Kynttilänpäivä ja kevään alku

Tänään on Kynttilänpäivä, eli tästä etiäpäin saa kuulemma ryhtyä odottelemaan kevättä. "Kevättä kynttilästä, syystä Perttelistä".

Tänään on myös ensimmäinen työpäiväni sairasloman jälkeen. Olin niin tohkeissani, että tulin työpaikalle vahingossa tuntia aiemmin. Rautatieaseman kello ei ollutkaan tuntia jäljessä, kuten kuvittelin, vaan minä tuntia liian varhain bussissa matkalla kohti Louhosta... 

Tänään on myös tasan viikko siitä, kun sain lääkärin siunauksella luopua jalkatuestani ja ryhtyä kävelemään ihan tavallisilla kengillä. Jalkatukeni tunnettiin lempinimellä Norsu, ja se kyllä painoikin nimensä verran!   

Otto Bockin "Walker". Ei muuten mikään kevyin kötystys.

Jotenkin on vain sellainen hirmuisen kepeä olo. Ei nyt mikään onnesta soikea -fiilis, mutta hyvä, tyytyväinen, ei-enää-niin-lannistunut.

Ekaa kertaa kengät jalassa tasan kolmeen kuukauteen! Ai ai mikä hetki tää oli!

Okei, okei, pakko se on taas kerran myöntää: Minulta jää nyt kahdet perättäiset EM-kisat väliin (en mitenkään ehdi treenata kuutta kokonaan uutta tanssia syksyyn mennessä kisakuntoon, sillä treenaamaan pääsen vasta kesän lopulla). Mutta tanssit ovat sitten ensi vuonna ihan helvatan hyvin hallussa ja pieksen kaikki korkeilla varpaillani ja upealla kiidollani! Ja okei, okei, tokkopa hirveästi pelaan tällä kaudella, sillä saan ryhtyä "hyvin varovasti hölkkäämään" vasta huhtikuun kieppeillä. Mutta meillä on ykköstiimi ja uusiakin tyttöjä alkeiskurssin jäljiltä, yhden täti-immeisen puute ei estä voittokulkua!

Olen väkisin saanut itseni ajattelemaan niin, että nyt ei harmitella, nyt keskitytään toipumiseen. Olen valittanut jo kaikkien korvat täyteen siitä, kuinka surkealta toi leikattu jalka näyttää.

Tammikuun puoliväli, eli kolme viikkoa sitten. Pientä eroa pohkeissa.

Ja surkealtahan se näyttää. Mutta kolme viikkoa tuosta kuvasta tilanne näyttää jo hitusen paremmalta. Olen käynyt kaksi kertaa viikossa ihanien mummojen kanssa kuntouttavassa vesijumpassa (kiitos vain, Impivaaran uimahalli!), ja sen lisäksi yhdestä kahteen kertaa viikossa kuntosalilla polkemassa kuntopyörää ja nostelemassa kahvakuulia sen mitä pystyn. Onhan toi jalka yhä rääpäle, mutta ei enää noin rääpäle kuin kuvassa.

Eli etiäpäin mennään. Kävelen yhä hitaasti, mutta kävelen ilman jalkatukea. En pääse liikkumaan kävelyvauhtia reippaammin vielä kuukauteen, mutta äkkiä ne viikot menevät.

Myönnetään, välillä tätä positiivisuutta joutuu tunkemaan kurkusta alas väkisin, sillä se katkeruus nostaa yhä ajoittain päätään. Luen muiden tanssitreeniharjoituksista Facebookissa, ja hetken mielessä vilahtaa kateus, etten voi itse vielä edes kävellä askeleita läpi ilman keppejä. Ne pääsee kisaamaan ja voittamaan ja nyyyh ja mäkin haluuuuun. Näen muiden hikoilevan, huohottavan ja hymyilevän rugbytreeneissä, ja sydänalassa vihlaisee, kun haluaisi itsekin treenata itsensä niin puhki, että seuraavana päivänä koko kropassa tuntuu.

Mutta tärkeintä on, että minulla on askeleet, joita opetella. Ne ovat ihanat, ja meidän uusi opettaja on ihana, ja askeleet on hyvin kirjattu muistiin - vielä kun saisi avattua sen muistikirjan joku päivä! Tärkeintä on, että saan yhä tuntea olevani osa joukkuetta, vaikka viime kausi oli paska, enkä ole ollut treeneissä kolmeen kuukauteen. Kannan sitten vettä ensi kauden. Mutta jonkun sekin on tehtävä.

Arvetkin haalistuvat hyvää kyytiä. Ei näytä enää tuolta (tikkien poiston jälkeen tammikuun alussa). Kevättä pukkaa.