Piti kirjoittamani viime viikonlopun tanssitiivarista, jonne opettajamme saapui kaukaa Prahasta asti. Wörkshöppi, tai työpaja, tai tiivari, järjestettiin tällä kertaa Turussa, ja minullakin oli viikonloppu vapaa töistä, joten olin kovasti innoissani asiasta.
Odotin niiiiin saavani palautetta tansseistani. Kavereilta saatu palaute on kullanarvoista, mutta askeleet suunnitellut opettaja on kuitenkin se ylin auktoriteetti ja tietää viimeistä piirtoa myöten, miten askeleet pitäisi oikeasti vetää läpi. Missä kohti tarvitaan lisää terävyyttä, missä kohti lisää "pomppua", ja niin pois päin.
Aloitimme lauantaina pehmeiden tossujen tansseilla, ensimmäisenä vuorossa reel. Tanssi vedettiin läpi ryhmissä, ja opettaja jututti jonkin aikaa ensimmäistä ryhmää suorituksen jälkeen. Samoin viimeistä ryhmää. Meidän ryhmällemme riitti kommentti spinneistä (joo joo ne on yhä hatarat) ja varpaiden ojentamisesta pointeissa.
Ööh... no news is good news? Että oliko suoritukseni/suorituksemme jopa ihan ok, vai kerta kaikkiaan niin onneton, ettei mikään määrä palautetta riittäisi pelastamaan sitä? Kaiken toivon tuolla puolen?
Tälle naureskellessamme olikin jo sliparin vuoro. Se on oli toinen vahvoista tansseistani. Aivot leikkasivat täysin kiinni. Ei, ongelmana eivät olleet liian vaikeat askeleet. Eikä rytmi. Vaan ihan se, etten muistanut edes helpoimpia kohtia! Arrhghghgh.
Opettaja käy kommentoimassa, ettei hän voi oikein antaa palautetta meikälikalle, kun meikälikan pitäisi ensin osata askeleet. NO KUN MÄ OSAAN NE!
Aikaa uusintakierrokselle ei kuitenkaan ollut, joten se siitä sitten.
Sitten olikin kovien kenkien, ja hornpipen vuoro. Olen ollut niin on-nel-li-nen siitä, että olen saanut tanssin aivoihini, ja menemään aina ajoittain jopa rytmiinkin. Paitsi nyt.
Aivot leikkaavat taas kiinni. Näytti siltä, etten osaa askeleita, vaikka niitä kertasin juuri pari päivää aiemmin. Olen hinkannut samaa saakutan tanssia koko kevään ja kesän, ja nyt en muka muista sitä?
Hävetti. Vitutti. Nolotti. Turhautti. Itketti. Koko tiivari meni lauantain osalta täysin penkin alle. Aivan sama, vaikka olisin jättänyt väliin koko sekoilun. Kotona itkuunpurskahtaminen oli todella lähellä, kun kuvailin päivää siipalleni. Mutta Isot Tytöt ei itke, joten en itkenyt minäkään.
Seuraavana päivänä luvassa oli heavy jig, jonka olen joskus nähnyt, ja kirjoittanut muistiin. Mutta taisin olla silloin jalka paketissa, joten en ole sitä kertaakaan treenannut. Onnekseni menimme sitäkin ensin pätkissä läpi, sillä opettaja halusi korostaa tiettyjä kohtia ja varmistaa, että askelsarjan jo osaavat panostavat tekniikkaan. Eli en ollut kovasti jäljessä muuta porukkaa, lähinnä vain häkeltynyt tanssin vauhdista... heavy jig on luvassa keväällä, ja tällä hetkellä suhtaudun siihen varovaisen toiveikkaasti. Ehkä saisin sen jonkinlaisen kuntoon Dublinia varten?
Lopuksi vedimme vielä kertausluontoisesti trad.setit läpi, ja minä kertasin vanhan kunnon St. Patrick's Dayn. Saman tanssin, jota vedimme jo yliopiston liikuntasalissa, kun aloitin irkkutanssin vuonna kivi ja miekka. Huvittaa, että viime viikolla kertaamani tanssit pyyhkiytyvät mielestä kuin se kuuluisa pieru Saharaan, mutta vuosia hattuhyllyllä ollut Pate ei mielestä katoa. Pate ei petä. Yhden nopean kertauskerran jälkeen vetelin tanssin loppuun asti tuosta vaan.
Eikä palautetta tullut hirmuisesti tälläkään kertaa, joten ilmeisesti Patessa ei ole aivan kauuuuheasti moitittavaa - tosin ainahan cutit voivat olla terävämpiä, ja tip-downit pomppaavampia... mutta noin niin kuin periaatteessa kaikki ok. Ja luotto cutteihini on kova. Jalkani kimmahtavat kyllä korkealle, kunhan vain saan tuotua ne sieltä korkeuksista ajoissa takaisinkin. Vielä maanantaina vasemman polven takajänteet tai mitkä lie olivat arat, sen verran äkäisesti polvea tuli vedettyä linkkuun.
Sunnuntain jälkeen olo oli jo parempi, mutta ei tässä vielä olla kisakunnossa, jos hitto vie askeleet katoavat mielestä simppelin side stepin kohdalla. Ja kyllä, testasin askelsarjoja vielä kotona, ja ne OVAT mielessä - paineensietokykyni on näköjään sitten olematon, jos pelkkä tietoisuus opettajan haukankatseesta aiheuttaa amnesiaa. Että milläs sitä sitten vahvistaisi?
Tähän kuitenkin loppuun itselleni piristykseksi tänä aamuna PT:ltäni saama tekstiviesti. Kuntosalillani on tulossa jonkinlainen spesiaalipäivä, kaikkee jännää arvonnoista kehonkoostumusmittauksiin (iik!). Päivä pidetään toisaalla kuin vakitreenit, joten hän muistutti minua uudesta osoitteesta.
Ja käski olemaan mahtava. :D
Ei kai siinä sitte muu auta, itsesääli syrjään ja menoksi. I'm awesome!
Yhtä awesome kuin tää lohtupulla tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti