Kuten taisinkin jossain kirjoituksessani kertoa, ensimmäinen viikko murtuman jälkeen ei ollut se helpoin. Velloin itsesäälissä, makasin sohvalla ja itkin vähän väliä turhautumistani, kiukkuani ja avuttomuuttani. En ajatellut lähteä Haagiin, sillä pelkäsin muiden tanssien katsomisen olevan liikaa mielenrauhalleni.
Sen viikon jälkeen päätin kuitenkin kiskoa itseni niskasta ylös ja piristyä. Tilanne on mikä on, ja ei se valittamalla parane. Koitin hakea asioista niitä posiitiivisia puolia jo koomisuuteen asti - "Hyvä että tää jalka murtui, sillä jos se olisi vain venähtänyt, olisin kuitenkin vain teipannut nilkan, mennyt kisaamaan ja tuhonnut nilkkaa vielä entisestään." Hyvä että jalka murtui...?
Tutut ihastelivat reipasta asennettani ja minä vain hoin samaa mantraa, "Tilanne on tää eikä se valittamalla parane".
Tottahan se on. Mutta rajansa se on sillä positiivisuudellakin. Jostain syystä eilen jalkaa särki todella paljon. Ei auttanut kipulääkkeet, ei ylhäällä pito, ei nilkkatuen höllääminen tai poistaminen. Ei edes täys purkillinen Ben& Jerry's chocolate fudge brownie -jäätelöä (sellanen parituhatta kaloria). Suoraan sanottuna vitutti. Kattelin mustelmaista ja laihtunutta nilkkaani ja mietin, miten ikinä ehtisin treenata uudet askeleet kisakuntoon, kun tuolla jalalla ei kyllä loikita vielä pitkiin, pitkiin aikoihin.
Siinä voivotellessani mussukkani suostui hieromaan pohjettani. Hetken hierottuaan hän meni kommentoimaan, että pohje tuntuu selvästi kapeammalta kuin aiemmin. Siitä se ajatus sitten lähti ja mittanauha esiin - virhe!
Kävi ilmi, että aiemmin se vahvempi ja voimakkaampi pohkeeni on tällä hetkellä 2,5 senttiä kapeampi kuin vasen. 2,5 senttiä!! Vierekkäin katseltuna oikea sääri näyttää säälittävältä pikkulikan tikkujalalta verrattuna vasempaan (vaikka sekään ole lähelläkään Haagissa nähtyjä hirviöpohkeita).
Tiesinhän minä, että lihakset surkastuvat, mutta että näin näkyvästi! Olin edellispäivänä kirjannut intermediate slip jigin askeleita muistiin - nyt kaikki ne bicycle-hypyt ja keijut ja doublet ja rockit tulvivat mieleen. Miten ihmeessä voisin edes kokeilla bicyclen treenaamista näillä lihaksilla! Ei onnistu, ei kuukausiin. Bicyclessä siis pitäisi loikata korkealle ilmaan ja ehtiä potkia itseänsä peppuun kolme kertaa ennen laskeutumista sirosti toisella jalalla varpaille. Kaksikin potkua tuottaa minulle jo ongelmia, ja ennen murtumaa sainkin hypyn onnistumaan nipin napin kerran kymmenestä kerrasta.
Tuossa allaolevalla videolla keiju on ensimmäisenä, bicycle kolmas hyppy (sinivalkoinen puku), double viidentenä (keltainen puku) ja rock-askel viimeisenä (punahelmainen tanssija). Video siis ihan siltä varalta, että rakasta lukijaani kiinnostaa, mitä minun pitäisi reenata (ei muuten tule koskaan näyttämään tuolta noi mun loikat, ei).
Byääh. Kyllähän minä edelleenkin tiedän, ettei tämä ole vakavaa, luita murtuu, elämä jatkuu. Mutta eilinen oli synkkä ja masentava päivä. Tänä aamuna matkalla töihin olin kaatua sekä torille menevässä että torilta lähtevässä bussissa, kun kuskit päättivät jatkaa matkaa välittömästi (toinen niin ärhäkästi, että olin jäädä keppeineni oven väliin). Molemmilla kerroilla paino rysähti sille väärälle jalalle. Aiisssaaata... No, saavatpa lihakset treeniä.
Ilon kautta, stana. Vaikka väkisin. Maananaina lääkäri, ja kepeistä eroon. Perjantaina Dubliniin. Ja minähän teen täydellisen bicyclen vappuun mennessä. Havuja, perkele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti