Virtaa akkuihin ja höpinää tötteröön

Hullu tiedemies tai hurjapäinen seikkailija käynnistää vanhan, ruostuneen konehirviön tai muinaisen laitteiston. Vehje yskähtelee, pihisee, kolisee ja rämisee kovaan ääneen ja pölykerros varisee pöllähdellen sen päältä. Vähitellen rattaat alkavat pyöriä, ja laite käynnistyy, tai raskas ovi aukeaa.

Näin elokuvissa ja tv-sarjoissa. Näin nyt myös tämän blogin kanssa. Aika puhaltaa pölyt näppikseltä ja aloittaa taas tavoitteellinen toiminta.

Keväällä tanssikoulun varsinaiset tunnit loppuivat toukokuussa, ja koko kausi oli mennyt surkean satunnaisesti tunneille osallistuen. Oli töitä, oli lomia, oli ties mitä syytä ja sillisalaattia. Siitä sisuuntuneena varasin itselleni kymmenen salituntia kesäksi, jotta pystyisin edes hieman jatkotreenaamaan reeliä, sliparia ja hornpipea.

Sitten kesäkin oli jo takanapäin, ja vaikka sain tanssitovereiltani kuukausien aikana tolkuttoman hyviä ja tärkeitä vinkkejä tanssieni hiomiseen, oli koko touhussa vähän sellainen "No kunhan tässä nyt taaperran" olo. Ei mitään blogiin kirjattavaa, ei erityisiä tavoitteita.

Syksy saapui. Koulun tunnit ovat taas käynnistyneet, ja olen varannut toiset kymmenen kertaa itselleni omaa lisätreeniä varten. Menin ja palkkasin myös muutamaksi kerraksi personal trainerin (joo tässä kohdassa saa revetä nauruun, niin minäkin tein kun kävelin ulos salilta sopimuspaperit kädessäni). Ei, minulla ei ole tarvetta pudottaa painoa. Ei, en halua bikinifitnesskissaksi. Mutta haluan sen voiman ja lihasmassan takaisin, joka minulla oli kaksi vuotta sitten. Sen kunnon, jota varten tein ihan älyttömästi töitä, jotta pääsisin loistamaan Haagin kisoissa. Haluan tavoitteellista treeniä, en vain räpeltämistä salilla ilman että kunnolla tiedän, mitä minun pitäisi tehdä.

Joten pakko kai se on itselleen myöntää, että tässä ollaan nyt vähän niinkuin tähtäämässä johonkin.

Että olis niinku tavoite.

Ja että sille pitäis asettaa aikaraja.

Koulumme oma sisäinen feis eli kilpailu on kahden viikon kuluttua. Sinne tanssini eivät ole vielä kunnossa, liikaa aukinaisia jalkoja ja heiluvaa yläkroppaa. Ja työtkin haittaavat harrastuselämää. EM-kisat ja niihin liittyvä feis (se sama kisa jossa kävin yllättämässä itseni kolme vuotta sitten) olisivat reilun kuukauden päästä, mutta sinnekään en pääse - ja suoraan EM-tason lavoille loikkaaminen olisi hullunrohkeaa jopa minulta.

Mutta. 
 
Eilen tanssitunnilla juttelimme kisamuistoistamme ja -mokistamme. Nauroimme lämpimästi Tampereen hornpipelle, jossa vain pyörin ympyrää, tai tanssikaverini muistikatkolle, joka vei tanssijan suoraan lavan verhoihin Turun kisoissa. Kaikesta selviää, vaikka sillä hetkellä olisikin ihan kuutamolla.

Siinä samalla menin lausumaan ääneen idean, joka oli syntynyt ehkä päivää, paria aiemmin. Oikeastaan se ei ollut edes idea, vaan sellainen sekunnin tuhannesosan mittainen aivovälähdys, jonka itsekin pyyhin mielestäni sen kummemmin siihen keskittymättä.

Että mitäpä jos tähtäisin keväällä City of Dublin Irish Dance Championshipseihin?

Ne samat kisat, jotka aloittivat tämän bloginkin. Samat kisat, joissa olin ainoa ulkomaalainen. Kisat, joissa tanssin beginners-tanssit, ja sössin niistä lähestulkoon jokaisen, mutta kotimatkalla kassissa oli silti muutama lohtumitali ja sydänalassa tunne siitä, että tätä lisää. 

Kisat, joita varten ostin meikkejä ja kävin juoksemassa Howthin rinteitä kisahermoja tasatakseni.

Ylaparkas! Trad setissä kolmas. En edes muista, mikä se oli. St. Patrick's Day varmaankin?

Olisiko se sellainen sopiva tavoite? Puolihuolimattomasti olen heitellyt ilmaan ajatuksia, että olisin käynyt jo keväällä tai alkukesästä Prahan feisissä, tai Münchenissä, tai Pietarissa, tai Milanossa, tai ties missä, mutta aina vastaus on ollut se sama: "En ole treenannut tansseja kuntoon". Ajatus ei ole johtanut tekoihin. Eipä sillä, ei olisi ollut varaakaan reissata.

Mutta jos tästä pitäisin kiinni. Sanoisin sen ääneen. "Ensi talviloma menee Dublinissa kisatessa." 

Olisiko siinä järkeä?