Castlen kaipuu

Castle. 

Ollaan Castlessa, tuu tänne. Meen Castleen, tuun kotiin tunnin päästä. Oon vieläkin Castlessa. Meen huomenna Castleen. Castlessa olis peli. Otan Castlessa vielä yhden kun bussi meni jo.

Sain tänään kuulla, että the Castle Irish Bar lopettaa huomenna. Alun "Mitä perkelettä, ei helevetti ei?!?" -tunteen jälkeen päätin ryhtyä tunteikkaaksi. Sillä melkein viisi vuotta tämä iloinen irkkubaari ehti olla se "toinen olohuoneeni". Vuosissa ei kovinkaan pitkään, vakiobaariksi viitisen vuottahan on suorastaan aloittelijamaisen lyhyt aika.

Mutta ne muistot, ne muistot. Se hassu fiilis, kun olimme neiti A:n kanssa katsomassa rugbyn World Cupin otteluita lauantaiaamuna ennen aamukymmentä ja joimme alkoholintonta olutta. Olut oli pahaa, Wales tippui semi-finaaleissa, mutta sitä kautta tutustuimme Eagles RFC:hen. Lopun tiedättekin. 

Wales vs. Ranska.

 
Ne pyhän Patrikin päivät, kun olemme vetäneet ihmistungoksessa irkkutanssia ja yrittäneet saada Fairy reeliä onnistumaan, mutta aina joku (köh köh) kääntyy väärään suuntaan. Ne typerät Guinnessin tai Magnersin mainoshatut, joita vaatekaapin ylähyllylle on kertynyt jo aivan liian monta, mutta silti joka vuosi on pitänyt saada uusi. Ystäväni neiti E:n hymy "I still hate Thatcher" -paidassaan. Se fiilis, kun sain viskipullon palkinnoksi parhaasta pukeutumisesta. Lopun arvannettekin.

Ilme kauhea, puku viskipullon arvoinen. Kuva: Markku K.

Ne kymmenet, sadat, tuhannet kerrat, kun olemme istuneet iltaa rugbyporukan kanssa. 

Hampurilaistanssi. Tuhotkaa nyt herrantähden ne kuvat.

Jägermaister-shotit. (Kuka niitä aina tarjosi?!)

Allekirjoittaneen kanniskelu ympäri baaria, koska se nyt vaan on ilmeisesti hauskaa kaikkien mielestä.

Pelipäivinä juoksu tien toiselle puolelle pähkinäkauppaan erätauolla, jotta saadaan jotain syötyäkin. Ammattilaiset juoksi Heselle.
 
Pelivaatteet narikassa ja seuraavana päivänä nolona niiden noutaminen.

Narikkalaput kotona eteisen lattialla.

Herääminen kotona eteisen lattialta.

Koska We Are One.

Irkku-Ben! Karhumaisen kokoinen irlantilaismies, joka aina jaksaa napata halausotteeseen, rutistaa keuhkoni lyttyyn ja kehua parhaaksi tuntemakseen ei-irkuksi ("Vaikka kannatatkin Walesia ja Irlanti voittaa ensi pelin"). Toisella tapaamisellamme hän kääri minut valtavaan Irlannin lippuun. Turhaan yritin antaa lippua takaisin, koska olin sen kuulemma ansainnut. Vielä kun joskus saisin kuulla, mitä tein saadakseni tämän kunnian.

Missä nyt tapaan Irkku-Beniä?

Leffojen purkuoluet neiti E:n kanssa paskojen leffojen jälkeen. Hysteeristä hihittelyä tiskillä, (eikä tilaamisesta tule mitään, kun molemmat vain hokevat "Ta-daa!"). Sekavaa ja innostunutta sönkötystä paikalle sattuneille tanssiopettajilleni The Grey -elokuvan loistavuudesta.

Missä me nyt käymme purkuoluilla?

Portsari-Kalle. Yritykseni yllättää baarimikko tilaamalla kerrankin jotain täysin uutta (I'll have a.... Fosters! No! Magners! No, Fosters!). Naistenvessan heiluva pönttö ja lukoton ovi. 
 
St. David's Day. St. Urho's Day. Purjot ja heinäsirkat. Hätämme tosissaan ottava henkilökunta, kun David-purjo nuupahti ja tarvitsimme epätoivoisesti laastaria. Tai edes teippiä ja saksia.

Vain Castlessa voit antaa tekohengitystä muoviselle heinäsirkalle ja se on ihan ok.

Castlen baarimikot. Castlen kärsivälliset, kärsivälliset, kärsivälliset baarimikot. Kiitos ja anteeksi. 

Se ihana metallikyltti laivastopojista. 

Castlen takka joka ei koskaan lämmitä, ja ne nuhjuiset, upottavat nojatuolit.

Saisinkohan sellaisen kotiini?


Tänään taidan painua suoraan töistä Castleen. Viimeiselle. Yhdelle, joka ei taatusti jää yhteen. Jos löydätte minut repimässä Michael Collinsin kuvaa irti seinästä, tiedätte, että on aika tarjota vielä yksi jägge. 

Ja silläkin uhalla, että kuulostan pateettiselta, sanon ääneen sen, mitä ei aina siinä ovesta lähtiessä muista sanoa (koska kaikki voimani menevät niiden hemmetin rautaovien työntämiseen):

Kiitos, Castle.

Toim. huom.: Muistoja lisätty. Niitä vain tulvii mieleen. Voi Castle.