Blogini on vietellyt hiljaiseloa jo jonkin aikaa. Ei ole oikeastaan ollut mitään raportoitavaa. Haagin kisat lähestyvät vääjäämättä, mutta tällä kertaa ei ole peruukkikriisiä, tai pukukaaosta, tai meikkien opettelua. Viime perjantaina meikkasin itseni lähtiessäni ihan vaan paikalliseen baariin jytäämään, joten kauas on tultu siitä kun seisoin Stockan kosmetiikkaosastolla miettimässä, että olenko maidon- vai hunajanvalkoinen.
Hommat siis niin sanotusti puksuttavat tasaisesti eteenpäin. Viikot vähenevät ja ahdistus paskoista tansseistani kasvaa, mutta ei siitäkään voi joka viikko kirjoittaa. "Viikko 1. Vituttaa. Viikko 2. Edelleen kyrsii. En osaa. Viikko 3. No nyt osaan vielä vähemmän, kun en edes treenaa."
Eilen treenasin neitien L, T ja H kanssa pari tuntia. Sain uutta varmuutta slipariini ja reeliini, jotka siis sössin täydellisesti Krakovassa vuosi sitten. Tuolloin unohdin askeleet, lopetin kesken, kaaos, jne.
Tässä vuoden aikana olen ollut hieman turhautunut niiden samojen vanhojen tanssien hinkkaamiseen, ja rehellisesti sanottuna niiden treenaaminenkin on jäänyt lähes kokonaan, kun ei vaan enää nappaa. "No kun kyl mä ne osaan", ajattelen, vaikka niissä olisi parannettavaa vielä vaikka muille jakaa. Olen kyllästynyt niihin, toisin sanoen. Aina välillä workshopeissa olen saanut opeteltavakseni uusia, kivoja intermediate-tason reelin tai sliparin askeleita, mutta kun pitäisi käydä ensin pärjäämässä niillä alemman tason primary-askeleillakin...
Jotenkin siinä eilen sitten tajusin, että koska sössin Krakovassa, minun täytyykin ajatella että en nouse lavalle "uudelleen" samoilla tansseilla (mikä olisi siis jotenkin äärettömän noloa, etten ole vuodessa oppinut uutta). Sen sijaan minun täytyy ajatella, että nyt jos koskaan näytän, että osaan ne. Pyyhin pois sen viime vuoden katastrofin, nollaan sen. Ei ole mitään viime vuotta, ei ole mitään "uusintakierrosta", vaan nyt on nyt, ja näytän närhen munat reelillä ja sliparilla.
Ja tästä päästäänkin sitten aiheeseen, josta puhuin likoille sunnuntaina. Turhamaisuus ja kunnianhimo, siis. Krakovan kisoissa olin kahdesti toinen, kahdesti pykälän päässä voittajan pokaalista. Koska odotukseni olivat tasolla "No jos en lavalla kaadu", niin tuo tulos yllätti kaikki.
Nyt pitäisi pystyä ajattelemaan samoin. "Lähden tekemään parhaani, katsotaan mihin se riittää", tiedättehän? Ei mitään suureellisia odotuksia pokaalista, ei turhaa toiveikkuutta. Mutta kun en pysty. Kaksi kertaa pykälän päässä... väkisinkin ruokahalu kasvaa. Ja vuoden lisätreenaamisen jälkeen minunhan pitäisi pystyä parempaan? Loogista, eikö vain? Tai vähintäänkin saavuttaa sama tulos kuin Krakovassa, siis vä-hin-tään?
Mutta mitä jos en saavutakaan? Mitä jos tulokseni on surkeampi kuin viime vuonna?
En väitä, etteikö minua olisi jännittänyt viime vuoden kisoissa. Jännitti, tolkuttoman paljon. Mutta nyt jännityksessä on uusi sivuvire; omat odotukset. Ja pahoin pelkään, että ne odotukset ovat turhan suuret. Tällä treenimäärällä, tai treenin puutteella, odotukset ovat aivan, aivan liian suuret. Ja siksi tulen pettymään. Ja se ärsyttää jo valmiiksi.
Huikentelevaista kunnianhimoani hillitäkseni yritän lohduttaa itsenäni sillä, että menen lavalle sentään kahdella uudella tanssilla, primary single jigillä ja hornpipellä. Single jig on ihan kiva pikkutanssi, ja ellen mokaa täysin, sillä voisin pärjätäkin (haa, se kunnianhimo nostaa taas päätään, hys ny!)
Mutta erityisesti hornpipella kisaaminen tulee olemaan hermoja raastavaa, sillä en ole sillä tanssinut sitten vuoden 2012 Tampereen PM-kisojen eeppisen mokailun jälkeen. Olematon rytmitajuni on kovalla koetuksella reelissä ja sliparissakin, mutta hornpipessa olen aivan hukassa. Voin tehdä lavalla askeleita suit sait miten sattuu, enkä vain kuule rytmiä, josta ottaa kiinni. Joten seuraavaa lavakaaosta odotellessa.
Ärh ärh. Miten saisi aivonsa ajattelemaan järkevästi, eikä luulemaan itsestään liikoja? Suhtautumaan realistisesti? Kunnianhimo on hyvä asia, suureelliset odotukset ja valtavat pettymykset eivät.
Ja sovitaanko niin, että jos en pärjää (taaskaan) primary sliparilla ja reelillä, niin saan hylätä ne ja ryhtyä opettelemaan ihan omaksi ilokseni intermediate-tason tansseja? Tanssivihossani alkaa olla jo liian iso pino askeleita, jotka olen opetellut kertaalleen workshopeissa, mutta treenin puutteessa unohtanut sen siliän tien...
Yöh. Taidan oksentaa Haagissa ennen lavalle menoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti