Kuninkaallinen posti on patahidas

Lupailinhan uutta merkintää peruukeista ja blingistä? Tässäpä tulee.

Alkuun ihan rouheentörkee mainos. Mutta kun tää on niin ihana, että on pakko. Tilasin itselleni peruukkikassin Celtic Creationsilta. Peruukkikassin, saatat kysyä. Khyyllä, peruukkikassin.

Minulla meni nimittäin herrrrrmo viimeistään Krakovassa, kun sitä kiharapilveä piti tunkea kaikenmaailman minigrippipusseihin, tai suihkumyssyihin, tai voipapereihin, jotta kutrit pysyisivät edes jotenkin kuosissa. Tanssiystäväni, fiksu neiti P. keksi kääriä peruukin harsokankaaseen. Se pitikin peruukin kasassa, mutta harsonyytti piti vielä sulloa  muovipussiin tai kangaskassiin kuljetusta varten.

Mulla meni hermo. Ei sillä, että olisin turhantarkka, mutta haluan pitää ei-niin-halvasta peruukista hyvää huolta. Takkuinen peruukki ei näytä hyvältä (en nyt kommentoi tähän mitään siitä, näyttääkö se peruukki ylipäätään hyvältä).

Hermo meni myös sen pirun tiaran kanssa. Eiiiii sillä, että olisin turhantarkka, mutta eihän sellaista leikkitimantti-kötöstystä voi noin vain repun pohjalle ahtaa. Irtoavat vielä timangit, ja sitten on itku puserossa kisapaikalla. Joten olen roudannut tiaraa käsimatkatavaroissani kuplamuoviin käärittynä ja katsellut kattoon, kun lentokenttien läpivalaisulaitetyypit ovat nostelleet kulmiaan. Kyllä, kuljen ympäriinsä rinsessakruunun kanssa, entäs sitten? 

Plus pinnit, ja hiusvalkit, ja pompulat ja ja ja.. pikkusälää tuhottomasti, ja jotain oli aina jossain väärässä paikassa.

Eli tää on ollu ihan hirvee kriisi. I-han hir-vee.

Ennen joulua törmäsin sitten Celtic Creationsin FB-faniryhmässä peruukkikassiin. Eikä se ole vain peruukkikassi! Ei, se on niin paljon enemmän.

Royal Mail toi paketin Suomeen hevosrattailla. Mutta tänään sain saaliin sylkkyyni!

Ensinnäkin, siinä on kolme eri lokeroa. Kolme! Kauppiaan mukaan pohjalokeroon voi tunkea peruukkinsa, päällikerrokseen voi laittaa sukkansa ja hiusvalkkinsa, ja keskimmäiseen tiaran mukavasti kellumaan pehmoisten kerrosten väliin. Aivan brillianttia! Tyhjänä laukun voi litistää kasaan, ettei se vie edes tilaa. Nerokasta! Ja siihen sai nimensä kirjailtuna! Huikeaa! Joulun jälkeen laukku oli alennuksessa, vielä parempaa!

Lokerot ei ny oikein näissä valaistusoloissa erotu, mutta niitä on siis kolme.

Tässä näkyy idea paremmin. Kuva: Celtic Creations

Joo, saatoin vähän innostua, mutta kamoon, onhan toi nyt aivan älytön vehje ja pakkohankinta. Tänään se tuli sitten postissa. [Toim. huom.: VIIMEIN. Royal Mail vois tunkea itsensä helvetin syvimpiin syövereihin.] Vaikuttaa laadukkalta, kangas on tukevampaa kuin odotin, ja vetoketjut/neppari napakoita. Ei siis huono hankinta.

Kynillekin paikkansa, että voi kisaohjelmaan kirjata hyvät tanssijat ja ihan saakutan hyvät tanssijat.

Iiii. :D Ne kirjotti mun nimen oikein!!!

Ja koska lokeroita on kolme, kassiin mahtuu kivasti myös toinen peruukkini, ja toinen tiarakin. Toinen peruukki? Kyllä vain! Joukkueemme on hankkimassa uutta peruukkia - ja uutta tiaraa. Kun antaa irkkupirulle pikkusormen, se vie koko käden...  

Joukkueidemme yhtenäisen tyylin vuoksi opettajamme nimittäin päätti Helsingin workshopissa, että käytämme kaikki niin sanottuja bun wigejä, eli sellaisia nutturapesiä. Kiharapilvi ei enää kelpaa, ne ovat kuulemma menossa pois muodistakin (jessssshhh!). Eli ostoksille, mars.

Tämmöinen esimerkki. Kokoja on sitten niin monta kuin tanssijaakin,
nyrkin kokoisesta nyytistä tuollaiseen kasaan. Kuva: Celtic Creations.

 
En ole aiiiiivan varma, miten näin lyhyisiin hiuksiin kiinnitetään tuollainen nutturaperuukki. Niskahiukset eivät kuitenkaan yllä tarpeeksi ylös, joten hahtuvat heiluvat valtoimenaan.  Osittain tästä syystä joukkueemme hankkikin kiharapilviperuukit PM- ja EM-kisoja varten, joukkueessa kun on parikin lyhyttukkaista.

Opettajamme vakuutti sen kuitenkin onnistuvan, kuulemma niskavilloja varten tarvitaan vain paljon hiuslakkaa/vahaa. Paljon. Öhghgh. Täytynee testata tämä taktiikka vielä ennen kisoja, kunhan noi nutturat saadaan tilattua. Hysteerisiä hihityskohtauksia luvassa, veikkaan mä.

Ja eihän se ny käy, että joukkuetiarat olisivat mitä sattuu? Kuudentoista samanlaisen tiaran ostaminen on melkoinen urakka, mutta opettajamme lupasi huolehtia siitä ennen kisoja. Ollapa kärpäsenä katossa, kun hän suuntaa kassalle sen korukasan kanssa!

Lisäksi meidän on hankittava 32 paria sukkahousuja (kaksi paria päällekkäin per tanssija, etteivät sääret taatusti näy), 16 hiusvalkkia otsahiusten kumpua varten (koska missikumpu ei todellakaan ole so 1990's), sekä yhtenäiset meikit (odotan innolla, kuinka tummaksi tämä haamunaama meikataan). 

Vähemmästäkin hihityttää. Oikeasti.

Mutta järjellisimpiäkin uutisia liittyen blingimaailmaan: Mekkomme etenee! Ompelijamme, neiti E. sovitti viime viikolla kaavoja päälleni, jotta saamme jonkinlaista käsitystä siitä, mitä olemme tilanneet ja mitä oikeastaan haluamme. Kangasvalintojakin on jo tehty, ja ainakin minun mielestäni hyvältä näyttää. Ei pinkkiä, ei turkoosia, ei neonvärejä. Päänsärkypuvun sijasta luvassa on ihanan tummaa laivastonsinistä ja kuultavan valkoista (plus miljoona kristallia).

Kaikkinensa tyylikäs väriyhdistelmä, ja näyttänee hyvältä näin vähän "kypsempien" tanssijoiden yllä. Alaosastakin on saatu jo pari mallikappaletta kokeiltavaksi, ja kovin nätisti liehuvat helmat. Hihii.

Voitte olla siis varmoja, että luvassa on lisää koomisia kuvia, kun ryhdyn räpeltämään nutturaa päähäni. Saati kokeilemaan MM-tason kisameikkiä. Tällä Bat-kanavalla, tähän Bat-aikaan.

Nyt hiplaan peruukkikassiani.

Trololololo

Otin tänään virallisen kisapassikuvan. Oikein nätiksi laitoin itseni, meikkasin ja kivasti laitoin hiuksetkin niin. Pesin ja puunasin, hemaiseva kiharapilvi laskeutui ohimoilleni sievästi.

Ja sitten kamera sanoi räps.

Ja sitten lopputulos oli tämä.

Voi viiiiiittt....

Paras noin tusinasta kuvia. Juuh. Tällä mennään. Kuljeskelen ympäri The London Metropole Hotelia tämmöinen kisapassissani killittäen.

Alan ymmärtää, miksi rugbykamuni herra M. pörrötti hiuksiani lauantaina ja ilmoitti Trollin saapuneen Castleen.

 

Kuva: http://remindmagazine.wordpress.com

 Mä niin ajelen hiukseni huhtikuun 22. päivä.

Castlen kaipuu

Castle. 

Ollaan Castlessa, tuu tänne. Meen Castleen, tuun kotiin tunnin päästä. Oon vieläkin Castlessa. Meen huomenna Castleen. Castlessa olis peli. Otan Castlessa vielä yhden kun bussi meni jo.

Sain tänään kuulla, että the Castle Irish Bar lopettaa huomenna. Alun "Mitä perkelettä, ei helevetti ei?!?" -tunteen jälkeen päätin ryhtyä tunteikkaaksi. Sillä melkein viisi vuotta tämä iloinen irkkubaari ehti olla se "toinen olohuoneeni". Vuosissa ei kovinkaan pitkään, vakiobaariksi viitisen vuottahan on suorastaan aloittelijamaisen lyhyt aika.

Mutta ne muistot, ne muistot. Se hassu fiilis, kun olimme neiti A:n kanssa katsomassa rugbyn World Cupin otteluita lauantaiaamuna ennen aamukymmentä ja joimme alkoholintonta olutta. Olut oli pahaa, Wales tippui semi-finaaleissa, mutta sitä kautta tutustuimme Eagles RFC:hen. Lopun tiedättekin. 

Wales vs. Ranska.

 
Ne pyhän Patrikin päivät, kun olemme vetäneet ihmistungoksessa irkkutanssia ja yrittäneet saada Fairy reeliä onnistumaan, mutta aina joku (köh köh) kääntyy väärään suuntaan. Ne typerät Guinnessin tai Magnersin mainoshatut, joita vaatekaapin ylähyllylle on kertynyt jo aivan liian monta, mutta silti joka vuosi on pitänyt saada uusi. Ystäväni neiti E:n hymy "I still hate Thatcher" -paidassaan. Se fiilis, kun sain viskipullon palkinnoksi parhaasta pukeutumisesta. Lopun arvannettekin.

Ilme kauhea, puku viskipullon arvoinen. Kuva: Markku K.

Ne kymmenet, sadat, tuhannet kerrat, kun olemme istuneet iltaa rugbyporukan kanssa. 

Hampurilaistanssi. Tuhotkaa nyt herrantähden ne kuvat.

Jägermaister-shotit. (Kuka niitä aina tarjosi?!)

Allekirjoittaneen kanniskelu ympäri baaria, koska se nyt vaan on ilmeisesti hauskaa kaikkien mielestä.

Pelipäivinä juoksu tien toiselle puolelle pähkinäkauppaan erätauolla, jotta saadaan jotain syötyäkin. Ammattilaiset juoksi Heselle.
 
Pelivaatteet narikassa ja seuraavana päivänä nolona niiden noutaminen.

Narikkalaput kotona eteisen lattialla.

Herääminen kotona eteisen lattialta.

Koska We Are One.

Irkku-Ben! Karhumaisen kokoinen irlantilaismies, joka aina jaksaa napata halausotteeseen, rutistaa keuhkoni lyttyyn ja kehua parhaaksi tuntemakseen ei-irkuksi ("Vaikka kannatatkin Walesia ja Irlanti voittaa ensi pelin"). Toisella tapaamisellamme hän kääri minut valtavaan Irlannin lippuun. Turhaan yritin antaa lippua takaisin, koska olin sen kuulemma ansainnut. Vielä kun joskus saisin kuulla, mitä tein saadakseni tämän kunnian.

Missä nyt tapaan Irkku-Beniä?

Leffojen purkuoluet neiti E:n kanssa paskojen leffojen jälkeen. Hysteeristä hihittelyä tiskillä, (eikä tilaamisesta tule mitään, kun molemmat vain hokevat "Ta-daa!"). Sekavaa ja innostunutta sönkötystä paikalle sattuneille tanssiopettajilleni The Grey -elokuvan loistavuudesta.

Missä me nyt käymme purkuoluilla?

Portsari-Kalle. Yritykseni yllättää baarimikko tilaamalla kerrankin jotain täysin uutta (I'll have a.... Fosters! No! Magners! No, Fosters!). Naistenvessan heiluva pönttö ja lukoton ovi. 
 
St. David's Day. St. Urho's Day. Purjot ja heinäsirkat. Hätämme tosissaan ottava henkilökunta, kun David-purjo nuupahti ja tarvitsimme epätoivoisesti laastaria. Tai edes teippiä ja saksia.

Vain Castlessa voit antaa tekohengitystä muoviselle heinäsirkalle ja se on ihan ok.

Castlen baarimikot. Castlen kärsivälliset, kärsivälliset, kärsivälliset baarimikot. Kiitos ja anteeksi. 

Se ihana metallikyltti laivastopojista. 

Castlen takka joka ei koskaan lämmitä, ja ne nuhjuiset, upottavat nojatuolit.

Saisinkohan sellaisen kotiini?


Tänään taidan painua suoraan töistä Castleen. Viimeiselle. Yhdelle, joka ei taatusti jää yhteen. Jos löydätte minut repimässä Michael Collinsin kuvaa irti seinästä, tiedätte, että on aika tarjota vielä yksi jägge. 

Ja silläkin uhalla, että kuulostan pateettiselta, sanon ääneen sen, mitä ei aina siinä ovesta lähtiessä muista sanoa (koska kaikki voimani menevät niiden hemmetin rautaovien työntämiseen):

Kiitos, Castle.

Toim. huom.: Muistoja lisätty. Niitä vain tulvii mieleen. Voi Castle.

Varpaat pask... muusina

Mun varpaat sykkii. Ihan oikeasti, ei vain kuvaannollisesti. Tai ainakin tuntuu siltä.

Kyllä huomaa, että joulun molemmin puolin tuli pidettyä treenitaukoa. Tai ei tässä mistään "joulutauosta" voi puhua. Enhän ole treenannut kunnolla askeleita Krakovan jälkeen! Tänä viikonloppuna sen sijaan rykäisin yhteensä 6,5 hikitreenit; lauantaina 3,5 tuntia, sunnuntaina kolme. Irlantilainen opettajamme tuli Suomeen opettamaan uusia askeleita sekä vilkaisemaan kisajoukkueidemme kunnon, joten tanssilöysäily pysähtyi kuin seinään.

Ja nyt sitten varpaat sykkii. Lauantaina ohjelmassa oli uusien askeleiden opettelua, ja sainkin plakkariini uuden light double jigin (kiva kiva) ja uuden single jigin. Light double jig vaikutti todella kivalta, vaikka se vaatiikin paaaaljon treeniä - en millään saanut askeleihin opettajan vaatimaa vauhtia ja venytystä. Pakko tosin sen verran itseäni puolustella, että helsinkiläisen flamenco-salin lattia oli melkoisen liukas, joten 45 asteen suunnanmuutos oli hitusen haastavaa. Mutta kyllä se siitä, kunhan saan askeleet lihasmuistiin ja sitä kautta rohkeutta lisää. Uusi kisatanssi intermediate-tasolle, whoop whoop!

Primary-tason single jigiä en sinänsä olisi tarvinnnut, sillä pärjään vielä vanhallakin (eli en ole kisannut sillä niin hyvin, että olisin noussut intermediate-tasolle, heh). Mutta tykkään tästä uudesta niin paljon enemmän, että taidan seuraavissa kisoissa vetää mieluummin tämän kuin vanhan, "töksähtelevän" single jigin. Tuota töksähtelyä on vaikea selittää, mutta vanhassa tanssissa on pari askelta, joiden aikana ei hypätä tai loikita, vaan astutaan. Vaikka homman tekisi tyylikkäästi, korkealla varpailla ja polvet suorina (köh köh), silti se tuntuu hassulta. Joten uusi kisatanssi primary-tasolle, whoop whoop!

Kävimme läpi myös uuden setin, Jockey to the Fairin. Se oli niiiii-iiiin kiva! Simppeli, että tämmöinen tumpelokin pärjää sen kanssa, mutta silti hauska. Sen aion opetella tänä keväänä kisakuntoon, tai ainakin sinne päin, ettei minun tarvitse enää taistella sen hemmetin Blackbirdin kanssa. Muahahahahaaa. Bye bye birdie!

Tuon videon kuvanlaatu ei ole kummoinen, enkä ole aivan varma ovatko alun askeleet samanlaiset kuin meille opetetut (hei, en voi muistaa vielä kaikkea ulkoa). Mutta tästä saa silti jonkinlaisen kuvan mistä on kyse. Ja mikä parasta, Jockeyssä on mukana myös King of the Fairies -setistä tuttu suosikkiaskeleeni "Heilauttelen jalkaa tässä tälleen rennon reteesti". Videolla se näkyy kohdassa 0:45. King of the Fairies ylittää minun taitoni, joten on kiva saada setti jonka pystyn tekemään, ja jossa on jalan heiluttelu mukana. Uusi kisasetti, whoop whoop!

Niin, ja saimme myös uuden - tai uudet - hornpipet. Primary-tason hornpipe vaikutti mukavalta, ja sain sen tanssittuakin loppuun - kunnes opettaja pisti musiikin soimaan. Sitten aivot löivätkin tyhjää ja tunsin oloni ääliöksi. Mutta noin niinkuin periaatteessa se on plakkarissa ja opeteltavissa kisakuntoon. Mikä on ihan kiva, sillä se meidän vanha primary-tason hornpipe on vanha viholliseni. Minä Sherlock, hornpipe Moriarty. Minä Tohtori, hornpipe Dalek. Joten uusi ja hallittavissa oleva hornpipe on oikein tervetullut lisä. Ehkä uskaltaudun kisaamaankin hornpipellä, enhän ole kokeillut onneani sen kanssa sitten ensimmäisten kisojeni katastrofin jälkeen... hrr, vieläkin puistattaa naurattaa.

Kokeilin myös mahkujani intermediate-tason hornpipen kanssa. No. Tuota. Joo ei. Pysytään vielä primary-tasolla tän kans. Double-click!? Back-click pyörähtäen?!? Toe-stand??! Kivat oli askeleet, mutta tanssissa oli sen verran paljon ns. "trikkejä", joita en vielä osaa, että tämä jää nyt väliin ja unholaan. Keskityn siihen primary-hornpipeen, ja opettelen elämäni ensimmäistä kertaa hornpipen kunnolla! Tää on lupaus!

Sain kirjattua... öh, kopioitua single jigin ja light double jigin askeleet muistiin neiti H:lta, hornpipen ja setin saanen joltakulta vielä myöhemmin, tai viimeistään videolta kunhan ne lähetetään koulumme FB-ryhmään. Olen huiman innoissani uusista askeleista! Uutta opeteltavaa! Uutta motivaatiota! Juu juu, itsensä tsemppaamisen kanssa tässä joutuu vielä taistelemaan, mutta nyt on ainakin alku kevään treenikaudelle.

Sunnuntaina kävimme sitten MM-joukkueiden suorituksia läpi. Olin vielä sunnuntaiaamuna asiasta kauhuissani, sillä muu joukkue on hionut kuvioita yhteen kesästä saakka - minä ainoastaan pari kertaa saman viikon maanantaina ja perjantaina. Tarkoituksena oli näyttää parastamme opettajallemme, ja minä olen siellä tötöilemässä seassa! Turhautti joukkuekavereiden puolesta, turhautti omasta puolestani, turhautti vähän kaikki.

Mutta yllättävän hyvin se meni. Okei, tein virheitä. Lähdin väärään kuvioon liikkeelle, tai en lähtenyt ollenkaan liikkeelle, tai jalat olivat väärinpäin, tai käteni väärissä asennoissa, ja ja ja ja ja... kuten opettajamme sanoi, tässä vaiheessa ei pitäisi olla enää mitään syitä moiselle mokailulle. Mutta silti, saimme tanssittua tanssit paljon paremmin kuin kuvittelin. Onneksi parini, neiti L. on itse kärsivällisyys ja sai vedettyä minua mukanaan aina kun tarvis oli.

Rääkki oli kyllä huima, kolme tuntia pienellä kymmenen minuutin tauolla. Henkeä sai vetää aina, kun oli toisen joukkueen vuoro - tai ei silloinkaan, koska useimmiten molemmat joukkueet tanssivat samaan aikaan. Tahti oli niin kova, että muutamat meistä saivat jalkapohjiinsa vesikelloja! Itse olin varustautunut rakkolaastareilla, mutta mustelmilta nekään eivät pelasta. Tömps tömps tömps, ja päkiäni ovat pikimustat. Uuuh.

Mutta saimme paljon hyvää palautetta (hyvää siis siinä mielessä, että tiedämme mihin meidän täytyy kiinnittää huomiota), ja vahvistuksen sille, että kisoihin tässä ollaan nyt menossa. Jalkatyöskentelymme on parannuttava huimasti, eli 

• korkeammalle varpaille
• nilkat ojennettuina sekä hypyissä että peppuun potkiessa, ei kulmanilkkoja!
• jalkojen ristiminen
• aukikierto (eli kantapäät esiin)
• polvien ojennus

Toisin sanoen, ne perusjutut jotka pitäisi olla jo hallussa... öh. Opettajamme mukaan jalkatyötämme katsotaan kisoissa erityisen tarkalla silmällä, sillä muut tietävät meidän olevan Suomesta = aikuisiällä aloittaneita tanssijoita, joista osa on tanssinut vasta muutamia vuosia. Helppo se niiden kolmivuotiaana aloittaneiden on varpaillaan sipsutella! Tuossa listassa ei ole mitään, mihin emme pystyisi. Meidän on vain petrattava ja keskityttävä paremmin. Tai no, minun ainakin, sillä tuo lista on käytännössä sama lista, jonka opettajani lähettivät minulle Krakovan jälkeen. Puuh. Ylös varpaille nainen, ylös varpaille!

Että tämmöinen on nyt tilanne. Uusia tansseja, paljon töitä. Opettajamme lupasi tulla Suomeen vielä ennen Mömmömeitä, eli maaliskuun alussa.

Siihen mennessä olemme kehittyneet huimasti, odottakaapas vain!

Edit: Niin joo! Viikonlopun aikana puhuimme opettajamme kanssa myös puvuistamme, peruukeista, blingistä ja sukkahousuista. Siitä raporttia seuraavaksi, ei kaikkea kerralla. Mutta uskokaa pois, peruukeista saa edelleen jutunjuurta aikaiseksi. *huutonaurua tähän*

Asioita, jotka tekevät matkasta konkreettisen

Ei voi mitään, lentolippujen varausvahvistuksen kilahtaminen sähköpostiin aiheuttaa aina saman sykähdyttävän tunteen. 

Nyt mennään eikä meinata!

Mä oon ihan kohta taas tien päällä!

Siinä on niin. Hki-Lontoo-Hki. Välissä Cardiff.

Okei, eiväthän nämä tanssireissuni suoranaisesti mitään kuukausien travelleri-hommia ole. Mutta matkustamista yhtä kaikki, uusien paikkojen, ihmisten ja elämysten kokemista. (Voiko muuten ihmisiä kokea? Luulen, että voi. Jotkut vain ovat sellaisia, elämyksiä.)

Varasin siis tänään lentoliput Lontoota varten. Koska nappasin talviloman kisaviikolle, aion ottaa lomasta kaiken irti ja käydä ennen varsinaista koitosta nollaamassa... eikun siis, henkisesti valmistautumassa kisoihin Cardiffissa, Walesin pääkaupungissa.

(Ja jos joku ei vielä tiedä, niin WALES on suosikkijoukkueeni, mitä tulee rugbyyn. Millennium Stadium, täältä tullaan ja kameran kanssa!)

Uskon suhteellisen vakaasti siihen, että pari taukopäivää ennen kisakoitosta auttavat suorituksessa. Olin vielä viime keväänä Dublinin reissun aikaan huolissani, että mitenkäs treenitauko vaikuttaa. Matkustinhan pääkallopaikalle samaan tapaan noin viikkoa ennen kisoja. Siksi kirmasin hammasta purren ympäri Howthin rinteitä, siksi varasin hostellin salin tanssitreenejäni varten. Filmasin harjoitteluani ja nyyhkytin blogiini, kun en osannut askeleitani. Yöh. Hirveää stressaamista, ylikunnon puolelle lipsumista, epävarmuutta.

Oslon ja Krakovan reissut menivät eri kaavalla. Treenitaukoa tuli erinäisistä syistä, mutta enpä kokenut samanlaista omiin virheisiin tuijottelua, enkä "mitä jos mitä jos mitä jos" -panikointia. Jännitys oli tietysti huipussaan, en sitä kiistä! Kädet hikosivat ja jalat tärisivät!

Mutta kun ajatukset saa edes hetkeksi pois askeleista, ryhdistä ja korkeista varpaista, alitajunta ehtii tehdä töitään rauhassa. Ja pakko myöntää, tuloksetkin olivat hitusen odotettua paremmat.

Eiiiii sillä, olihan Dublinin ja Krakovan välillä puoli vuotta aikaakin, joten paljon ehdin myös oppia niiden kuukausien aikana. Samalla sain roppakaupalla itsevarmuutta, joten ei kaikkea voi laittaa tämän "pari päivää ennen kisoja ilman tanssia on hyväksi" -teoriani piikkiin. 

Mutta kyseessä oli silti vain puoli vuotta. Alitajunta on jännä. (Eikä teoriani ole mitenkään puolustuspuhe sille, että livahdan Walesin nummille hoilaamaan Everlastingiä. E-hei. Silmäniskuhymiö.)

Ai ai. 

Cardiff. Lontoo. Hiiii! Pasila, seuraavaksi Cardiff Afterlife.

 

Mahdottomankin haasteen edessä jatka hymyilemistä.

Lontoo!

Lavalle Lontoossa!

Huimaa! Ihan fyysisesti, nyt huimaa!

Kuten rakkaat lukijani tietävät, olen ollut varamiehenä sekä PM- että EM-kisojen ceilitiimissä. Nyt ennen joulua meiltä varamiehiltä tiedusteltiin, olisimmeko halukkaita hyppäämään remmiin jos/kun pari tanssijaa joutuu perumaan Lontooseen lähtemisensä. 

Vastasin sillä sekunnilla, että kyllä. Lähden. Jumaleissön, lavalle MM-kisoissa! Mukana muutenkin kuin laukkuja kantamassa! Hittovie tottamunassa uujea!

En ole aiemmin uskaltanut tästä julkisesti piipittää. Kokemus on opettanut, että hienotkin asiat kariutuvat, jos niitä hehkuttaa liian aikaisin. Epävarmuustekijöitä on aina liikaa, suunnitelmat menevät aina uusiksi - ja mistä minä tietäisin, hyväksyttäisiinkö minua tiimiin lainkaan. Muitakin varamiehiä kun on.

Mutta nyt se taitaa olla sitten varmaa. Joukkueesta avautui kaksi paikkaa, ja kolmesta varamiehestä kolmas ilmoitti, että hän voi jatkaa varamiehenä edelleenkin. Eli huu, Yli-Parkkaan likka nousee lavalle MM-kisoissa!

Käsittämätöntä.

Ja sitten, tänä aamuna, iski paniikki. Irlantilaisopettajamme tulee ensi viikon lauantaina Suomeen opettamaan uusia askeleita ja vilkaisemaan ceilijoukkueidemme kuntoa. Kun opettaja vieraili alkusyksystä Tampereella, meidän varamiesten tehtävä oli lähinnä kirjata opettajan antama palaute visusti muistiin, kun muut tanssivat ja näyttivät parastaan. 

Nyt ei kirjurina olo enää riitä. Minuakin tarvitaan. Eli tässä olisi nyt viikko aikaa opetella tanssi edes suunnilleen samaan kuosiin, kuin muulla joukkueella. He ovat treenanneet tanssia jo viime kesästä lähtien. Samalla tajusin, kuinka pian MM-kisat ovatkaan. Eeeeeh.... 

Juu juu, olen ollut varamiehenä treeneissä laskemassa tahtia, tarkkailemassa jalkatyötä ja viilaamassa linjoja. Mutta varsinaista tanssia en ole tanssinut kuukausiin. Tiedän mitä pitää tehdä, mutta en ole itse tehnyt sitä kertaakaan.

Voi kikkeli.

Ja silti en pysty lopettamaan hymyilemistä. Tästä tulee jotain nii-iiin hienoo.

Tässä vähän ideaa siitä, kuinka VALTAVA tapahtuma oikeastaa on.
Kisavieraat tuovat kaupunkiin 30 miljoonaa puntaa. Kuva: An Coimisuin le Rinci Gaelacha