Vappulupauksia ja maaginen muisti

Kisat takana, mieli kohti tulevaa. Eli kisoja.

(Tää mun irkkutanssielämä tuntuu kiertävän vähän kehää.)

Eilen palasin tanssistudiolle ensimmäistä kertaa kisojen jälkeen. Kävin läpi pintapuolisesti St. Patrick's Day ja Blackbird -settejä, sillä esitän ne huomenna Kansainvälisen Tanssin päivän tapahtumassa. Nauratti, että pienellä hakemisella jalat muistavat tanssit kuukausienkin tauon jälkeen.

Sanovat, että tanssi on hyvä harrastus, jos haluaa välttää Alzheimerin ja muita muistisairauksia. No aivan taatusti on. Juttelimme myös neiti L:n kanssa siitä, miten tanssin myötä muisti ja taito oppia uusia askeleita paranee jatkuvasti. Ihastelin neiti L:n tanssia ja totesin, etten kuunaan muistaisi moista sarjaa itse ulkoa. Hän huomautti kannustavasti, että kyllä sitä vaan oppii.

Ja totta kyllä; vielä vuosi sitten tanssin Dublinissa beginners-tason askeleita, enkä olisi uskaltanutkaan haaveilla pidemmistä tai monimutkaisimmista sarjoista. Hyvä jos sain kisakauhultani edes niitä simppeleitäkään sarjoja loppuun asti.

Nyt tuntuu, että uudet primary-sarjat uppoavat hämmentävän nopeasti päähän. Aivan kuin aivoissa olisi kasvanut kokonaan uusia hermoratoja, jotka välittävät tiedon perille, sen sijaan että opettajan askeleita vain toljottaa tyhjin silmin. Kokonaan eri asia on, saanko askeleet suoritettua.... mutta ymmärrän ainakin, mitä minun olisi tarkoitus tehdä. Ja se on jo jotain.

Että ehkä minäkin joskus vielä intermediatee. Ehkä. 

Mä ja mun paksu nilkka. Mihin on mun kauniit sirot nilkat kadonneet?

Intermediate-tasosta puheenollen, olen nyt antanut periksi himolleni kisata jo keväällä/kesällä. Ensinnäkin siitä syystä, että kevät on jo täällä.  

"Hups. Mihin se talvi meni? Ei kai vain treenatessa..?" 

Kuten siippakin totesi toissailtana, olen tainnut viimeiset kolme kuukautta keskittyä vain Lontooseen. Hyvältä kuulostanut "Sitten keväällä on aikaa käydä läpi omia askeleita" -suunnitelma taisi juuri kosahtaa.

Kesäksikään en usko saavani askeleita kisakuntoon, ja ainakin kun viimeksi feis-kalenteria selasin, kesälle oli aika vähän kisamahdollisuuksia. Joten syksyllä sitten.

Mikä tarkoittaa, että nyt - ei nyt, vaan NYT - on aika ruveta käymään läpi niitä uusia sooloaskeleitani, mikäli mielin niillä kisata. Kun mietin, kuinka pitkään hinkkasin primary-tason reeliä ja sliparia kuntoon, alkaa jo kiirepaniikki hiipiä puseroon. 

Siis, onhan syksyyn vielä koko kesä aikaa. Mutta vielä hetki sitten oli "koko kevät aikaa".

Toisekseen, nyt minulla ei ole opettajia viikoittain piiskaamassa, vaan joudun taaplaamaan askeleita ominpäin. Ja kuten hyvin tiedätte, jos olette blogiani lukeneet pidempään, se ei ole mikään erityinen vahvuuteni.

Joten, aion olla kypsä ja järkevä ja vastuullinen, ja tehdä itselleni treenisuunnitelman! Lukujärjestyksen! Muahahahaha!

Thö Plään

Jos/kun kisaan vielä "vanhoilla" reelillä ja sliparilla (niillä joilla tanssin ensi kerran marraskuun kisoissa oh niin kauan sitten), ne ovat muistissa jo valmiina. Eli ne täytyy vain hioa paremmaksi kuin Krakovassa, missä tulos ei ollut niillä erityisen hyvä. Ja kun sanon "hioa", tarkoitan hiomista.

Check.

Tasonnousujen vuoksi joudun opettelemaan uuden light double jigin ja treble jigin. Light double jigiin olen saanut jo askeleet, ja ne vaikuttavat kivoilta. Se pitää vain saada selkärankaan sekä lihasmuistiin, ja hioa nätiksi. Eli tästä lähdetään ekana liikkeelle. Ens viikolla, sillä nyt on vappuviikko. Mutta ihan heti sitten sen jälkeen ekana. I swear.

Check.

Treble jigiin en ole saanut intermediate-tason askeleita, mutta koulullamme sellaiset on - en vain ollut mukana niissä workshopeissa, joissa se käytiin läpi. Joten joudun opettelemaan sen videolta. Myös neiti L. on luvannut opastaa minua sen pariin.

Videolta katsottuna sarja näyttää siltä, että en tule sitä koskaan oppimaan, mutta hammasta purren ja pers eellä puuhun. Tästä lähdetään varovaisesti liikkeelle, sitten jossain vaiheessa. Lähempänä loppukesää. Ei (ehkä) kisakuntoon vielä tänä syksynä.

Check.

Uusi hornpipe minulla on, ja se tuntuu kivalta. Hornpipe? Kivalta? Mitä tää tämmönen on? Sen kanssa täytyy vain hioa tekniikkaa, hioa tekniikkaa ja hioa tekniikkaa. Niin, ja opetella askeleet lihasmuistiin. Tämä on tärkeysjärjestyksessä heti light double jigin jälkeen. Alkukesän hommia.

Check.

Single jig minulla on sekä vanha, että mukavampi uusi. Uusi opeteltava jossain vaiheessa. Tärkeysjärjestyksessä kolmantena.

Check...ish.

Set dance. Joko Garden of Daisies tai Job of the Journeywork. Kummastakin olen saanut askeleet, nimellisesti. En muista kummastakaan kuin hajanaisia pätkiä. Näissä on eniten työtä, mutta toisaalta, minulla on myös Blackbird vielä käytettävissäni. Opettelen uuden setin, jos ehdin. Käytän molempia "lämmittelytansseina", etten unohda sitäkään vähää, mitä minulla pääkopassani nyt on. Siinä juhannuksen kieppeillä vois ruveta.

Check...ish-ish.

Uudet intermediate-tason reelin ja sliparin jätän nyt suosiolla hautumaan jonnekin tulevaan. En ole pärjännyt reelissä ja sliparissa primary-tasolla vielä niin hyvin, että minun tarvitsisi vaihtaa intermediate-tasoon. (Onneksi!!)

Lisäksi olen saanut oppia molemmista vain muutaman kerran, ja näillä muutamilla kerroilla homma on ollut niin säälittävää räpeltämistä, että itku pääsee. Ehkä kertailen askeleita joskus huumorimielessä, mutta keskityn nyt vain muutamaan tanssiin kerrallaan. Seitsemän tanssin treenaaminen samanaikaisesti on vain liikaa.

Eli jos sitten joskus syksyllä. Marraskuussa. Kun on aikaa treenata niitä trikkejä, joita intermediate-taso tarvitsee.

Suunnitelma, right? Ja nyt tämä sitten jotenkin konkreettisesti lukujärjestykseksi paperille. Viikkoaikataulu, kuukausiaikataulu, tuntimäärät. 

Konkretiaa hönöpäälle. Kuria! Järjestystä!

Eikä unohdeta bussipysäkkitreenejä. Olen huomannut tekeväni sitä vanhaa treble jigiä bussipysäkeillä seistessäni, siis sitä josta en hirveästi pitänyt, ja jolla kuitenkin pärjäsin Krakovassa. Ei sitä ny enää tarvis toistella, uudet askeleet tilalle, kiitos, pääkoppa, tängjuu.

Puuh. Puhkun intoa, olen kauhuissani. Miten pärjään yksin? Miten saan itseni kuriin?

Opinko koskaan pysymään reelissä rytmissä? Mutta uusia askeleita! Uusia haasteita! Uutta! Hii!

Ja tämän loppuun ihan vaan huumoriksi. Olen viimeisen vuoden aikana ollut niin monta kertaa lentokoneessa, kiitos kisareissujen, että tätäkin on tullut mietittyä niillä uusilla hermoradoilla. Mutta nyt kaikki on selvää. It's magic!

Vähän kuten tanssi. Taikaa, ihanaa taikaa.

Senior Ladies Senior Ceili over 19

Ja sitten se viimeinen osuus. Kisapäivä. Kisat. MM-kisat. Mömmöm.

Aamu alkoi omituisen rauhallisissa tunnelmissa. Tiedä sitten, oliko se teuraaksi alistuneen lampaan tyyneyttä vai omista "taidoista" kumpuavaa itsevarmuutta, mutta en jännittänyt lainkaan. 

Kisapaikalla näimme vilaukselta Helsinkiin muuttaneet opettajamme, ja kerroin fiiliksistäni heillekin, hieman hämmentyneenä tästä vastikään löytyneestä luottamuksesta itseeni. Käskivät pitää fiilistä yllä. 

Ja sehän pysyi.

Mutta, ei mennä asioiden edelle. Asiat tärkeysjärjestykseen. First things first. Tässä tapauksessa se tarkoittaa meikkaajan armoille asettumista.

Olin reissun aikana onnistunut kehittämään pienestä kröhästä täysverisen "Niistetään nenänalus verille" -flunssan, joten meikkaajat komensivat minut jonon hännille. Mikä oli ehkä ihan hyvä, olipa siinä aikaa käydä läpi muun muassa hiuskoristetilanteemme ja muutenkin valmistautua henkisesti tulevaan pakkelipainiin.

Meikkaajat olivat opettajamme tuttavia, ja ymmärtääkseni ainakin toinen heistä oli tanssinut yksitoista vuotta Riverdance -kokoonpanossa. Yksitoista vuotta maailmanluokan esiintyjäpoppoossa! Ei sitten sen kokeneempaa meikkaajaa löytynyt? Olimme hyvissä käsissä.

Ja niin pikkuruisissa käsissä. Kun vuoroni tuli istua tuolille, tunsin oloni valtavaksi norsuksi, vaikka olin perjantaina ostanut virallisen kisahupparin koossa XS. En tajua, millä lihaksilla nämä ciara sextonit ja muut pikkiriiiiiikkiset naiset tanssivat irkkua, ovat sen verran hentoisen oloisia.

Meikattavana ollessani neiti T. otti muutamia "onnistuneita" otoksia kärsimyksestäni. Välillä joukkuekaverit kävivät vieressä virnuilemassa. Lupaili hyvää.... 

Yhtään ei meikki vanhenna, eiiiii... siihen on syynsä, miksen meikkaa.

"Keep your eyes closed for me." Helpommin sanottu kuin tehty!

Ei pyhä isä ja muita pyhimyksiä. Ei. Just... no. No.

Next stop, peruukki. Valtasimme hotellin kakkoskerroksen tilavimman ja viileimmän vessan - tosin, siellä oli muutama muukin irkkuilija hiuslakkoineen ja kiharapilvineen, joten sääliksi kävi hotellin muita asiakkaita. Jos siellä siis oli muita asiakkaita. Veikkaan, ettei paljoakaan.

Opettajamme tytär lähti avuksemme, sillä meistä vain muutama uskaltautui kiinnittämään kiikkerän kiharanutturan takaraivolleen itse. Erityisesti me lyhyttukkaiset jouduimme luottamaan täysin muiden apuun.

Onneksi - ja vielä kerran, onneksi - olimme treenanneet peruukkien kiinnitystä Turun Sanomien haastattelukeikkaa varten, joten tiesimme että peruukin saa kyllä jotenkin kiinni. 

Kokonaan toinen juttu olikin missikumpua varten kaavailtu kampavalkki.

Tämmöinen. Opin sanan tänään.

Olin kasvattanut hiuksiani tauotta yli vuoden, ellei muutamia pakollisia kuivien latvojen leikkaamisia lasketa ("Ota sitten ihan niin vähän kuin vain pystyt, pliiis?"). Yli vuoden. 

VUOOOODEN.

Omasta mielestäni pehko oli jäätävän kauhean pitkä, mutta eipä vaan tarpeeksi pitkä. Neiti M. yritti parhaansa mukaan riipiä hiushahtuviani valkin yli, jotta otsalleni saataisiin kaunis kumpu. Opettajamme tytärkin tuli avuksi, ja noin kymmenellä litralla hiuslakkaa muutama karva saatiin pysymään valkin pinnalla. Valkki paistoi hiusten välistä kilometrien päähän, eikä koko komeus kyllä huijannut ketään. 

Sano jotain ja kuole. Die. Just... die.

En voi tarpeeksi kiittää peruukkini kimpussa ahertaneita!

Eeeehehehhehehe. Yhtään ei kuulla valkki läpi.

Sitten oli aika pööpöillä ympäri kisapaikkaa, aika käydä tanssi vielä kertaalleen läpi opettajamme silmien edessä ("Higher!"), aika pyyhkiä hiki naamalta ilman että meikki leviää, ja aika hakea tilaa kymmenille kasseille sekä tunkea kamerat ja lompakot feismamamme neiti T:n taskuihin.

Ja oli myös aika hermostua.

Ihan käsittämätöntä. Tanssivuoromme oli toiseksi viimeinen, koulumme toinen joukkue tanssisi viimeisenä. Kun vuoromme alkoi lähestyä, vedimme mekkomme ylle ja suuntasimme takahuoneeseen. Siellä, kapeassa käytävässä muiden joukkueiden keskellä, sain yks kaks päähäni, etten muka muista tanssin aloittavaa lead-osuutta. 

Siis ihan satavarmasti muistan sen. Mutta nyt en muista. Että niinku käännynkö tässä vai mentiinkö me nyt läpi, vai siirryttiinkö nyt tähteen, vai...

Scumbag brain is being scumbag.

Onneksi tuki löytyi läheltä, ja kävimme neiti S:n kanssa leadin läpi siinä huoltomiesten kopin edustalla. Supisimme kuin jotain salaseuran mantraa: "Iso bäkki, iso bäkki". En tosin tainnut olla ainoa, jolla hermot pettivät, sen verran muitakin tanssitöpsöttelijöitä käytävällä näkyi.

Scoil Rince Rooney Finland odotuskäytävällä! Kuva: Luigi the Doorman

Jotenkin siinä sitten sain itseni tyyneksi jälleen. Olo oli hyvä, innostunut - ei turhan varma, mutta luottavainen. En edes muistanut kadonnutta ääntäni, tai niiskuttavaa nenääni. Jono eteni pikkuhiljaa, ja kohta varsinainen lavakin tuli näkyviin.

IIIIIKKKK! Se näyttää ihalta kuin kuvissa! IIIIIIIIIIIIK! Mä oon oikeasti nyt sen lavan takana, jota oon tuijottanut Youtube-klipeistä miljoonia kertoja! IIIIIIIIKKK!

Tsemppasimme toisiamme, tsemppasimme koulumme toista joukkuetta, näytimme peukkuja, virnuilimme kuin mielipuolet, halailimme ja teimme hiljaisen joukkue-kädet-yhteen-yykaakoo-huudon. Lavan taakse oli kiinnitetty nettiyleisöä varten ns. backstage camera, ja senkin eessä piti pelleillä.

Ei tullu mieleen, että sillä webbikameralla saattaa olla yleisöä aikasta paljon.

Asetuimme riveihin, ja puristin neiti M:n kättä. Hän puristi takaisin. Portaat ylös ja aivan hervoton hymy naamalle. Odotin jalkojeni tärisevän ja hymyn hyytyvän, mutta ei. Ei mitään. Oli vain ihan hillittömän hauskaa, minua nauratti, enkä malttanut odottaa että biisi alkaa soida.

Taisin olla vähän särkylääkkeistä pöllyssä, kun näin tarkemmin ajattelee.

Täytyy tunnustaa, etten tanssin aikana muistanut miettiä niitä itselleni hankalia kohtia ihan joka välissä. Mutta yritin kuitenkin.

• Muistin pitää käteni kutakuinkin tiukkoina ns. kolmen ringeissä (sori vaan neiti P., jos sormesi olivat muusia).
• Muistin ainakin aloittaa paripyörinnät ryhdikäänä, enkä peppu pitkällä, mutta neiti L. varmaan osaa sanoa tarkemmin, kuinka kauan sitä iloa kesti.
• Muistin tehdä ns. isot bäkit melkein joka kerta, mutten mene vannomaan, muistinko ojentaa nilkkaani ääreissuoraksi. Ehkä muistin. Ehkä en.
• Aivan varmasti muistin potkia peppuuni joka kerta, ja
• Ihan satavarmasti muistin näyttää siltä, että minulla on hauskaa.

Koska minulla oli ihan tolkuttoman hauskaa! Välillä uskaltauduin jopa katsomaan yleisöönkin, mitä en ikinä-kuunaan-koskaan uskalla tehdä soolokisoissa. Yleisön rekisteröiminen sotkii ajatukset, kouraisee vatsanpohjasta, sössii askeleet. Ei hyvä.

Mutta ei tällä kertaa. Tällä kertaa katsoin yleisöä, nautin olostani ja ehdin ajatella pariinkin otteeseen, etten halua koskaan unohtaa tätä tunnetta. I'm in the mother-fucking-Worlds-doing-our-mother-fucking-dance! (Pahoittelut rumasta kielenkäytöstäni, mutta kun se fiilis oli just tuo.)

Kuvakaappaus nettilähetyksen videolta. Oon kolmas vasemmalta, ja kattokaa tuota hymyä. :D

 
Tanssi loppui, menimme riviin odottamaan tuomarin kellon kilinää, ja näin yleisössä villisti heiluvan neiti T:n. Nauratti. Yleisö aplodeerasi, joten oli siellä muitakin kuin neiti T., jotka pitivät näkemästään. Lavalta päästyämme halailimme toisiamme, minulla oli taas naurukyynel silmäkulmassa, ja olimme onnesta soikeina.

SE MENI NIIIIIIIIN HYVIN! 

Heti perään tanssi koulumme toinen joukkue, ja hypin innosta paikallani, kun näin heidän suorituksensa. Niin nättiä, niin nättiä!

Tämän jälkeen muistikuvani ovatkin vähän sumuisemmat. Otimme kisapuvut pois. Söimme. Kertasimme suoritustamme. Kehuimme toisiamme. Minä tärisin. Yritin varmaan kolmeen eri otteeseen laittaa siipalleni viestiä, mutta puhelimen käyttö tuntui tavallistakin vaikeammalta. 

Pian - yllättävänkin pian - järjestäjät kuuluttivat, että seuraavaksi ilmoitetaan toiselle kierrokselle päässeet. Osa meistä ahtautui pääsaliin kuulemaan kohtalomme.

Yritin pysyä tyynenä ja hokea mielessäni, ettei recalliin ole mahdollisuutta. Että vaikka meillä linjat napsuivatkin kohdilleen, niin tanssimme sentään sellaisia joukkueita vastaan, joissa jokainen jäsen on jonkin tason soolomestari. On maailmanmestareitakin. Että älä nyt innostu, tyttöhyvä.

Mutta jos se kuitenkin. Kun se meni niin hyvin. 

Numerot etenivät, ja tajusin, että jatkoon on päässyt jo niin monta joukkuetta, ettei meillä taida olla mahdollisuuksia. Numeromme oli 158. Kuuluttaja seisoo mikin takana. "aaand... one.. fifty...three." Siinä se. Ei jatkoon.

Hetken mielessä häivähti pettymys. Sitten se haihtui. Nämä olivat ensimmäiset MM-kisani, olin jopa 15 vuotta vanhempi kuin suurin osa tanssijoista, ja joukkueeni tanssi lähestulkoon nappisuorituksen. Ei mitään hävettävää, mutta paljon syytä olla ylpeä. Tulos kieppui siedettävän kaukana loppupäästä, koulumme toinen joukkue hienosti muutaman pykälän ylempänä.

Mun tiimi!

Ja aivan kuin ilta ei olisi vielä ollut täydellinen, paikalle asteli jumalaisen kaunis ja tolkuttoman lahjakas Ciara Sexton. En olisi varmaan uskaltautunut puhumaan hänelle sanaakaan, mutta onneksi Tampereen tanssijat tunsivat hänet, joten pääsin siivellä ottamaan yhteiskuvaa ja pyytämään nimmaria.

Hän on niin... oi!

Nimmari! "Well done!" Iiih. Ihan voitte sitten unohtaa tuo Skotlanti-jutun. Aamupalavitsi.

Kuten kuvistakin näkyy, vedimme kamppeet vielä kertaalleen päälle, sillä halusimme joukkuekuvan opettajamme ja tuon plakaatin kanssa. Päätimme yhdessä tuumin, ettemme tuhlaa aikaa hotellilla hiusten ja meikin poistamiseen. Sillä pakkeli- ja hiuslakkamäärällä se veisi aikaa tunteja, ja ilta alkoi olla jo pitkällä. Joten kisamekko takaisin pussiin, ja suunta samaan pubiin, missä olimme käyneet osalla porukasta aamupalallakin.

Voin vain kuvitella, miltä näytin siinä vaiheessa päivää. Ilmeisesti vähintäänkin "mielenkiintoiselta". Olin ehtinyt olla pubissa ehkä noin 20 sekuntia, kun eräs asiakkaista nappaa hihastani kiinni tiedustellakseen, miksi näytän miltä näytän.

"Well, we just danced in the Irish dance World Championships and..." 

"Ooo, we have a world champion here! Did you hear that, guys!"

"Eh.... "

Eipä sillä, tämä Darren oli ihan rento tyyppi. Kovasti vakuutteli, että viettäisin loppuillan ("Ja yön, wink wink") hänen kanssaan. Väitti myös, että olin ehdottomasti nätein koko seurueestamme, ja että hän on aiiina tykännyt tytöistä jotka juovat olutta. Hyvä että ääneni oli kadoksissa, en saanut napautettua mitään turhan nasevaa vastausta takaisin...

Ja koska "Hannen ihmeelliset seikkailut outojen baarityyppien kanssa" ovat jo kansanhuvia, seuraavaksi päädyin opettamaan irkkutanssia saksalaiskollille. Ruutuhousuissaan tämä sankari vaati koko baaria yhteislauluun, mutta sai ainoastaan meidät laulamaan Hämä-hämä-häkin. Tanssiopetuksen ja neljäntoista poskisuudelman jälkeen aloin olla melko varma siitä, että miehet ovat pösilöitä. 

Sillä hei nyt oikeesti. Nainen tulee baariin, hikisenä, uupuneena, meikki valuneena pitkin naamaa ja hiukset kuin harakanpesä, ja SILLOIN saan miehiltä huomiota? Sama juttu Dublinin kisojen jälkeen, kun tungin suuhuni kanapastaa posket pullollaan, pipo hiusten peittona ja puuterit otsalla kiiluen. Kyllä olis miesseuraa riittäny. Mä en vaan tajuu. Nyt Lontoossa nauroin vessassa ääneen miettiessäni, mitä Darren olisi mahtanut tuumata hameeni alta löytyvistä onnenboksereista ja kaksinkertaisista sukkahousuista.

Syötyämme neiti M. tarjosi vielä irish coffeen, sillä ääneni alkoi kadota vähitellen kokonaan. Juttelimme kisat läpi, kunnes silmät alkoivat painua kiinni.

Seuraavaksi suihkuun ja petiin. Ilman Darrenia, tai ruutupöksysaksalaista. 

Että sellaiset kisat. Siinä se. Tiivistetysti. Tai "tiivistetysti". Paljon varmasti unohdinkin, koska olihan se päivä nyt aivan... pfspghsghlsfhgadgag.

Ihan tolkutonta. 

Milloin mennään uudestaan?

NOM!

London calling.. should I stay or should I go?

Jatketaan matkaa. Seuraavana siis Lontoo.

Kuten kuvailin, istuin perjantaiaamuna hiljakseen heräilevän Cardiffin keskustassa ja kuuntelin lokkien kiljuntaa. Olin ärtynyt. Olin saanut edellisiltana viestin joukkuekaveriltani, että emme treenaakaan lauantaina, kuten suunniteltu, vaan jo perjantaina - mikä tarkoitti, että yksi joukkueen jäsenistämme ei vielä ole edes Lontoossa, ja minä en välttämättä ehdi Cardiffista ajoissa paikalle, vaikka lähdinkin aamun ensimmäisellä bussilla. 

Suunnitelmat muuttuvat, minkäs teet. Näitä sattuu ja sitten mennään sillä, mitä on. Mutta kun en olisi muutenkaan halunnut lähteä. Halusin toki nähdä ystäväni, ja päästä kisatunnelmaan, ja nousta MM-lavalle, mutta kun... omenakojusetä valmisteli omenakojuaan, Taff-joki kimalsi aamuauringossa, ja minä halusin takaisin pehmeään petiini ja leikkiä, että voisin jatkaa vapaaherrattaren elämää Cardiffissa loputtomiin.

Olen välillä todella lapsekas. Kun vitsailin ystävilleni Lontoossa eläväni omassa kuplassa, jossa on aina hauskempaa, siinä oli totta toinen puoli.

Ei auta. Lontoo.

En ole koskaan käynyt Lontoossa. Metrokartan katsominen pyörrytti etukäteen, ja koitin miettiä, miten niin valtavan kaupungin voisi ikinä saada haltuunsa. Tiedättehän, haltuun niin, ettei sydänalassa ole sitä eksymisen tunnetta, vaan vaistollaan osaa jotenkin liikkua aina oikeaan suuntaan. Tykkään, kun saan kaupungista jonkinlaisen "näppituntuman". Mielestäni olen aika hyvä liikkumaan uusissa ympäristöissä ja kaupunkien "haltuunotoissa", mutta Lontoosta en ollut lainkaan varma.

Olin vain varma siitä, että ahdistuisin.

Voin melkein kuvitella Lontoon hihkaisevan pirteästi tähän kohtaan "Surprise!"

Kun Cardiffin bussi jätti minut nyssyköineni jonnekin päin Earl's Courtia, tiesin vain, mihin suuntaan piti lähteä löytääkseni metroaseman. Sitten löysinkin jo oikean metrolinjan. Ja oikean pysäkin, jolla päästä pois. Ja kas, olin kisapaikalla. 

Siinä se ny killittää, hotelli Hilton ja MM-kisat.

Siis että Lontoon metro on näin helppo? Lontoossa aiemmin käynyt siippani oli kotona vakuutellut, että järjestelmä on tehty niin yksinkertaiseksi, että typerinkin typerys osaa typeröidä siellä tiensä perille. Olin väittänyt vastaan, että he eivät taatusti olleet varautuneet näin hönöön matkustajaan. Näköjään olivat. Hönö osasi perille ja sinkautteli seuraavat neljä päivää ympäri Lontoota suvereenisti niin, että muut turistit tulivat kysymään neuvoa.

Joo, olen ylpeä siitä että osasin käyttää Lontoon metroa omin päin. Maalaistyttö isossa maailmassa, osa 4532542.

Seuraavaksi luvassa oli siis ne reenit, mutta niistä lisää osassa kolme. Saatuani tanssijarannekkeen, ruokaa (ja oluen), yritimme tunkea ihmismassassa katsomaan jonkin ikäluokan jotain kisaa. Joo ei. Ei. Eeeeeei.

Puoli tuntia ihmismeressä tönittyämme, hikoituamme ja manattuamme minä ja ystäväni neiti T. tulimme siihen tulokseen, ettemme kuunaan pääse katsomoon asti. 

Ruokaaah!!! Tarjoilijamme oppi nopeasti tunnistamaan pöytämme "siksi nälkäisten tyttöjen pöydäksi".

Joten, päätimme kokeilla jotain muuta. Kisapaikan lähettyvillä oli Baker Street, eli Sherlock Holmesin kotikatu - ja kotikadulla luonnollisesti Holmesin museo. Sain houkuteltua neiti T:n kokeilemaan onneamme sen kanssa.

Siellä oli jono. Ainakin korttelin mittainen jono. 

"Mites olis pubi?", neiti T kysyi. Tykkään neiti T:stä.

Siinä se on, niin lähellä, mutta niin kaukana. Kävin vakoilemassa, milloin museoon kannattaisi yrittää tulla. Opastivat, että aamuisin klo 09, kun paikka aukeaa 09.30. Tää selvä. Kuva: Neiti T.

Ei löytyny pubia, joten menimme viereiseen Regent Parkiin. Siellä oli mustavariksia. Bongaa kuvasta vanha varis. Se etu ystävien kanssa reissatessa on, että voi ottaa tällaisia kuvia. Kuva: neiti T.

Löyty se pubikin sitten viimein. Sellanen hampaattomien setien pubi. Sujahdettiin sekaan kuin kala veteen. Not.

Lauantai olikin varattu sitten turistimeiningille, kun kerran treenitkin käytiin läpi edellispäivänä. Opettajamme käski pitämään vapaapäivän, kävellä vain kohtuudella ja juoda paljon vettä. Luulenpa, että toteutimme käskystä vain tuon ensimmäisen osan...

Aamulla loput joukkueesta halusi vielä kisapaikalle, ymmärtääkseni ostamaan muun muassa uusia tossuja ja sen sellaista. Minua taas kutkutti Portobello roadin kirppari- ja antiikkimarkkinat, joten sovimme tapaamamme kaupungilla myöhemmin. Soolomatkaaja ei pääse hevin irti sooloilustaan... sori tytöt.

Meidän hotla. Oli kyl niin nättiä seutua, niin nättiä.

Olin tässä vaiheessa matkaa niin päivistä sekaisin, etten muistanut koko pääsiäisen olemassaoloa. Ryykäsin siis yhdelle suosituimmista toreista pääsiäislauantaina, virallisena vapaapäivänä. Siltä se näyttikin. Tuli mieleen muutamatkin festarit, joissa ihmisten keskellä eteneminen vaatii kärsivällisyyttä, tarkkaa silmää ja nopeaa reagointia.

Mutta ei se mitään. Päivä oli nätti ja kojut täynnä vielä nätimpää tavaraa. Ostin kaikkea järkevää ja hyödyllistä, kuten

• 120 vuotta vanhan piipun, joka vaatii vielä vähän korjausta
• silkkitaskuliinan mussukalleni
• pienen hopeisen riipuksen itselleni
• skotlantilaisen, jo lakkautetun jalkaväkirykmentin myssyn (itselleni)
• vanhan rugbypallon, tai siis sellaisen uustuotanto-vintage-pallon (saa ny nähdä kenelle)

Olin jo päättänyt, että nyt saa loppua ostelu, kun näin tämän kojun. Aaaaaaaaaa! Upotin pääni vormujen sekaan ja hyrisin.

Tarkoitushan oli siis vain katsella ympärilleen ja nauttia markkinatunnelmasta... mutta joo. Olivat niin halpoja. Rugbypallomyyjätytön mielestä olin "coolest person she's ever met", kun kerroin että olen Lontoossa irkkutanssikisoja varten, mutta ostan pallon koska kuulun myös rugbyjoukkueeseen. No vähälläpä pääsee cooliksi. Olisinpa tiennyt tämän yläasteella!

Matkalla tyttöjä tapaamaan näin metrossa tämän. Olin vieläkin vereslihalla Walesista lähdön vuoksi, ja sitten Lontoon pormestari pistää Walesin loharin haarukannokkaan?! Auuuh! Juhla oli siis Englannin kansallispyhimyksen Pyhän Yrjön kunniaksi, joten päätin sillä sekunnilla osallistua tapahtumaan Cymru-paita päälläni, narsissipinni hatussani ja loharipinssi takissani. 

Oon vähän tämmönen.

Narsissihan on siis Walesin kansalliskukka ja lohari heidän tunnuksensa..

Treffipaikaksi olimme sopineet Green Parkin, Buckinghamin palatsin naapuriläntin. Halusimme kävellä tanssimme vielä pariin kertaan läpi, kun koko joukkue oli kasassa - ihan vain pitääksemme linjat mielessä.

Linja! Liiiiinja!! Kuva neiti  T.

Koska harrastan poliittista korrektiutta ja kaikkien kansojen harmonista yhteiseloa, halusin myös pitää oman pikku performanssini Buckinghamin palatsilla. Irlantilaista kansantanssia skotlantilainen myssy päässä, Walesin kansalliskukka rintapielessä. Tästä kuvattiin myös video, mutta sitä te ette näe, koska se omituinen räpistely ei ole irkkutanssia nähnytkään. Sen sijaan, tässä hieno kuvakaappaus videolta.

Voi pölö tuota ilmettä. Mutta nilkka on suora!

Mitään en oo ottanu. Oikeasti. Mitään en oo ottanu.

Buckinghamilta turistikierros eteni Big Benille ja parlamenttitalolle. Matkalla joukkueemme biologi huomautti hienovaraisesti, että aidan takana kasvaa marjakuusta, eli mitä parhainta pitkäjousipuuta. Hienovaraisesti yritin esittää ilahtunutta. Kimpussani ei siis ole suuri ilkeä marjakuusihirviö.

Saako tällaisen napata ja viedä kotiin?

Yhtä hienovaraisesti yritän osoittaa, että taustallani näkyvä pömpeli on nyt se Big Ben. Olen Rouva Hienovaraisuus.

Turistikuva. On se.

Möllötettyämme kellotornia hetken aikaa päätimme tempaista vielä yhdelle turistikohteelle, Towerille eli kavereiden kesken Toverille. Koska hei, se metro on oikeesti kätevä tapa liikkua nopeasti ympäriinsä.

Kuvassa se ilme, kun ollaan hämmennyksissä metrossa.

Mä en ees... en tiiä. Tää on tämmönen ilme. Silta on komee. Aurinkokin paistoi kivasti.

Joo. Nii.... Kypsä aikuinen. Äiti on varmasti ylypiä.

Pitänee joskus käydä myös sisällä. Kierros on kuulemma hyvä, kertoi kokenut Lontoon-kävijämme neiti M. Välillä oli kyllä melkoinen ähky, kun piti tunkea kaikki nämä nähtävyydet samaan iltaan, mutta ei kuitenkaan kunnolla päässyt nauttimaan yhdestäkään. Kisamatkaajan ongelmia.

Ja sitte vielä tää! Paluumatkalla majapaikkaan bongasimme metropysäkkimme vierestä Tardiksen! Aloimme välittömästi pohtia, oliko se ollut koko ajan siinä, vai laskeutunut vasta hetki sitten.. sisään ei päässyt. Yritimme kyllä. Ei auttanut edes Tardis-mekko.

Seuraavana aamuna odottivat kisat. ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ! Mutta niistä lisää myöhemmin. Sanonpa vain, että tämä aamupala pelasti päiväni, kun kisavuoroa odotellessa ja meikkipakkelit naamassa ei paljoa syöminen käynyt mielessä. Jotta niitos vaan, Prince of Teckin henkilökunta.

Olis tietty voinu ottaa kuvan täydestä lautasesta, mutta se meni jo.

Sitten suoraan maanantaihin. Osa seurueestamme tempaisi kotimatkalle heti aamusta, osa taas maanantai-iltana, joten minulla oli vielä jonkin verran seuraa maanantain ajaksi. Oma lentoni kun odotti vasta tiistaiaamuna. 

Jostain kumman syystä kukaan ei kuitenkaan halunnut vapaaehtoisesti herätä seitsemältä aamulla, jotta ehtisimme jonottamaan ensimmäisenä Sherlock -museoon. Jännä. On kyllä. 

Joten soolomatkailija teki paluun. Ensimmäisenä, 221 b Baker Street!
 

Yhtään en jäkitä. Piti hymyillä, tuli tollanen. Kuva: joku setä.

Iiihhihihhihihihi. Kuva: joku setä.

Jos yhtään olet Sherlockin fani (kirjojen, tai vanhojen elokuvien, tai tv-sarjojen, tai jopa tämän uuden BBC:n Sherlockin), suosittelen museota. Suosittelen myös tekemään kuten minua neuvottiin, eli menemään paikalle heti aamusta noin puoli tuntia ennen museon avautumista. Muuten jonot ja ryysis on jotain aivan kaameaa. Nyt ehdin naatiskella huoneista jotakuinkin rauhassa, kun ensimmäinen setti vieraita rynnisti ensimmäisenä matkamuistomyymälään varsinaisen museon sijasta. Kukin tyylillään.

Siis onhan se uus Sherlock ihan nokkela ja hyvä, mutta mä jotenkin paheksun tämmöistä. Benedict Cumberbatch EI OLE SHERLOCK!!! (Taulu oli täynnä vastaavia lappuja, ei ollu Michaela ainoa.)

Tein sitten tällaisen. Pitää sitä itse kirjailijaakin jonkun muistaa, eikä vaan jotain nättiä 2000-luvun brittinäyttelijää.

Ja lopuksi, kuva Sherlockin vessasta. Mä vaan jätän tän tähän.

Tässä vaiheessa loput seurueestamme oli jo liikkeellä, joten sovimme romanttisesti treffit metroasemalle, josta suuntasimme Greenwichiin. Alkuperäinen suunnitelmani oli tosin käydä British Museumin uudessa viikinkinäyttelyssä, mutta se oli siltä päivältä loppuunmyyty. Ja seuraavaltakin. Hakkasin päätäni metron seinään. Miksi en varannut lippua etukäteen? MIIIIIIKSI?

Ei se mitään. On noita miekkoja nähty, vakuuttelin itselleni. En suruissani halunnut edes vilkaista British Museumin suuntaan - olisihan siellä muitakin näyttelyitä ollut - joten tyttöjen ehdotus Greenwichistä oli ihan passeli.

Ei hitto musta saa kyl niin komeita kuvia. Tää tämmönen puisto tässä. Joku kuninkaallinen pytinki taustalla.

Jengi, tai mitä siitä on jäljellä.

Tää tämmönen kello. Niinku Greenwichissä. Niinku aikavyöhykkeet. Oooh, nörtti.

Tässä vaiheessa naisten oli aika suunnata kohti lentokenttää, joten koitin pähkäillä, käynkö yksikseni Cutty Sarkissa vai siellä Pyhän Yrjön pippaloissa. Cutty Sark, tuo maailman nopein klipperi, houkutti, mutta museolaivan sulkemisaika oli lähellä. Joten, Pyhän Yrjön pippalot. 

Bileet pidettiin Trafalgar Squarella, joten tulipa sekin turistinähtävyys vilkaistua siinä samalla. Vaikka pippalot olivat jo tässä vaiheessa iltaa loppusuoralla, aukio oli mustanaan väkeä. Oli juustomyyjiä (om nom nom nom), perinneruokamyyjiä ("öööh... mitä toi on?!?"), kasvomaalausta lapsille ja ritaritestejä (eipä yhtään tehnyt mieli mennä ritaritestiin, mutta kun se oli vaan lapsille, niin jäi sitten peitsimittelöt väliin).

Ihan oli leppoisa fiilis. Vähän alkoi jo reissaaminen väsyttää, joten päätin vaan istuskella suihkulähteellä ja toljotella.

Tää syöksi savuakin, ja lapset sai laittaa kätensä sen kitaan. Joo... munkin teki mieli laittaa käteni kitaan. En laittanu.

Juhannussalkotanssiii! Tää näytti hauskalta, harmi etten ehtinyt tunkea itseäni mukaan ennen aloitusta. Mutta meininki oli rattoisa. Tuli ihan vanhat Morris-tanssiajat mieleen.

Trafalgar Squaren meininkiä hetken ihasteltuani suuntasin vielä pienelle hiukopalalle pubiin, joka kutsui itseään Sherlock Holmesiksi. Ihan oli kiva paikka se, vähän kyllä palvelu sellaista että henkilökunta oli kurkkuaan myöten täynnä turisteja. No voi. Vieressäni istunut amerikkalainen pariskunta jutteli tuliaisten ostamisesta, ja miehen mukaan heidän pitäisi löytää jotain, jossa lukisi "London, Ireland". 

En ole aivan varma, tiesikö setä missä maassa hän oli. Tai ehkä hän heitti vitsiä vakavalla naamalla. Nainen ei tosin nauranut, nyökytteli vain.

Vielä viimeinen metromatka majapaikkaan, ja sitten aamusta kentälle. Lontoo, olit kiva. Ehkä nähdään taas, kun kuljen lävitsesi matkalla Walesiin.

Ensi kerralla, kisat.

Ilta saa, ja Parlamenttitalo on vielä räjäyttämättä.