Ja ennen kuin joku sanoo, että sehän olisi ollut vain joku keikka, tai että niitähän tulee aina uusia, niin ei, näitä ei tulisi. Eikä kyseessä ole "vain joku keikka". Joulukuun keikka on todellinen Once in a lifetime -juttu, ja minähän en aikoisi sitä missata vain jonkun typerän katkenneen luun takia. Piste. Kun pelkästään keikkalippujen saanti oli massiivinen operaatio ja uskomaton onnenkantamoinen, niin tätä tilaisuutta ei missattaisi. Toinen piste.
Eli tämä oli siis alkuasetelma, kun istuin Neon odotushuoneessa ja kuvailin uutta kalalaukkuani aikani kuluksi ja hermoja säästääkseni.
Röngtenissä hoitaja otti tällä kertaa kaksi kuvaa vähemmän, ja yritin päätellä siitä, että oliko se hyvä vai huono merkki. Näkikö jo kahdesta ensimmäisestä otoksesta, että luu oli paikoillaan vai toivottomasti vinksallaan? Arhghghghghg.
Lopulta ortopedi päästi minut tuskistani ja ilmoitti, että luun asento on hyvä. Kaikista viikon aikana saaduista tälleistä huolimatta pohjeluun irtopää ei ollut liukunut paikaltaan enempää, ainoastaan sen pienen nykäyksen verran, mikä näkyi aiemmissakin kuvissa. Kysyin varmaan kolmeen eri otteeseen, että nyt ei siis mennä leikkaukseen. Lääkäri alkoi katsoa minua jo vähän hitaasti. Mutta kun tämä oli tär-ke-ää-ää-ää. Nyt pääsisin feismammaksi Haagiin kannustamaan tyttöjä, ja ennen kaikkea Dubliniin (Haagin suhteen olin jo osittain luovuttanut, mutta nyt into lähteä sinne palasi rymisten).
Inisin myös, että haluaisin vähän aiemmin töihin. Vakuuttelin, ettei minun välttämättä tarvitse lähteä päivän aikana työpöytäni äärestä ruokalaa kauemmaksi (mikä on kyllä sinänsä ihan totta, puhelin on tytön paras kaveri). Alunperin lääkäri kirjoitti minulle saikkua 10.12. asti, mutta en taatusti aio röhnöttää sohvalla vielä yli kuukautta. Joten nyt kärvistelen vielä kotona kaksi viikkoa kipsin kanssa, jonka jälkeen se poistetaan (aaawwwwwyeah!), nilkka kuvataan ja tilanne tarkistetaan uudelleen. Sen jälkeen, jos kaikki on yhä hyvin, saan jalkaani kevyemmän nilkkatuen, ja palaan louhokselle. Keppien kanssa ja kinkaten, mutta silti. Hihittelin ja taputtelin käsiäni, ja lääkäri katsoi taas pitkään.
Niin, ja sain myös lentoluvan. Tässä vaiheessa lääkäri taisi pitää minua jo jokseenkin yksinkertaisena, mutta pakkohan asia oli tarkistaa, kun on tuo veritulppariski päällä ja kaikkea. "Niin, siis sinähän syöt verenohennuslääkkeitä, että sehän nimenomaan parantaa tilanetta lentämisen kannalta." Nii, joo, aivan.
Eli positiivisia uutisia positiivisten perään. Teki mieli jo halata lääkäriä, mutta en sitten kehannut.
Siinä onnellisuuden puuskassa en sitten muistanut kertoa siitä, että olin syönyt viitisen päivää vääriä särkylääkkeitä verenohennuslääkkeideni kanssa. Siis sellaisia reseptittömiä, joita kotona lojuu polvi- ja ties minkä vammojen jäljiltä. Sunnuntaina siippani oli jutellut tilanteestani apteekkariystävänsä kanssa ja kävi ilmi, että minun olisi pitänyt saada joko apteekista tai suoraan lääkäriltä erillinen ohjeistuslappunen veritulppatabuja varten, ovat kuulemma sen verran jytyä tavaraa.
No, en saanut - ja kyllähän minä sen tuoteselosteen luin, mutta... lyhyestä virsi kaunis, niiden tabujen kanssa EI saa syödä mitään ibuprofeenia sisältäviä kipulääkkeitä, koska ibuprofeeni-tuotteet ohentavat verta vielä lisää. Ilman ibuprofeeniakin veritulppalääkkeitä syödessä riskinä on sisäiset verenvuodot.
Arvatkaaa mitä minä olin popsinut? Hiton hienoo hei. Mistä minä tiesin, että ibufprofeeni ohentaa verta (juntti mikä juntti). Aivan kuin veritulppapillereiden tuoteselosteen lukeminen ei olisi pelottanut tarpeeksi (väsymystä, uupumusta, kuolema), niin tämähän se piristi. Ilmankos olinkin tuntenut oloni koko viikon omituisen uneliaaksi ja veteläksi. Nyt pitäisi tarkkailla mustelmia merkkinä niistä sisäisistä verenvuodoista. Just. Nainen, joka saa mustelmia pelkästä höyhenen hipaisusta, ei oikein hirveesti halua saada hysteeristä "Nyt mä vuodan kuiviin" -kohtausta jokaisesta sinermästä. Puuh.
No, enköhän tässä vaiheessa olisi jo kuupsahtanut, jos elimistöni sylkisi verta sisuksiini. Minua väsyttää edelleen koko ajan, mutta nyt en ainakaan edesauta sitä ohentamalla verta entisestään ibuprofeenilla.
Eli kaiken kaikkiaan, tuota uupumusta lukuunottamatta koko hässäkkä alkaa jo näyttää positiivisemmalta. Kepeillä kävelykin sujuu jo jotenkuten (en silti edellekään pääse turhautumatta lähisiwaa kauemmaksi). Luu on ruodussa, popsin kalsiumia ja puputan juustoa, Haagiin mennään, Dubliniin joulukuussa, töihinkin parin viikon päästä. En enää jaksa murehtia kuntoni romahtamista, kyllä se sieltä takaisin saadaan. Nyt pitää olla vain ekstra-ekstra-varovainen, etten kolhi jalkaa mihinkään - siitä sain hyvin painokkaat varoitukset - ja viikon päästä saan ryhtyä laittamaan hieman painoa jalalle.
Eilen nukkumaan mennessä ryhdyin pohtimaan, miten hieman vinossa oleva luu sitten lopulta luutuu - siihenhän täytyy jäädä pieni kyhmy pintaan, kun reunat eivät ole aivan vastakkain. Siippani mutisi tyynyltään, että kyhmyn perusteella minut ainakin tunnistetaan helpommin, jos minut löydetään Walesin nummilta suonsilmään uponneena.
Awwww. Tosirakkautta on löytää aina se positiivinen puoli asioista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti