"Hyppääjän polvi"

Vammalista sen kun kasvaa. Samassa jalassa taas, taitaa olla kirottu koko koipi.

Mutta siis. Oikea polvenihan on aiheuttanut harmaita hiuksia jo ties kuinka pitkään. Nyt tammikuun alussa polvi otti vähän tälliä ja petti oikein kunnolla alta kesken kevyemmän treenipelin. Pari päivää myöhemmin kävin kavereiden kanssa kokeilemassa salsaa, ja sielläkin jalka petti alta vähän väliä. Useammin kuin koskaan aiemmin, ja kivut olivat niin kovat, että piti oikein irvistellä ääneen.

Noooo, ajattelin että tää on tätä samaa vanhaa, levolla menee ohi. Iltavuoroviikkokin edessä, niin en edes pääse rugby- tai tanssitreeneihin, joten käyn vain salilla muutaman kerran. Flunssakin vaivasi viikon verran, joten piti ottaa kevyemmin.

Ei se sitten mennyt levolla ohi. Särkee, jomottaa, äkillistä kipua. Lopulta luovutin ja menin nilkkani leikanneelle lääkärille. "Et sitten vain osaa lopettaa", oli ensimmäinen kommentti. Mitä, liikkumista? No en, en osaa. 

Magneettikuvien jälkeen kävi ilmi, että:

• Polvilumpion jänne on revennyt osittain 
• Sääriluussa on ödeemaa, eli jonkin sortin tulehdusta
• Jossain kohti on kystia, eli vesirakkuloita
• Polvilumpion alla oleva rasvakerros, "Hoffan patja" on kulunut melko olemattomiin (tai jotain sellaista, tässä vaiheessa loppui aivojen vastaanottokyky).

Mutta "tärkein löydös" lääkärini mukaan oli tuo repeämä. Sentin kokoinen pirulainen on siis suunnilleen tuossa kohtaa, mikä on kuvalla punaisella:

"Mitenhän saisimme sinut pysymään paikoillaan", oli lääkärin toinen kommentti. No, sitä varten sain kahdeksi viikoksi tällaisen vempaimen:

Voin sanoa, että on vittumainen laite. Se joko valahtaa nilkkaan kävellessä, tai jos kiristän sen remmit niin tiukalle, ettei valahda, niin sitten tuki hiertää, vääntää jalkaa ilkeästi mutkalle ja murjoo ihanaa kettutatuointiani (joo joo ei se niin tärkein asia, mutta ei jalan kuuluisi olla mustelmilla pelkän tuen käytöstä).

Olen nyt käyttänyt tuota hieman yli viisi päivää, ja vihaan sitä yli kaiken. Muistaakseni perjantaina tulin kotiin raivosta niin kiehuen, että olin purskahtaa itkuun vain kiukusta. Marssin sänkyyn, nukuin ja söin myöhemmin illalla puoli levyä suklaata. Helpotti. 

Vielä reilu viikko, ja sitten pääsen eroon tuesta. Viikko siitä, ja pääsen lääkärille kontrollikäyntiin kuulemaan, miten tästä eteenpäin. Jos oikein muistan lääkärini puheet, tuo vamma on 3. asteen tasoa. Neljäs olisi sitten hei-hei jänteelle. Googlettamalla löysin tällaisen asteikon, ja aika hyvin tuo näyttäisi paikkaansa pitävän. Sanoisin, että olen 3a, huonoina päivinä 3b.  

"Oireiden perusteella vamma jaetaan vaikeusasteisiin:

1. Lokaalinen arkuus esiintyy selvästi urheilun jälkeen patellajänteen insertiossa. Se ei häiritse tavallista toimintaa.

2. Kipu tuntuu urheilun alussa. Se häviää verrytellessä ja palaa taas aktiviteetin jälkeen. Harjoitukset toteutuvat tyydyttävästi, ja urheilija kykenee urheilemaan ilman suoritushäiriöitä. Kipu säilyy ilman välttämätöntä lepoa ja jää pysyväksi.

3 a. Kipu on jatkuvaa. Jotkut urheilijat kykenevät vielä kivusta huolimatta harjoittelemaan ja pelaamaan.
3 b. Kipu tuntuu jatkuvasti ja se häiritsee ja estää harjoittelun.

4. Jos urheilijaa ei hoideta, ja hän jatkaa kivusta huolimatta urheiluaan, voi syntyä (harvoin) patellajänteen totaali repeämä (Nichols 1992, Lian ym. 1996, Fredberg ja Polvig 1999)."

Lähde: Terve.fi

Olen ollut niin kovin tyytyväinen edistymiseeni sekä salilla, rugbyssä että tanssissa. Tiedän, ettei kolme viikkoa ole pahakaan tauko (en suostu ajattelemaan että tauko venyy mahdollisesti vielä pidemmäksi). Olisihan polvesta voinut paljastua vaikka se revennyt nivelside tai kierukka, jota lääkäri alunperin arveli kipujen syyksi. Sitten tauko olisi vielä pidempi. Yksi pieni jänne, pfffff, pikkujuttuja.

Mutta kun, kolme viikkoa treenikieltoa lämähti juuri ennen opettajamme seuraavaa tapaamista. Kolme viikkoa ilman, että voin treenata heavy jigiä, joka meni tammikuussa ihan penkin alle. Eli toisin sanoen, olen siellä workshopissa TAAS sormi suussa ja selitän turhautumistani, kun EN VAAN SAATANA ETENE TÄSSÄ LAJISSA MIHINKÄÄN! "Olen ollut taas jalka paketissa"... mä mihinkään enää ikinä pääse kisaamaan antaa olla mä lopetan mua huvita enää mikään.

Mielikuvaharjoituksia, mielikuvaharjoituksia, mielikuvaharjoituksia. Askelsarja päähän vaikka sitten sitä kautta. 

Ja voisihan tää olla pahempikin. 

Ei toi lause kyllä lohduta vieläkään tipan tippaa.

Jaa ei sitten Dublinia

Irkut. 

Nuo ihanat aikataulunsa sössivät mutta jotenkin kuitenkin aina asiansa kuntoon saavat pikkusöpönöpöliinit.

Minunhan piti tähdätä sinne Dublin city open championshipseihin nyt maaliskuussa. Hostellin varasin jo loppusyksystä, koska kisaviikonloppu on melko lähellä St. Patrickin juhlaviikkoa ja se tietää Dubliniin kymmeniätuhansia turisteja & täyteenvarattuja hostelleja. Lentojakin kattelin ja kyttäilin. Talvilomatoive pistettiin pomolle siinä toivossa, että saisin lomapäivät kisaviikonlopun korville.

Tansseja treenasin niin penteleesti. Pukuasia nousi mieleen vähän väliä. Kaiken piti olla valmista.

Mutta KUN NE SAAKUTAN IRKUT EIVÄT SAA PÄIVÄMÄÄRIÄ ILMOITETTUA! Eivätkä edes vastaa sähköpostikyselyihin, joita säntilliseen pohjoismaiseen meininkiin tottunut suomilikka lähettää. "Että kun nämä kisat ovat aina järjestetty maaliskuun sinä-ja-sinä viikonloppuna, että ovatkohan kisat tänäkin vuonna samana viikonloppuna, kiitos vastaustanne odottaen thänkjuu."

Ilmeisesti kisoja ei sitten tänä vuonna ole, lainkaan. Tai sitten päivämäärä on jonkinsortin salaisuus, jonka vain sen arvoiset saavat tietää. Oli miten oli, kun kisojen oletettuun ajankohtaan on enää pari kuukautta, mutta varmaa tietoa ei vieläkään ole, peruutan hostellivaraukseni ja keksin talvilomaviikolleni jotain muuta tekemistä. 

(Tulee muuten jännää siitä, olen viettänyt talvilomani Irlannissa varmaan viimeiset x-kytä kertaa.) 

Syitä, miksi tämä sapettaa:

• Odotin niin paluutani Dublinin kisoihin. Sinne, mistä kaikki oikeastaan alkoi.

• Odotin niin, että olisin voinut mennä "Ginger Finn" -baariin kisameikissäni päivän koitoksen jälkeen, tilata oluen ja levittää palkintosaaliini - sillä tietysti minulla olisi palkintosaalista - baarimikon nenän eteen. Hän taputtaisi päälakeani, toisi oluen ja hihkaisisi muulle asiakaskunnalle että meilläpä on täällä irkkutanssin Dublinin mestari (ja minä koittaisin selittää että ei, en ole, mutta baarimikko vain iskisi silmää).

• Odotin ylipäänsä kisaamista, sillä se kesken jäänyt huima edistymiseni kaivelee yhä. Liian monta kertaa on vetkuteltu ja siirretty suunnitelmia, "koska jalka", joten nyt, NYT olisi aika tarttua härkää sarvista.
• Odotin treenaamista hostellin mystisessä takahuoneessa, jonne kukaan muu ei koskaan eksynyt, mutta sehän sopi minulle sillä huone oli iso ja lattia kelpasi tanssimiseen.
• Six Nations -päivä paikan päällä. Ju-ma-lis-te.

Mikä point! Mallia Dublinin kisoista vuodelta kivijamiekka.

Syitä, miksi tämä ei sapeta:

• Koulumme seuraava workshop on maaliskuussa, ja kisamatka olisi mennyt sen kanssa päällekkäin. Nyt lauantaina sain näytettyä opettajallemme tossujen tanssit, mutta hornpipelle ei ollut aikaa. Heavy jig meni puolestaan niin penkin alle kuin pelkäsin/tiesin sen menevän. Vast'ikään opitut askeleet eivät ole vielä lihasmuistissa, joten pienikin paine (=opettajan tuijotus ja yksin tanssiminen) aiheutti pahoja muistikatkoja. Eli, jos en lähde maaliskuussa Dubliniin vaan pääsen näyttämään opettajalle hornpipen, se on jo voitto. Jos saan parissa kuussa heavy jigin kuntoon ja pääsen näyttämään senkin, se on jo riemuvoitto.

• Dublinin hintataso on St. Patrickin viikolla ihan helv...korkea. Pelkästään viikon hostellivierailu olisi maksanut sellasia summia, etten tiedä mistä olisin ehtinyt tarvittavat eurot säästää.
• Pääsenpä katsomaan telkkarista/kotisohvaltani Six Nationsin rugbyottelun Irlanti - Englanti, sillä paikan päällä olisin huonolla tuurilla jumittanut kisapaikalla ja koittanut keskittyä omaan suoritukseeni samalla kun vilkuilisin pelitilannetta kännykällä.

• Koska Dublin peruuntui, seuraava mahdollinen kisamatka olisi Praha keväällä. Sinne lähtenee muitakin koulumme oppilaita, joten luvassa olisi yhteinen kisareissu yksinreissaamisen sijasta. Ja Praha, vanha rakkauteni!

Joten, tuota... viisi syytä sapetukseen, neljä tyytyväisyyteen. Aika tasan mennee. Nyt sitten täytyy vain keskittyä treenaamiseen (köh se heavy jig köh), ja ryhtyä katselemaan Prahan lentoja.

Koska hei, tsekit ovat jo ilmoittaneet päivämäärät! Hästäg Jotkut Osaa.

*****

Update:

No ni. Tämän kirjoituksen julkaistuani tanssikaverini neiti N. ilmoitti, että ovatpas ne päivät tiedossa. Tieto löytyi oikein kahdestakin eri linkistä - ei tosin vieläkään tapahtuman omilla sivuilla, joita olen siis kytännyt kisaohjelman toivossa.

No. Pistin ison pyörän pyörimään. Hostellihuoneen varauksen muutos, suitsait sekunnissa vastaus hostellilta ja varauksesta ylimääräiset päivät pois. Lentojen tsekkausta. Halvalla lähtis, kiitos Norwegian. Älytöntä pohdintaa ja pähkäilyä siitä, että josko kisat vaiko sittenkin se workshop. 

Ja sitten aivoväläys: Kysynpä opettajalta itseltään! Vastaus tuli onneksi nopeasti joten loppuu tämä kynsien pureskelu. Hän suosittelee ehdottomasti kisaamista, mutta harmitteli workshopin päällekkäisyyttä. Tulimme lopulta siihen tulokseen, että muita kisoja riittää vielä myöhemmin keväällä, Irlannissakin, joten menen nyt tällä kertaa Tampereelle workshoppiin. Opettaja lupasi pitää silmänsä auki irkkukisojen varalta. 

Puuh. On tämä yhtä säätöä. Mä en enää ikinä moiti irlantilaisia sekopäisestä kaaoksesta, kun itse tohotan jokaiseen ilmansuuntaan kuin valopää.