Mutta siis. Oikea polvenihan on aiheuttanut harmaita hiuksia jo ties kuinka pitkään. Nyt tammikuun alussa polvi otti vähän tälliä ja petti oikein kunnolla alta kesken kevyemmän treenipelin. Pari päivää myöhemmin kävin kavereiden kanssa kokeilemassa salsaa, ja sielläkin jalka petti alta vähän väliä. Useammin kuin koskaan aiemmin, ja kivut olivat niin kovat, että piti oikein irvistellä ääneen.
Noooo, ajattelin että tää on tätä samaa vanhaa, levolla menee ohi. Iltavuoroviikkokin edessä, niin en edes pääse rugby- tai tanssitreeneihin, joten käyn vain salilla muutaman kerran. Flunssakin vaivasi viikon verran, joten piti ottaa kevyemmin.
Ei se sitten mennyt levolla ohi. Särkee, jomottaa, äkillistä kipua. Lopulta luovutin ja menin nilkkani leikanneelle lääkärille. "Et sitten vain osaa lopettaa", oli ensimmäinen kommentti. Mitä, liikkumista? No en, en osaa.
Magneettikuvien jälkeen kävi ilmi, että:
- Polvilumpion jänne on revennyt osittain
- Sääriluussa on ödeemaa, eli jonkin sortin tulehdusta
- Jossain kohti on kystia, eli vesirakkuloita
- Polvilumpion alla oleva rasvakerros, "Hoffan patja" on kulunut melko olemattomiin (tai jotain sellaista, tässä vaiheessa loppui aivojen vastaanottokyky).
"Mitenhän saisimme sinut pysymään paikoillaan", oli lääkärin toinen kommentti. No, sitä varten sain kahdeksi viikoksi tällaisen vempaimen:
Voin sanoa, että on vittumainen laite. Se joko valahtaa nilkkaan kävellessä, tai jos kiristän sen remmit niin tiukalle, ettei valahda, niin sitten tuki hiertää, vääntää jalkaa ilkeästi mutkalle ja murjoo ihanaa kettutatuointiani (joo joo ei se niin tärkein asia, mutta ei jalan kuuluisi olla mustelmilla pelkän tuen käytöstä).
Olen nyt käyttänyt tuota hieman yli viisi päivää, ja vihaan sitä yli kaiken. Muistaakseni perjantaina tulin kotiin raivosta niin kiehuen, että olin purskahtaa itkuun vain kiukusta. Marssin sänkyyn, nukuin ja söin myöhemmin illalla puoli levyä suklaata. Helpotti.
Vielä reilu viikko, ja sitten pääsen eroon tuesta. Viikko siitä, ja pääsen lääkärille kontrollikäyntiin kuulemaan, miten tästä eteenpäin. Jos oikein muistan lääkärini puheet, tuo vamma on 3. asteen tasoa. Neljäs olisi sitten hei-hei jänteelle. Googlettamalla löysin tällaisen asteikon, ja aika hyvin tuo näyttäisi paikkaansa pitävän. Sanoisin, että olen 3a, huonoina päivinä 3b.
"Oireiden perusteella vamma jaetaan vaikeusasteisiin:
1. Lokaalinen arkuus esiintyy selvästi urheilun jälkeen patellajänteen insertiossa. Se ei häiritse tavallista toimintaa.
2. Kipu tuntuu urheilun alussa. Se häviää verrytellessä ja palaa taas aktiviteetin jälkeen. Harjoitukset toteutuvat tyydyttävästi, ja urheilija kykenee urheilemaan ilman suoritushäiriöitä. Kipu säilyy ilman välttämätöntä lepoa ja jää pysyväksi.
3 a. Kipu on jatkuvaa. Jotkut urheilijat kykenevät vielä kivusta huolimatta harjoittelemaan ja pelaamaan.
3 b. Kipu tuntuu jatkuvasti ja se häiritsee ja estää harjoittelun.
4. Jos urheilijaa ei hoideta, ja hän jatkaa kivusta huolimatta urheiluaan, voi syntyä (harvoin) patellajänteen totaali repeämä (Nichols 1992, Lian ym. 1996, Fredberg ja Polvig 1999)."
Lähde: Terve.fi
Olen ollut niin kovin tyytyväinen edistymiseeni sekä salilla, rugbyssä että tanssissa. Tiedän, ettei kolme viikkoa ole pahakaan tauko (en suostu ajattelemaan että tauko venyy mahdollisesti vielä pidemmäksi). Olisihan polvesta voinut paljastua vaikka se revennyt nivelside tai kierukka, jota lääkäri alunperin arveli kipujen syyksi. Sitten tauko olisi vielä pidempi. Yksi pieni jänne, pfffff, pikkujuttuja.
Mutta kun, kolme viikkoa treenikieltoa lämähti juuri ennen opettajamme seuraavaa tapaamista. Kolme viikkoa ilman, että voin treenata heavy jigiä, joka meni tammikuussa ihan penkin alle. Eli toisin sanoen, olen siellä workshopissa TAAS sormi suussa ja selitän turhautumistani, kun EN VAAN SAATANA ETENE TÄSSÄ LAJISSA MIHINKÄÄN! "Olen ollut taas jalka paketissa"... mä mihinkään enää ikinä pääse kisaamaan antaa olla mä lopetan mua huvita enää mikään.
Mielikuvaharjoituksia, mielikuvaharjoituksia, mielikuvaharjoituksia. Askelsarja päähän vaikka sitten sitä kautta.
Ja voisihan tää olla pahempikin.
Ei toi lause kyllä lohduta vieläkään tipan tippaa.
