Olen nyt aloittanut soolotanssieni treenaamisen. Valitettavan harvakseltaan kylläkin, sillä varallisuuteni antaa myöten vain yhteen soolosalikertaan viikossa. Yhden vuoron aikana ei ole kuitenkaan järkeä juostenkusta kaikkia kuutta tanssia läpi, vaan tavoitteenani olisi keskittyä siihen, mitä teen.
Olenkin jakanut tanssit niin, että kertaan viikottain kahta tanssia kunnolla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ellen tepsuttele askeleitani joka juutanan välissä bussipysäkeillä, olkkarissa ja kahvitauoilla, pääsen kertaamaan yksittäisen tanssin askeleita ainoastaan muutaman viikon välein.
Mikä ei ole erityisen hyvä asia noin lihasmuistin kannalta. Tämä tuli mieleen luettuani irkkutanssisivusto Diddlyi.comin tuoreimman artikkelin lihasmuistista. Eli siitä, kuinka askeleet on saatava selkärankaan niin, että ne tulevat ”luonnostaan”. Kun näin käy, tanssijan ei tarvitse enää miettiä kuumeisesti seuraavaa askeltaan, vaan hän voi keskittyä tekniikkaan ja rytmiin. Mikä on oikein mukavaa.
Mutta. Tekstissä mainittiin sekin, että lihasmuisti voi olla myös petollinen pikkurakastaja. Sen uudelleenohjelmointi on nimittäin yllättävän työlästä. Ehkä opettaja päättääkin vaihtaa yhtä kohtaa askelsarjassa kesken kaiken. Ehkäpä itse huomaat tekeväsi jonkin pienen yksityiskohdan väärin.
Oli syy mikä tahansa, aiemmin opittu on vain unohdettava ja korvattava uudella. Ja kuten Diddlyin kirjoittaja niin loistavasti tiivistää: aivosi kyllä tietävät, mitä teet väärin, mutta jalkasi eivät suostu tottelemaan.
”Uusia käskyjä?! Älä nyt unta nää! Häh-häh-hää.”
Tämän sain huomata karvaasti viime viikolla. Neidit T ja L huomasivat, että teen sliparissa yhden kohdan hitusen väärin. Vain hitusen, mutta niin, että se vaikuttaa koko tanssiin. Eli en potkaise oikealla jalallani pepanderiin, kun pitäisi, jotta laskeutuisin jaloilleni eri aikaan. Sen sijaan tömähdän oikealla ja vasemmalla jalalla maahan tismalleen samaan aikaan. Ja se ei vaan nyt toimi.
Pikkujuttu.
Mutta kun ei ole. Neitien opastuksen jälkeen yritin tehdä askeleen kuten kuuluu. Ei. Eikä taaskaan. Eikä nytkään. Eikä hittovie. NO NYT! Mutta kaksi sekuntia myöhemmin, ei. Jos rutistin kaiken keskittymiskykyni siihen yhteen peppupotkuun, sain sen rytmilleen. Mutta sitten aivoni ja jalkani sanoivat työsopimuksensa irti, enkä enää saanut jatkettua tanssia.
Ai miten niin turhauttavaa? Toinen vastaava kohta kiusaa minua reelissä: aivan alussa ”hyppään liian korkealle” (tässä kohti saa nauraa ääneen), joten jään rytmistä. Mikä on aika huono juttu, sillä kisoissa ei kannata jäädä rytmistä ensimmäisen sekunnin aikana. Sen jälkeen tuomari viittaa kintaalla suorituksellesi ja vetää papereihin ison miinuksen.
Neitien neuvosta yritin tehdä hypyn sijasta vähän pienemmän liikkeen, eli napauttaa polven nopeasti takaa eteen. Ninjamaisella sähäkkyydellä ja terävyydellä, ikään kuin.
Äkkiseltään kuviteltuna napakampi veitsiliike voisi olla helpompi tehdä kuin isompi ja korkeampi loikka. Mutta kun ei ole. Yhä uudelleen ja uudelleen olin rytmistä jäljessä. Neiti T:n sanoin ”vain nanosekunnin verran”. Nanosekunnin. Arlsadfshgkshgkshsgsfg.
Joten iskin teletappivaihteen silmään ja tein kohdan uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Ja sitä tuuletuksen määrää, kun sain viimein rytmin kohdalleen! Neiti T hurrasi selkäni takana kuin isommallekin urheilusuoritukselle, mikä taas sai minut repeämään nauruun - ja lopputanssi menikin plörinäksi. Mutta olin rytmissä! Reelissä!
Nyt siis tiedän, että korjausliikkeet ovat mahdollisia. Vielä kun jalkani tajuaisivat sen.
”Hop-point-leap-point-hop-PERSEEN KAUTTA BACK!”
”Hop-step-step-SNAP-NOPEE!!!”
Puuh. Parastahan tuossa viime torstain rääkissä oli, että painuin sen jälkeen rugbytreeneihin. Joukkuekaverini neiti P veti alkulämpän, ja eiköhän yksi liikkeistä ollut lähestulkoon identtinen sen perhanan ”snap-nopeen” kanssa, mitä olin juuri hammasta purren hinkannut. Lopputulemana polveni vihaavat minua. Lauantai-iltana istuin kotisohvalla ja yritin kohentaa asentoani nojaamalla hieman taaksepäin. Sillä sekunnilla molemmista polvista lähti sellainen pauke, että vieressä istunut siippakin älähti ääneen.
Mutta ilmeisesti pauke oli vain hyvästä, sillä nyt pääsen laskeutumaan portaat alas vaappumatta. Oh yeah.
[Toim. huom.] Blogin päivitystahti hidastunee taas kesäksi, sillä rugbykausi alkoi pari viikkoa sitten, ja treenivaaka kallistuu nyt sen puoleen. Kevään tanssivoittoisuus vaihtuu siis rugbyvoittoisuuteen. Mutta ällös huoli, rakas lukijani, enköhän keksi jälleen jotain valittamisen tai avautumisen aihetta tanssinkin parista!
[Toim. huom.2] Oikein isosti onnea kaikille Scoil Rince Rooney Finlandin oppilaille, jotka kisasivat tänä viikonloppuna Milanossa! Niin sitä pitää! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti