Show, jonka vuoksi KAIKKI LUULEVAT ETTÄ TANSSIN RIVITANSSIA! Perkele. En tanssi. Aikaisempi avautumiseni aiheesta täällä. Voitte lukea sen sieltä, jos ette vieläkään usko. ;)
Minun häpeäni on tietenkin ollut se, etten ole koskaan nähnyt tätä irkkutanssijoiden Graalin maljaa. Koskaan. Edes videolta. Youtubesta olen koittanut hakea jotain pätkiä, mutta vuoden 1994 heiluvat tallenteet tv-ruudulta eivät ole ihmeemmin innostaneet. Joten kun joskus viime syksyn puolella saimme tiedon, että Riverdancen 20-juhlavuotissessio saapuu Suomeen, oli liput hankittava välittömästi.
Eilen se sitten oli nenän edessä. Seuraavassa hyvin ei-kriittinen, ei-ammattimainen, fanitytön suodattama arvio pari tuntia kestäneestä tanssi-ilotulituksesta.
Myönnetään, sen verran on kriittisyydelle annettava periksi, että show'n kyllä tunnisti 90-luvun tuotteeksi. Kelttimystiikka oli kova juttu, valkea kuu nousi lavalle pariinkin otteeseen ja kaapunaiset kulkivat kynttilät kätösissään. Oli loimusamettia, smokkivöitä ja kokohopeisia asuja.
Plus yksi nahka-asu.
Mutta kuulemma ysäri on nyt in, joten ei mua haittaa. Ja miksipä toimivaa konseptia muuttamaan - kun show on se Ensimmäinen ja Oikea, niin pysytään sitten siinä mikä toimii.
Ja hommahan toimi. Naisten tanssimista oli ihana katsella! Se oli niin kepeää, niin vauhdikasta, niin liikkuvaa! Tanssijat vain singahtelivat lavan reunalta toiselle. Tai leijuivat. He saivat tanssin näyttämään niin.. vaivattomalta. Kun tietää, mitä se vaivattomuuden illuusio vaatii, ei voi kuin silmät suurina ihastella.
Jos olenkin tarvinnut vähän inspistä omaan treenaamiseeni, niin tässä sitä tuli kyllä koko rahan edestä. Miten, miten, miten he saavat tanssista niin kevyen näköistä? Miksi minä näytän lavalla tonnikeijulta? Okei, pari kertaa näkyi hitusen koukussa olevia polvia ja nilkkoja (kaksi näytöstä samana päivänä vaatinee ammattilaisiltakin veronsa), mutta cutit leikkasivat terävästi, hypyt olivat ryhdikkäitä ja ne rokit... oh wow. Tältä videolta näkee, mistä liikkeestä puhun:
Ja joo ei, mun rokit ei näytä tuolta.
Entäpä miehet sitten? Oh wow toistamiseen! Show'han on tunnettu siitä kovien kenkien rytmikkäästä iskusta, ja sitäkin yleisölle tarjoiltiin useampaan otteeseen. Päätanssija James Greenan on moninkertainen maailmanmestari, ja eipä käynyt epäselväksi, miksi. Välillä piti vain purskahtaa epäuskoiseen nauruun, kun katseli miehen trebletyöskentelyä. Onko sillä nilkassa luita ollenkaan? Eihän kukaan voi takuttaa jalkaansa noin nopeaan! Mutta James voi.
Oma suosikkinumeroni oli kohtaus, jossa Ameriiikan kultamaahan saapuneet irkkujäpikät ottivat pienen tanssikisan paikallisten steppitanssijoiden kanssa. Steppaajat pilkkasivat ja piruilivat irkkutanssin kliseille, kuten jäykälle kropalle ja ceilitanssien käsikuvioille.
Irkut taas pistivät jauhoja suuhun näyttämällä komeita klikkejä ja high kickejä - ja tietysti tolkuttoman nopeita treblejä. Hauska numero, vauhdikasta ja upeaa tanssia sekä pientä itseironiaa. Kerrassaan huima setti! En tainnut olla ainoa, joka oli tätä mieltä, yleisö hurrasi ja taputti numeron aikana sen verran innoissaan.
 |
| Pojat vähän näyttää. Kuva: The Rogers Revue/Riverdance |
Silti, pakko myöntää - kyseisen numeron voittajiksi nousivat steppaajat, sen verran upeaa tanssia ja esiintymisen riemua he tarjoilivat. Sori, James ja ne kaks muuta söpöliiniä.
Entäpä se musiikki sitten! Tanssijat olivat, kuten ehkä jo olette päätelleet, tolkuttoman upeita. Mutta sydämeni veivät kyllä muusikot, erityisesti viulisti Pat Mangan ja rumpali Mark Alfred. Manganin esiintymistä oli vastustamatonta katsella, mies todella nautti lavalla olostaan ja sai hymynsä tarttumaan.
Alfredin taidot pääsivät puolestaan parhaiten esiin, kun mies astui lavalle rumpusettinsä takaa ja pääsi soittamaan perinnerumpu bodhrania. Oh wow kolmannen kerran. Huimaa. Kiihkeää. Kaunista. Lääh. Suu auki hämmästyksestä ja naamalla iso virne. Soittajat on vaan niin seksyi.
Mitäs vielä. Kritiikkiin palatakseni, täytyy sanoa että välijuonnot olivat kyl aavistuksen kökköi. Oli myyttii, oli siirtolaisuutta, oli yksinäistä mökkii jylhissä maisemissa. Sydän kaipaa kotiin jne. Silti Riverdance ei vetänyt aivan yhtä alta lipan kuin Helsingissä näkemäni Lord of the Dance. LotD herutti irkkukliseitä ihan vihoviimeiseen tippaan asti - siitä show'sta jotenkin aistii, että se on luotu jenkkiyleisölle, joka janoaa sitä myyttistä Irlantia, jossa vieläkin pitäisi elellä olkikattoisissa kivimökeissä ja autojen sijasta köröteltäisiin aaseilla.
Pistetään välijuonnot draaman piikkiin, isolla lavalla täytyy pelata isoilla kliseillä. Ja olivathan tanssinumerot sen verran näyttäviä, ettei niiden sekaan mikään pieni piiperrys sopisikaan.
Niin, ja saatiinhan loppuun se rivikin. Kivasti tanssivat rivissä niin. Yleisö nousi osoittamaan suosiotaan seisaaltaan, ja syystä. Kyllä tätä kannatti odottaa.
 |
| Fanikamaa! Ohjelma ja tollanen reenipussukka. Toi on kuulemma pinkki. Mun housut on kuulemma vaaleanpunaiset. Pinkissä ja vaaleanpunaisessa on kuulemma eroa. Okei. |
Niin, ja koska abouttiarallaa 95 prosenttia irkkumiehistä on elämää suurempia flirttejä, ei tältäkään reissulta selvitty ilman "Mitä hittoo" -hetkeä. Kävin ostamassa ennen show'n alkua tuon kuvassa olevan ohjelmalehtisen nappisilmäiseltä setämieheltä, ja palasin seurueeni luo. Päätin vielä ennen saliin siirtymistä käydä puuteroimassa nenääni, ja matkalla vessoille setämies huikkasi minut luokseen.
Olin jo sanomassa, että kiitosta vaan, mulla on jo ohjelma, mutta ei setämiehellä sellainen ollut mielessä. Setämies halusi tietää, olisiko minulla iltasuunnitelmia ja tulenko katsomaan show'ta seuraavankin päivänä. Vink vink.
Mitä hittoo, kysyn vaan. Sain sönkötettyä jotain naurunsekaista vastaukseksi ja kipitin vessaan. Palattuani kerroin setämiehestä seurueelleni, joka repesi nauruun. Tällä kertaa aikaa ehti kulua ainakin vartti, ennen kuin meikälikka oli jo jonkun hunajasuun hurmattavana! Edelliskerran kun tällä porukalla oltiin liikkeessä, viimeiset eivät ehtineet edes pubin ovesta sisään, kun paikallinen setämies oli jo vonkaamassa allekirjoittaneen kainaloon.
Onhan se huomio imartelevaa. Mutta setämiehet, nyt oikeesti.
Ja voisko ne flirttailijat joskus olla niitä parikymppisiä nappisilmiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti