Irlanti. Bíonn siúlach scéalach.

Minulta usein kysytään, mitä teen Irlannin reissuillani. Kun matkustan... *kauhistus* yksin. Kun menen pikkukyliin ja paikkoihin, joissa ei nähtävyyksillä kehuskella.

No.

Tällä kertaa... 

Jumalanpalvelusta ei pidetty tässä kirkossa.
Kuva on mukana vain osoittamassa, että reissullani
paistoi myös aurinko.

...kävin iirinkielisessä katolisessa messussa ja yritin parhaani mukaan pysyä mukana kaikissa polvistumisissa ja sen sellaisissa. Pappi puhui kiihkeästi, ja luulen, että Saatana on myös iiriksi Saatana. Jälkikäteen juttelin valkohapsisen mummon kanssa kävellessämme kirkolta kylän läpi.

Mummon kädet olivat niiiiin pienet ja hennot, kun hän otti käteni omiensa väliin ja opetti, miten iiriksi sanotaan "Peace be with you". En muista sitä enää, mutta muistan hänen käsiensä kuulauden ja lämmön.

Ihan uudet sukat. Läääämpimät.

...rentouduin villasukat jalassa ja join litroittain teetä. Kirjoitin. Luin. 

Pakollinen kirjasuositus: Niamh Boycen The Herbalist oli kaikkea muuta kuin söpönromanttinen harlekiinikirja, vaikka kannen perusteella niin pelkäsinkin.













Tällä kertaa...
 
...lausuin derryläisen matkatyöläisen iirinkielisen nimen oikein. Se kuulemma hämmästytti. Siitä alkoi omituinen juomatarjoilukierre, jossa minulle tarjottiin juotavaa, minä tarjosin takaisin, ja taas minulle kiikutettiin eteen tuoppia, koska nainen ei vaan voi jäädä maksupuolelle. Jaa ei vai? 

Tämä taas johti siihen, että seurueeseen kuulunut 21-vuotias derryläinen kloppi yritti hurmata minua porukan jatkoille työnantajansa työkaluvajaan. En lähtenyt, mutta naurua riitti. Erityisesti siitä, että hänen kasvonsa ylettyivät suunnilleen rintojeni tasolle.

Tämä kettu lähti Derryyn.

Lopulta päädyimme seurueeseen kuuluneen kossin kanssa pubin edustalle kiviaidalle juttelemaan siskonsa lapsesta, jonka kuvia hän esitteli puhelimestaan. Lapsen isä oli kuollut syöpään jokin aika sitten, ja nuorimies yritti auttaa siskoaan parhaansa mukaan. Ikävä oli kuulemma kova, mutta reissutyöläinen menee sinne missä töitä on. Annoin taskussani olleen pehmoleluketun ja pyysin antamaan sen lapselle tuliaiseksi. "You are a good woman", nuorukainen supisi.

Hörpimme pubista salakuljettamamme viimeiset kaljat pois ja heilutimme hyvästit. Hän ja flirtti kääpiömenninkäinen poistuisivat saarelta aamulautalla, minä jäin vielä. Aamulla mietin ikkunalaudalla istuessani, pitäisikö minun käydä laiturilla halaamassa hyvästit.






Tällä kertaa myös...

...söin kakskytmiljoonaa kiloa ranskalaisia ja join satakolkytmiljoonaa litraa olutta ja nyt painan ryhävalaan verran ja tissit ovat niin isot että säikähdän niitä joka kerta peiliin katsoessani.

Matkalla Inis Oírrille Happy Hookerilla.

... kävin päiväretkellä naapurisaarella. Matkalla juttelin yhteysaluksen miehistöön kuuluneen, virttyneeseen villapaitaan pukeutuneen sedän kanssa merestä, tatuoinneista ja kaikesta tärkeästä. Setä muisti minut aikaisemmilta reissuiltani, mikä hitusen yllätti, mutta tuntui myös mukavalta. Enda-sedän mielestä meri on kaunis rumallakin säällä. Sovimme näkevämme viimeistään puolen vuoden kuluttua.

Juttutuokion jälkeen Enda palasi töihinsä ja minä yritin painaa mieleeni, miltä dieselin, suolan ja merilevän yhdistelmä tuoksuu. Siinä haaveillessani en tajunnut, etteivät muut matkustajat jääkään samalla laiturilla pois, eivätkä siksi liiku kohti kulkusiltaa kuten odotin. Yht'äkkiä havahdun ajatuksistani ja tajuan, että laiva on lähtenyt jo kohti seuraavaa satamaa.

Juoksin hämmästyneen Enda-sedän luo. "Eikö sinun pitänyt jäädä tälle saarelle?", hän huudahtaa. "No piti!". Setä virnistää ja huikkaa samatien kapteenille jotain iiriksi. Veikkaan lauseen sisällöksi "Täällä olis tää yksi idiootti, joka jäi laiturilta." Luikin yläkannelle, ja päätään puistellen miehistö kääntää laivan isossa kaaressa ympäri. Nolotti. Laiturille päästyäni yritin olla kompuroimatta kiinnitysköyden painon alla, kun kapteeni pyysi minua heittämään sen takaisin alukseen. Paluumatkalla villapaitasetä-Enda hymyili ja huikkasi "Nähdään huhtikuussa!".

Inis Oírr.

Hihihiii.

Tällä kertaa lisäksi... 

...istuin satametrisen kallion reunalla ja yritin jälleen painaa mieleeni, miltä aaltojen kumu kallioita vastaan kuulostaa.

Se kuulostaa majesteettiselta, hypnoottiselta ja kutittavan pelottavalta. Tein upottavan paksussa, kasteisessa ruohikossa ruohoenkeleitä. Kiipeilin, hypin ja kapusin jokaisen vähänkään jännittävältä näyttävän kallion taakse, raavin polveni orapihlajoihin, kynteni kiviin ja polveni kallioihin, mutta nauroin silti ääneen aina uuden upean maiseman paljastuttua. Halailin aaseja ja tanssin muinaisilla linnoituksilla kädet ilmaan kohotettuina.
 

Palattuani kylään aurinko alkoi paistaa kirkkaalta taivaalta. En vaan jaksanut kiivetä enää takaisin. Mutta maisemat ovat upeat sumuisuudesta huolimatta.

 

....vaeltelin myös tuntikausia niityillä ja nummilla, ja ihastelin yö toisensa jälkeen Linnunrataa. On asioita joita haluan muistaa myös kuolinvuoteellani, ja yöt Aranilla kuuluvat niihin.

Polttarit Father Ted -tyyliin!

...heittelin pappi-Elviksiksi pukeutuneiden naisten kanssa puhallettavaa seksinukkea pubin pihalla. Tiedän. Tuossa lauseessa ei ole mitään järkeä. Samana iltana tanssin itseni hikeen, nauroin ja lauloin kovaa ja korkealta.








  
  

Tällä reissulla myös...

...sukelsin sateisena päivänä mereen vaatteet päälläni. Sitä ennen majapaikkani työntekijät olivat kaataneet päälleni kaksi sangollista samaa merivettä jääpaloilla maustettuna. Sain kesken matkaani kuulla, että rugbyvalmentajani oli päättänyt haastaa minut Ice Bucket Challenge -hyväntekeväisyystempaukseen, joten päätin tehdä sen vähän eksoottisemmassa ympäristössä. 

Sukelluksen jälkeen majapaikkani isäntä kutsui minut syömään kokkaamaansa kanasoppaa, sillä "kuka tahansa niin hullu, että sukeltaa mereen vaatteet päällä tähän aikaan vuodesta, on ansainnut soppansa. You crazy woman". Soppa oli kuumaa ja hyvää.


  









Tällä kertaa myöskin..

Kerry ja viimeinen niitti Mayon arkkuun.

...seurasin Gaelic footballin sydäntäjäätävän jännittäviä semifinaaleita, kun Mayo otti pataan Kerryltä, mutta kaikkien yllätykseksi piskuinen Donegal pieksi jätti-Dublinin. Huuto pubissa oli korviahuumaavaa. Kannattajat hyppivät toistensa syliin, kattolamput olivat vaarassa, vaatteeni uivat oluessa ja olin rutistua halauksiin, mutta nyt ainakin tiedän, ettei Dublinia pidä kannattaa.


Onnekseni Gaelic footballia ei pelata Turussa. Yhdellä reissuistani tutustuin rugbyyn, ja miettikääs mihin se johti. :P










 
Tällä kertaa niin ikään...

 ....lähdin viimeisenä iltana kiertämään saarta sen verran, mitä puhkikuluneet kenkäni antoivat myöten. Istuin rannalla kunnes peppua pitkin selkärankaan yltänyt kylmyys pakotti liikkeelle. Meri oli tyyni, mutta aaltoja riitti sen verran, että rannan tuhannet pienet sileät sorakivet ratisivat joka kerta, kun aalto vetäytyi takaisin mereen. Nauhoitin aaltojen kohinaa ja kivien ratistelua kännykälläni.

Sitä tietää että on aika petiin, kun bussipysäkitkin nukkuvat.

...palasin Dubliniin. Bussin lähtiessä Galwaysta jouduin jälleen nielemään kyyneliäni, vaikka lupasin, ettei niin kävisi tällä kertaa. Mutta aina niin käy. 

Illalla kävin keskustan pubissa, joka oli parin illan ajan tukikohtani Dublinin kisojen aikaan. Sielläkin minut muistettiin. Kun yritin kysyä Declan-nimiseltä kyypparilta, miksi hän muistaa minut puolentoista vuoden jälkeenkin, hän vain iski silmää ja totesi olevansa hyvä työssään. Ilmeisestikin näin. Keskustelimme myös Irlannin naisten asemasta 30-luvulla ja tänä päivänä.

Joskus yllätän itsenikin vaikuttamalla niin fiksulta.

.... palattuani hostelliin kuuntelin vielä ennen nukahtamistani pyöreiden sorakivien ratistelua puhelimestani, ja koitin olla jälleen pakahtumatta.

En oikein onnistunut siinä.

Dublin.

Ja nyt pitäisi palata arkeen. Kahden kuukauden tanssitauon jälkeen raahasin itseni salille eilen, ja tänään vielä uudelleen. Sooloaskeleet vaativat valtavasti töitä. Val-ta-vas-ti.

Huoh. Ahistus. Jännitys. Into!