en taatusti aio röhnöttää sohvalla vielä yli kuukautta. Joten nyt kärvistelen vielä kotona kaksi viikkoa kipsin kanssa, jonka jälkeen se poistetaan (aaawwwwwyeah!), nilkka kuvataan ja tilanne tarkistetaan uudelleen. Sen jälkeen, jos kaikki on yhä hyvin, saan jalkaani kevyemmän nilkkatuen, ja palaan louhokselle. Keppien kanssa ja kinkaten, mutta silti. Hihittelin ja taputtelin käsiäni, ja lääkäri katsoi taas pitkään.

Niin, ja sain myös lentoluvan. Tässä vaiheessa lääkäri taisi pitää minua jo jokseenkin yksinkertaisena, mutta pakkohan asia oli tarkistaa, kun on tuo veritulppariski päällä ja kaikkea. "Niin, siis sinähän syöt verenohennuslääkkeitä, että sehän nimenomaan parantaa tilanetta lentämisen kannalta." Nii, joo, aivan. 

Eli positiivisia uutisia positiivisten perään. Teki mieli jo halata lääkäriä, mutta en sitten kehannut.

Siinä onnellisuuden puuskassa en sitten muistanut kertoa siitä, että olin syönyt viitisen päivää vääriä särkylääkkeitä verenohennuslääkkeideni kanssa. Siis sellaisia reseptittömiä, joita kotona lojuu polvi- ja ties minkä vammojen jäljiltä. Sunnuntaina siippani oli jutellut tilanteestani apteekkariystävänsä kanssa ja kävi ilmi, että minun olisi pitänyt saada joko apteekista tai suoraan lääkäriltä erillinen ohjeistuslappunen veritulppatabuja varten, ovat kuulemma sen verran jytyä tavaraa.

No, en saanut - ja kyllähän minä sen tuoteselosteen luin, mutta... lyhyestä virsi kaunis, niiden tabujen kanssa EI saa syödä mitään ibuprofeenia sisältäviä kipulääkkeitä, koska ibuprofeeni-tuotteet ohentavat verta vielä lisää. Ilman ibuprofeeniakin veritulppalääkkeitä syödessä riskinä on sisäiset verenvuodot.

Arvatkaaa mitä minä olin popsinut? Hiton hienoo hei. Mistä minä tiesin, että ibufprofeeni ohentaa verta (juntti mikä juntti). Aivan kuin veritulppapillereiden tuoteselosteen lukeminen ei olisi pelottanut tarpeeksi (väsymystä, uupumusta, kuolema), niin tämähän se piristi. Ilmankos olinkin tuntenut oloni koko viikon omituisen uneliaaksi ja veteläksi. Nyt pitäisi tarkkailla mustelmia merkkinä niistä sisäisistä verenvuodoista. Just. Nainen, joka saa mustelmia pelkästä höyhenen hipaisusta, ei oikein hirveesti halua saada hysteeristä "Nyt mä vuodan kuiviin" -kohtausta jokaisesta sinermästä. Puuh.

No, enköhän tässä vaiheessa olisi jo kuupsahtanut, jos elimistöni sylkisi verta sisuksiini. Minua väsyttää edelleen koko ajan, mutta nyt en ainakaan edesauta sitä ohentamalla verta entisestään ibuprofeenilla.

Eli kaiken kaikkiaan, tuota uupumusta lukuunottamatta koko hässäkkä alkaa jo näyttää positiivisemmalta. Kepeillä kävelykin sujuu jo jotenkuten (en silti edellekään pääse turhautumatta lähisiwaa kauemmaksi). Luu on ruodussa, popsin kalsiumia ja puputan juustoa, Haagiin mennään, Dubliniin joulukuussa, töihinkin parin viikon päästä. En enää jaksa murehtia kuntoni romahtamista, kyllä se sieltä takaisin saadaan. Nyt pitää olla vain ekstra-ekstra-varovainen, etten kolhi jalkaa mihinkään - siitä sain hyvin painokkaat varoitukset - ja viikon päästä saan ryhtyä laittamaan hieman painoa jalalle.

Eilen nukkumaan mennessä ryhdyin pohtimaan, miten hieman vinossa oleva luu sitten lopulta luutuu - siihenhän täytyy jäädä pieni kyhmy pintaan, kun reunat eivät ole aivan vastakkain. Siippani mutisi tyynyltään, että kyhmyn perusteella minut ainakin tunnistetaan helpommin, jos minut löydetään Walesin nummilta suonsilmään uponneena.

Awwww. Tosirakkautta on löytää aina se positiivinen puoli asioista.

Ihan eka murtuma ikinä.

Tuossa tunti sitten olin polvillani kylppärimme lattialla, litimärkänä, toinen jalka käärittynä remppateipillä pyyhkeeseen ja muovipussiin. Mietin, miten helvetissä pääsen ylös lattialta. Hetkeä aiemmin olin istunut matalalla muovijakkaralla suihku kädessäni ja miettinyt, miten saan shampoon hyllyltä, jonne en ylettynyt edes sormenpäilläni.

Pahoittelut rumista sanoista, mutta siinä melkein jo itku kurkussa kainalosauvoja haparoidessani tajusin, että nyt vituttaa. Olen jo ehkä jotenkuten sen kanssa sujut, että tämän vuoden EM-ceili ja RTME:n feis soolotansseineen jää väliin (katsotaan sitten jos/kun olen Haagissa, että miten tämä sujuna oleminen oikeasti toimii).

Mutta se, etten pysty edes käymään yksin suihkussa ilman suunnattomia vaikeuksia... siinä meni raja.

Minulta siis murtui pohjeluun ulkokehräs lauantaina, ellet rakas lukijani ole jo esimerkiksi Facebookin kautta kuullut. Aihetta on puitu FB:ssä jo ummet ja lammet, mutta koska se nyt vaikuttaa tanssiini ja tämä on tanssiblogi, niin kirjoitan tuntemuksia tännekin. Ja saapa äitikultanikin yksityiskohtaisen raportin. Ehkä mietin omaa suhtautumistani asiaan samalla, sillä en ole varma, onko tämä kisojen peruuntuminen uponnut vieläkään tajuntaan kunnolla.

Olimme siis ystävyysottelumatkalla Maarianhaminassa. Sää oli hyinen ja sateinen, mutta lämppien jälkeen olimme valmiita kentälle. Olimme saaneet vain muutamaa päivää aiemmin kuulla, että kenttä onkin luonnonnurmen sijasta tekonurmi, mikä huoletti hieman. Tekonurmi ei ole hyvä alusta rugbylle (en tiedä onko se hyvä alusta millekään lajille), sillä se ei jousta yhtään. Jos esimerkiksi liike pysähtyy äkillisesti, se rasittaa polvien ja nilkkojen kaltaisia kohtia todella rajusti. Joukkueellamme on monta esimerkkiä tekonurmen uhreista. On ollut kipsattua polvea, nilkkaa, ties mitä.

Mutta kun siellä asti oltiin, niin eipä siinä vaiheessa enää halunnut leikkiä rinsessaa ja kieltäytyä pelistä - ei edes silloin, kun kuulimme ettei peli olisikaan täys 15 vastaan 15, jota siis lähdettiin hakemaan. Huonompi kenttä, pienempi kenttä, vähemmän pelaajia... "pienehkö" pettymys, mutta näillä mennään ja hammassuojat suuhun.

Minä pelasin reunapaikkaa kuten yleensäkin, eli tehtäväni oli lähinnä koittaa estää vastustajajoukkueen vastaavan pelaajan läpimenot ja juosta kuin tuuli, kunhan pallo saavuttaisi minut. Pari minuuttia pelin aloituksesta joukkueemme syöttöpeli toimi siihen malliin, että sain pallon, ja lähdin harppomaan kohti maalilinjaa (oikeasti, tunnelinäkö on todellinen ilmiö). Kuulemma sain juostua hienosti monta metriä (ei niin helppoa rugbyssa, kun taklaus saattaa tulla samantien), mutta omasta mielestäni en ehtinyt minnekään, kun vastustaja olikin jo kiinni kropassa.

Sitten en oikeastaan tiedäkään mitä tapahtui. Minua ei sinänsä taklattu, lähinnä estettiin eteneminen, mutta yllättäen jalassa tuntui... oudolta. Ei siis mitään uskomatonta kipua, vaan todella, todella oudolta. Romahdin maahan ja ehdin miettiä, että nyt ei valkku tykkää, kun työnnän palloa väärään suuntaan (minun olisi pitänyt suojella palloa kropallani ja työntää sitä taaksepäin omalle joukkueelle). Sitten tuli itku. Jotenkin tajusin, että nyt meni Haag. Nyt meni niin pahasti.

Valkku ja pari ahvenanmaalaista saapuu paikalla katsomaan, mitä tapahtui. Valmentaja käskee katsomaan vain ylös taivaalle, eikä jalkaan, ja se naurattaa. Että mitä v-tua mä sinne sateiselle ja harmaalle taivaalle katson. Jutusta tuli pelireissun lentävä vitsi - when in trouble, kattele taivaalle. Jälkikäteen ajateltuna neuvo oli ehkä ihan hyvä, tai ainakin yritys saada minut ajattelemaan muuta kuin nilkkaa.

Huudan, kun toinen pelaaja painaa paisunutta nilkkaani. Yritän kysyä kylmäpakkauksia ja vakuutella, että kyyneleet johtuvat vain Haagin aiheuttamasta pettymyksestä. Lopulta minut kannetaan pois kentältä, peitellään takkeihin ja saan siteen jalkani ympärille. Jalkaan sattuu ihan saakutisti, mutta siinä vaiheessa vielä intän, ettei sitä tarvitse lähteä näyttämään terveyskeskukseen. Saan särkylääkkeitä ja yritän seurata loppupeliä.

Jossain vaiheessa kipu muuttuu kuitenkin sietämättömäksi. Tekisi mieli purra oma jalka pois, että kivun lähde häviäisi. Tärisen ja nielen kyyneleitä. Jälkikäteen kuulen, että naamastani oli nähnyt, että nyt sattuu. Annan periksi ja pyydän paikallista pelaajaa viemään minut sairaalaan. Huomaan käteni tärisevän, kun koitan kirjoittaa ilmoittautumislappuun tietojani. Lopulta odottelemme, että meitä ennen pelanneet junnut saavat hoitoa (tekonurmi!!!) ja taas täristään. Onneksi junnumme taisivat päästä vähällä, näin kuulin. Välillä nauran, välillä itken vaikken haluaisi. Lopulta hoitaja ottaa vastaan. En pysty muodostamaan ruotsiksi lauseita, joten keskustelemme englanniksi. Hän vääntelee jalkaani, minä huohotan (koska hei, kivustahan ei huudeta). Toinen hoitaja tulee hetken päästä tekemään saman. Huohotan ja sihisen lisää. 

Vuoroa odotellessa. Kuva neiti T.

Kakkoshoitaja käy keskustelemassa lääkärin kanssa, joka ilmeisesti arvioi, että kyse on vain venähdyksestä. Saan uuden siteen, kepit, pari panadolia ja laskun kepeistä. Ihana kuljettajamme vie minut ja tueksi lähteneen neiti T:n saunalle, jonne muut pelaajamme ovat jo ehtineet. Suloiset joukkuekaverimme auttavat minua aivan kaikessa. He toivat tavarani pelipaikalta, taluttivat lyllertävän tädin saunanlauteille ja uima-altaalle. Viileä vesi tuntuu jalan ympärillä niin hyvältä, etten haluaisi nousta altaasta ikinä.

Käymme vielä syömässä, ja palaamme majapaikkaan jatkamaan iltaa. Juttelemme, nauramme kippurassa ja minä tunnen oloni inhaksi, kun joudun pyytämään apua jokaiseen pikkujuttuun. Suurin osa jatkaa vielä yökerhoon, ja minä vedän loppuseuran kanssa kunnon pettymys-avautumis-humala-itkut, vaikka hävettää niin ettei veri kierrä. Mutta ehkä se teki vain hyvää. Ehkä.

Seuraavana aamuna päätämme käydä kävelyllä Maarianhaminassa ennen lautalle lähtöä. Tytöt kantavat minua vuoronperään reppuselässä, kun en enää pysty kävelemään keppien kanssa. Aina välillä tuntuu siltä, kuin nilkan sisällä olisi kohta, jossa kaksi pintaa hiertää toisiaan vastaan. Vähän kuin myllynkivet, nirsk, nirsk, nirsk. Mietin, miten venähtänyt tai sijoiltaan mennyt nivelside voisi tuntua siltä. Lopulta terminaalissa olen taas purskahtaa kiukkuitkuun, kun laivaannousutunneli (mikä sen virallinen nimi on?) vain jatkuu, jatkuu ja jatkuu, enkä millään jaksaisi enää nilkuttaa kepeillä eteenpäin. Pysähdyn, vieressä kävellyt valkku pysähtyy myös, ja katselen tunnelin ikkunasta ulos äärettömän epäkiinnostavaa maisemaa, ettei valkku näkisi vettyneitä silmiäni. Jalka sykkii, polttelee, nirskuu ja minun tekisi mieli heittäytyä uhmaikäisenä tunnelin lattialle selälleni.

Laivamatka menee tyttöjen passattavana (te ootte oikeasti ihania) ja hytissä torkkuen. Jalka on turvonnut ja tummunut, ja neiti A. kirjoittaa valkun ehdotuksesta nilkkaani "Åland". Meitä kaikkia naurattaa. Facebook-materiaalia! 

Vielä tässä vaiheessa luultiin, että kyse on venähdyksestä. Eihän toi ny niin paha ole...

Kotiin päästyäni olen lopun uupunut. Aamulla lyllerrän sairaala Neoon (joka on muuten ihan loistava paikka, suosittelen) ja tapaan ihanan lääkärin, joka röngtenkuvauksen jälkeen ilmoittaa, että luu on poikki. Se on myös liukunut sijoiltaan, mutta vain "luun kuoren" verran, eli lääkärin mielestä luun asento on hyvä. Jotain positiivista. Ja selittyipä se nirskuva myllynkivi-tunnekin sitten, ilmeisesti katkenneet luun päät ovat siellä iloiseti hiertäneet. 

Kerron minua saattavalle hoitajalle, etten ole koskaan aiemmin käyttänyt keppejä. Hän opettaa minua kävelemään niillä oikein lääkäriaseman aulassa. "Sä selviät kyllä näiden kanssa, kun oot noin urheilullinen ja nuori." Tyrskähdän. Joo. Sepä.

Kotiin päästyäni ilmoitan asiasta kunnon draamakuningattaren tapaan Facebookissa. Tanssiopettajani (ja kaikki muutkin) tsemppaavat ja vakuuttavat, että uusia kisoja tulee. En ole aivan varma, alkaako pettymykseni kääntyä jonkinlaiseksi lohduksi siitä, että nyt ainakin saan vuoden lisäaikaa oikeasti opetella intermediate-tason tansseja (miinus toipumisaika). Että jos koittais ajatella asiaa "ilon kautta", kuten neiti T. kommentoi. Ceili-joukkueemme tsemppaa myös, itse tunnen oloni petturiksi ja mulkeroksi, kun ilmoitan, etten voi tanssia kisoissa. Parhaillaan yritämme ratkaista varamies-tilannetta, että jospa sittenkin saisimme jonkun tilalleni ja joukkueen lavalle. Olemme treenanneet niin paljon, parantaneet tanssiamme niin rutosti, ja sitten käy näin. 

Ihan itse valitsin kipsin värin.

Joo, ei auta. Vituttaa vieläkin.

Seuraavaksi jännitetään, että onko luu pysynyt siinä hyvässä asennossa, vai joudutaanko nilkka leikkaamaan. Jos mennään leikkaukseen, on myös joulukuinen Manic Street Preachersien keikka Dublinissa vaarassa. Ajatuskin oksettaa. En edes... ei. Niin EI saa käydä. Lennän sinne vaikka kainaloihin ulottuvassa kipsissä. Tarkistuskäynti maanantaina. Tästä tulee pitkä, pitkä viikko.

Kiitos kaikille, jotka auttoivat minua reissun päällä, tai tsemppasivat. Eihän tämä maailmanloppu ole, ei lähelläkään. Vakavampiakin juttuja sattuu. Luut paranevat. Kuuluu lajiin.

Mutta sanonpa vaan, että tekonurmella en pelaa enää ikinä.

Harakka on kiiltävän perään, mutta kun treenatakin pitäisi

Blogini on vietellyt hiljaiseloa jo jonkin aikaa. Ei ole oikeastaan ollut mitään raportoitavaa. Haagin kisat lähestyvät vääjäämättä, mutta tällä kertaa ei ole peruukkikriisiä, tai pukukaaosta, tai meikkien opettelua. Viime perjantaina meikkasin itseni lähtiessäni ihan vaan paikalliseen baariin jytäämään, joten kauas on tultu siitä kun seisoin Stockan kosmetiikkaosastolla miettimässä, että olenko maidon- vai hunajanvalkoinen.

Hommat siis niin sanotusti puksuttavat tasaisesti eteenpäin. Viikot vähenevät ja ahdistus paskoista tansseistani kasvaa, mutta ei siitäkään voi joka viikko kirjoittaa. "Viikko 1. Vituttaa. Viikko 2. Edelleen kyrsii. En osaa. Viikko 3. No nyt osaan vielä vähemmän, kun en edes treenaa."

Eilen treenasin neitien L, T ja H kanssa pari tuntia. Sain uutta varmuutta slipariini ja reeliini, jotka siis sössin täydellisesti Krakovassa vuosi sitten. Tuolloin unohdin askeleet, lopetin kesken, kaaos, jne.

Tässä vuoden aikana olen ollut hieman turhautunut niiden samojen vanhojen tanssien hinkkaamiseen, ja rehellisesti sanottuna niiden treenaaminenkin on jäänyt lähes kokonaan, kun ei vaan enää nappaa. "No kun kyl mä ne osaan", ajattelen, vaikka niissä olisi parannettavaa vielä vaikka muille jakaa. Olen kyllästynyt niihin, toisin sanoen. Aina välillä workshopeissa olen saanut opeteltavakseni uusia, kivoja intermediate-tason reelin tai sliparin askeleita, mutta kun pitäisi käydä ensin pärjäämässä niillä alemman tason primary-askeleillakin... 

Jotenkin siinä eilen sitten tajusin, että koska sössin Krakovassa, minun täytyykin ajatella että en nouse lavalle "uudelleen" samoilla tansseilla (mikä olisi siis jotenkin äärettömän noloa, etten ole vuodessa oppinut uutta). Sen sijaan minun täytyy ajatella, että nyt jos koskaan näytän, että osaan ne. Pyyhin pois sen viime vuoden katastrofin, nollaan sen. Ei ole mitään viime vuotta, ei ole mitään "uusintakierrosta", vaan nyt on nyt, ja näytän närhen munat reelillä ja sliparilla. 

Ja tästä päästäänkin sitten aiheeseen, josta puhuin likoille sunnuntaina. Turhamaisuus ja kunnianhimo, siis. Krakovan kisoissa olin kahdesti toinen, kahdesti pykälän päässä voittajan pokaalista. Koska odotukseni olivat tasolla "No jos en lavalla kaadu", niin tuo tulos yllätti kaikki. 

Nyt pitäisi pystyä ajattelemaan samoin. "Lähden tekemään parhaani, katsotaan mihin se riittää", tiedättehän? Ei mitään suureellisia odotuksia pokaalista, ei turhaa toiveikkuutta. Mutta kun en pysty. Kaksi kertaa pykälän päässä... väkisinkin ruokahalu kasvaa. Ja vuoden lisätreenaamisen jälkeen minunhan pitäisi pystyä parempaan? Loogista, eikö vain? Tai vähintäänkin saavuttaa sama tulos kuin Krakovassa, siis vä-hin-tään?

Mutta mitä jos en saavutakaan? Mitä jos tulokseni on surkeampi kuin viime vuonna?

En väitä, etteikö minua olisi jännittänyt viime vuoden kisoissa. Jännitti, tolkuttoman paljon. Mutta nyt jännityksessä on uusi sivuvire; omat odotukset. Ja pahoin pelkään, että ne odotukset ovat turhan suuret. Tällä treenimäärällä, tai treenin puutteella, odotukset ovat aivan, aivan liian suuret. Ja siksi tulen pettymään. Ja se ärsyttää jo valmiiksi. 

Huikentelevaista kunnianhimoani hillitäkseni yritän lohduttaa itsenäni sillä, että menen lavalle sentään kahdella uudella tanssilla, primary single jigillä ja hornpipellä. Single jig on ihan kiva pikkutanssi, ja ellen mokaa täysin, sillä voisin pärjätäkin (haa, se kunnianhimo nostaa taas päätään, hys ny!) 

Mutta erityisesti hornpipella kisaaminen tulee olemaan hermoja raastavaa, sillä en ole sillä tanssinut sitten vuoden 2012 Tampereen PM-kisojen eeppisen mokailun jälkeen. Olematon rytmitajuni on kovalla koetuksella reelissä ja sliparissakin, mutta hornpipessa olen aivan hukassa. Voin tehdä lavalla askeleita suit sait miten sattuu, enkä vain kuule rytmiä, josta ottaa kiinni. Joten seuraavaa lavakaaosta odotellessa.

Ärh ärh. Miten saisi aivonsa ajattelemaan järkevästi, eikä luulemaan itsestään liikoja? Suhtautumaan realistisesti? Kunnianhimo on hyvä asia, suureelliset odotukset ja valtavat pettymykset eivät.

Ja sovitaanko niin, että jos en pärjää (taaskaan) primary sliparilla ja reelillä, niin saan hylätä ne ja ryhtyä opettelemaan ihan omaksi ilokseni intermediate-tason tansseja? Tanssivihossani alkaa olla jo liian iso pino askeleita, jotka olen opetellut kertaalleen workshopeissa, mutta treenin puutteessa unohtanut sen siliän tien... 

Yöh. Taidan oksentaa Haagissa ennen lavalle menoa.

Ja taas mennään

Puuh lääh. Ei tietoa tanssien tasosta, eikä oikein mistään muustakaan. Mutta viikot käyvät vähiin, joten tämäkin piti taas tehdä.

Finnair voitti tarjouskilpailun tällä kertaa. Eläköön syksyn alennusmyynnit!

Lähdenkin seuraavaksi metsään istuttamaan puita ja maksan lentomaksun lieventämään huonoa omaatuntoani. 

Niin ja mitä tapahtui sille "Jos vain neljä tanssia tällä kertaa" -suunnitelmalle? Sain kahlattua ja tulkittua viikonloppuna Haagin feisin ohjelman läpi (urakka, joka vaatii vähintäänkin lampaan hermot, Rosettan kiven ja pari tuskaista huutoa). Ja jotenkin tää lista taas meni tämmöseksi. Seittemän kertaa lavalle, hop.

Okei, saatan jättää sliparin pois koska se viime viikon treeneissä kuvaamamme video kummittelee edelleen mielessä. Yööhghghghghg. Eli kuus tanssii. Ehkä. Ehkä. 

Mun päätöksentekokyky on kyllä toisinaan niin olematon. 

Emmäkyl mittään siitä ohjelmasta tajunnu että ehkä tää on ihan päin honkia koko lista.

Lennot, check.
Majoitus, ehkä kohta check
Puku, haisee pahalle mutta check
Tanssitaito, eip.

Pakka hajalla, mutta hupparit tallella

Kattokaa nyt mitä sain hääpäivälahjaksi siipaltani! Aivan huima!

Mies on aina vähän pihalla siitä, että minä iltoina minulla on treenei ja jos, niin mitä ja mihin aikaan. On toi yhteinen aika vähän kortilla varsinkin nyt, kun lomat ovat ohi ja vuorotyöt taas alkaneet. Eilen hän sitten kiikutti minulle tämän, ihan oman harrastusnaulakkoni, johon voin kätsysti kirjata menot - ja ennen kaikkea, ripustaa harrastukseen kuuluvan hupparin kunkin päivän kohdalle.

Ette muuten usko, montako hupparia meidän taloudestamme löytyy!

Näyttää siltä, että perjantait ja lauantait ovat tällä hetkellä vapaita. Rugbyaikataulu muuttuu vielä syksyn aikana, kun varsinainen pelikausi päättyy - toivon tällä hetkellä kaikki sormet sekä varpaat ristissä, etteivät uudet harjoitusajat mene tanssitreenien kanssa päällekäin. En jaksaisi taaaaaaas ilmoittaa joukkueelle, että minua näkyy vain silloin tällöin jos silloinkaan. 

Perjantaisin olisi myös show-kurssi, jossa tanssittaisiin irkkua vähän modernimpaan tyyliin ja uudemman musiikin tahtiin. Se houkutteli todella paljon, sillä rakastan uusien pop/rock-biisien ja irkun yhdistelyä. Vielä viime viikolla olinkin liittymässä kurssille mukaan. Mutta aion nyt kerrankin kuunnella järkeä ja kroppaani, ja kieltäytyä siitä. Minulla on tekemistä kolmissa eri tanssitreeneissä / viikko, ja varsinkin, kun sooloaskeleeni ovat aika surkeassa jamassa tällä hetkellä.

Kesän hyvä harjoitusputki katkesi noin kaksi kuukautta sitten sairasteluun, lomareissuihin ja ihan vain parin viikon patalaiskuuteen. Palasin sooloaskeleideni pariin sunnuntaina, ja huonoltahan se näytti. Uudet askeleet olivat lähestulkoon haihtuneet mielestä, ja vanhatkaan eivät tuntuneet soljuvan siihen malliin, miten niiden pitäisi soljua EM-tason feisissä. 

Tässä vaiheessa pitäisi jo hioa yksityiskohtia, joten olen pahasti jäljessä omista tavoitteistani. En usko, että pärjään läheskään niin hyvin kuin Krakovassa, joten olen jo päättänyt karsia osan tansseista ja keskittyä vain muutamaan. Että jos seitsemän tanssin sijasta vain neljä...?

Single jig: uusi, primary-tason, menee ihan jees. Simppeli ja lyhyt, jopa niin simppeli ja lyhyt että treenaamiseen on vaikea löytää motivaatiota.... vaikka mitä simppelimpi, sitä täydellisempäähän tekniikan pitäisi olla?

Light double jig: uusi, intermediate/primary-tason. En tajua tanssia ollenkaan. En saa siitä kaunista, ja pari käännöstä ovat täysin käsittämättömät. Miten ne pitäisi tehdä?!? Nyt jos koskaan kaipaan opettajaa, joka pistäisi tekemään saman kohdan kymmenen kertaa uudelleen ja sanoisi, milloin ollaan edes lähellä oikeaa.

Heavy/treble jig: uusi, intermediate-tason. Aloitin sunnuntaina. Ei tuu kisakuntoon, mutta jos nyt yrittäis edes opetella sen ensi vuotta varten.

Reel ja slipari: vanhat, primary-tason. Näillä saan vielä kisata, kun en pärjännyt Krakovassa niin hyvin, että olisin noussut seuraavalle tasolle. Mutta joo. En tiedä. Ehkä keskityn vain toiseen ja hion sen niin täydelliseksi kuin näillä jaloilla saa, ja skippaan toisen. Kuvattiin eilen videolle slipari. Ai helvetti kun sen katsominen teki pahaa. Yöh.

Trad setti: Jockey to the Fair oli jo hallussa, sitten tuli treenitauko, joten taidan kisata vanhalla tutulla Blackbirdillä. En usko saavani Jockeytä kisakuntoon ajoissa.

Sitten tekisi mieli opetella uusi intermediate-tason slipari, ja kerrata se vanha treble reel, jonka muistan jotenkuten mutta en oikeasti kyllä mitenkään... 

Mihin tässä keskittyisi? Täytyy sanoa, että tällä hetkellä pakka on täysin hajalla. Pari kuukautta kisoihin, eikä kisafiilistä ole lainkaan. En tiedä, mihin tarttua. En haluaisi lähteä kisaamaan puolivillaisilla tansseilla. Lavalle kiipeäminen tietäen, että nyt en saa tanssittua parastani... jotenkin se ajatuksenakin tökkii.

Tarvitsisin jonkinlaisen tukiryhmän. Katsottaisiin tanssit läpi, ja niistä ne pahimmat kohdat, joita vielä ehtisin tällä aikataululla hioa. Ehkäpä pyydän seuraavissa soolotreeneissä tanssikamuiltani apua. Yksin pään sisällä tämän pohtiminen saa vain vatsan muljahtelemaan ja puklun suuhun.

Yöh yöh yöh.

Etsitään kadonnutta tsemppiä. 

Irlanti. Bíonn siúlach scéalach.

Minulta usein kysytään, mitä teen Irlannin reissuillani. Kun matkustan... *kauhistus* yksin. Kun menen pikkukyliin ja paikkoihin, joissa ei nähtävyyksillä kehuskella.

No.

Tällä kertaa... 

Jumalanpalvelusta ei pidetty tässä kirkossa.
Kuva on mukana vain osoittamassa, että reissullani
paistoi myös aurinko.

...kävin iirinkielisessä katolisessa messussa ja yritin parhaani mukaan pysyä mukana kaikissa polvistumisissa ja sen sellaisissa. Pappi puhui kiihkeästi, ja luulen, että Saatana on myös iiriksi Saatana. Jälkikäteen juttelin valkohapsisen mummon kanssa kävellessämme kirkolta kylän läpi.

Mummon kädet olivat niiiiin pienet ja hennot, kun hän otti käteni omiensa väliin ja opetti, miten iiriksi sanotaan "Peace be with you". En muista sitä enää, mutta muistan hänen käsiensä kuulauden ja lämmön.

Ihan uudet sukat. Läääämpimät.

...rentouduin villasukat jalassa ja join litroittain teetä. Kirjoitin. Luin. 

Pakollinen kirjasuositus: Niamh Boycen The Herbalist oli kaikkea muuta kuin söpönromanttinen harlekiinikirja, vaikka kannen perusteella niin pelkäsinkin.













Tällä kertaa...
 
...lausuin derryläisen matkatyöläisen iirinkielisen nimen oikein. Se kuulemma hämmästytti. Siitä alkoi omituinen juomatarjoilukierre, jossa minulle tarjottiin juotavaa, minä tarjosin takaisin, ja taas minulle kiikutettiin eteen tuoppia, koska nainen ei vaan voi jäädä maksupuolelle. Jaa ei vai? 

Tämä taas johti siihen, että seurueeseen kuulunut 21-vuotias derryläinen kloppi yritti hurmata minua porukan jatkoille työnantajansa työkaluvajaan. En lähtenyt, mutta naurua riitti. Erityisesti siitä, että hänen kasvonsa ylettyivät suunnilleen rintojeni tasolle.

Tämä kettu lähti Derryyn.

Lopulta päädyimme seurueeseen kuuluneen kossin kanssa pubin edustalle kiviaidalle juttelemaan siskonsa lapsesta, jonka kuvia hän esitteli puhelimestaan. Lapsen isä oli kuollut syöpään jokin aika sitten, ja nuorimies yritti auttaa siskoaan parhaansa mukaan. Ikävä oli kuulemma kova, mutta reissutyöläinen menee sinne missä töitä on. Annoin taskussani olleen pehmoleluketun ja pyysin antamaan sen lapselle tuliaiseksi. "You are a good woman", nuorukainen supisi.

Hörpimme pubista salakuljettamamme viimeiset kaljat pois ja heilutimme hyvästit. Hän ja flirtti kääpiömenninkäinen poistuisivat saarelta aamulautalla, minä jäin vielä. Aamulla mietin ikkunalaudalla istuessani, pitäisikö minun käydä laiturilla halaamassa hyvästit.






Tällä kertaa myös...

...söin kakskytmiljoonaa kiloa ranskalaisia ja join satakolkytmiljoonaa litraa olutta ja nyt painan ryhävalaan verran ja tissit ovat niin isot että säikähdän niitä joka kerta peiliin katsoessani.

Matkalla Inis Oírrille Happy Hookerilla.

... kävin päiväretkellä naapurisaarella. Matkalla juttelin yhteysaluksen miehistöön kuuluneen, virttyneeseen villapaitaan pukeutuneen sedän kanssa merestä, tatuoinneista ja kaikesta tärkeästä. Setä muisti minut aikaisemmilta reissuiltani, mikä hitusen yllätti, mutta tuntui myös mukavalta. Enda-sedän mielestä meri on kaunis rumallakin säällä. Sovimme näkevämme viimeistään puolen vuoden kuluttua.

Juttutuokion jälkeen Enda palasi töihinsä ja minä yritin painaa mieleeni, miltä dieselin, suolan ja merilevän yhdistelmä tuoksuu. Siinä haaveillessani en tajunnut, etteivät muut matkustajat jääkään samalla laiturilla pois, eivätkä siksi liiku kohti kulkusiltaa kuten odotin. Yht'äkkiä havahdun ajatuksistani ja tajuan, että laiva on lähtenyt jo kohti seuraavaa satamaa.

Juoksin hämmästyneen Enda-sedän luo. "Eikö sinun pitänyt jäädä tälle saarelle?", hän huudahtaa. "No piti!". Setä virnistää ja huikkaa samatien kapteenille jotain iiriksi. Veikkaan lauseen sisällöksi "Täällä olis tää yksi idiootti, joka jäi laiturilta." Luikin yläkannelle, ja päätään puistellen miehistö kääntää laivan isossa kaaressa ympäri. Nolotti. Laiturille päästyäni yritin olla kompuroimatta kiinnitysköyden painon alla, kun kapteeni pyysi minua heittämään sen takaisin alukseen. Paluumatkalla villapaitasetä-Enda hymyili ja huikkasi "Nähdään huhtikuussa!".

Inis Oírr.

Hihihiii.

Tällä kertaa lisäksi... 

...istuin satametrisen kallion reunalla ja yritin jälleen painaa mieleeni, miltä aaltojen kumu kallioita vastaan kuulostaa.

Se kuulostaa majesteettiselta, hypnoottiselta ja kutittavan pelottavalta. Tein upottavan paksussa, kasteisessa ruohikossa ruohoenkeleitä. Kiipeilin, hypin ja kapusin jokaisen vähänkään jännittävältä näyttävän kallion taakse, raavin polveni orapihlajoihin, kynteni kiviin ja polveni kallioihin, mutta nauroin silti ääneen aina uuden upean maiseman paljastuttua. Halailin aaseja ja tanssin muinaisilla linnoituksilla kädet ilmaan kohotettuina.
 

Palattuani kylään aurinko alkoi paistaa kirkkaalta taivaalta. En vaan jaksanut kiivetä enää takaisin. Mutta maisemat ovat upeat sumuisuudesta huolimatta.

 

....vaeltelin myös tuntikausia niityillä ja nummilla, ja ihastelin yö toisensa jälkeen Linnunrataa. On asioita joita haluan muistaa myös kuolinvuoteellani, ja yöt Aranilla kuuluvat niihin.

Polttarit Father Ted -tyyliin!

...heittelin pappi-Elviksiksi pukeutuneiden naisten kanssa puhallettavaa seksinukkea pubin pihalla. Tiedän. Tuossa lauseessa ei ole mitään järkeä. Samana iltana tanssin itseni hikeen, nauroin ja lauloin kovaa ja korkealta.








  
  

Tällä reissulla myös...

...sukelsin sateisena päivänä mereen vaatteet päälläni. Sitä ennen majapaikkani työntekijät olivat kaataneet päälleni kaksi sangollista samaa merivettä jääpaloilla maustettuna. Sain kesken matkaani kuulla, että rugbyvalmentajani oli päättänyt haastaa minut Ice Bucket Challenge -hyväntekeväisyystempaukseen, joten päätin tehdä sen vähän eksoottisemmassa ympäristössä. 

Sukelluksen jälkeen majapaikkani isäntä kutsui minut syömään kokkaamaansa kanasoppaa, sillä "kuka tahansa niin hullu, että sukeltaa mereen vaatteet päällä tähän aikaan vuodesta, on ansainnut soppansa. You crazy woman". Soppa oli kuumaa ja hyvää.


  









Tällä kertaa myöskin..

Kerry ja viimeinen niitti Mayon arkkuun.

...seurasin Gaelic footballin sydäntäjäätävän jännittäviä semifinaaleita, kun Mayo otti pataan Kerryltä, mutta kaikkien yllätykseksi piskuinen Donegal pieksi jätti-Dublinin. Huuto pubissa oli korviahuumaavaa. Kannattajat hyppivät toistensa syliin, kattolamput olivat vaarassa, vaatteeni uivat oluessa ja olin rutistua halauksiin, mutta nyt ainakin tiedän, ettei Dublinia pidä kannattaa.


Onnekseni Gaelic footballia ei pelata Turussa. Yhdellä reissuistani tutustuin rugbyyn, ja miettikääs mihin se johti. :P










 
Tällä kertaa niin ikään...

 ....lähdin viimeisenä iltana kiertämään saarta sen verran, mitä puhkikuluneet kenkäni antoivat myöten. Istuin rannalla kunnes peppua pitkin selkärankaan yltänyt kylmyys pakotti liikkeelle. Meri oli tyyni, mutta aaltoja riitti sen verran, että rannan tuhannet pienet sileät sorakivet ratisivat joka kerta, kun aalto vetäytyi takaisin mereen. Nauhoitin aaltojen kohinaa ja kivien ratistelua kännykälläni.

Sitä tietää että on aika petiin, kun bussipysäkitkin nukkuvat.

...palasin Dubliniin. Bussin lähtiessä Galwaysta jouduin jälleen nielemään kyyneliäni, vaikka lupasin, ettei niin kävisi tällä kertaa. Mutta aina niin käy. 

Illalla kävin keskustan pubissa, joka oli parin illan ajan tukikohtani Dublinin kisojen aikaan. Sielläkin minut muistettiin. Kun yritin kysyä Declan-nimiseltä kyypparilta, miksi hän muistaa minut puolentoista vuoden jälkeenkin, hän vain iski silmää ja totesi olevansa hyvä työssään. Ilmeisestikin näin. Keskustelimme myös Irlannin naisten asemasta 30-luvulla ja tänä päivänä.

Joskus yllätän itsenikin vaikuttamalla niin fiksulta.

.... palattuani hostelliin kuuntelin vielä ennen nukahtamistani pyöreiden sorakivien ratistelua puhelimestani, ja koitin olla jälleen pakahtumatta.

En oikein onnistunut siinä.

Dublin.

Ja nyt pitäisi palata arkeen. Kahden kuukauden tanssitauon jälkeen raahasin itseni salille eilen, ja tänään vielä uudelleen. Sooloaskeleet vaativat valtavasti töitä. Val-ta-vas-ti.

Huoh. Ahistus. Jännitys. Into!