Okei, menipä runolliseksi. Eli, joudun jakamaan aikani kahden rakkaan harrastuksen välillä, eikä se ole aina helppoa. Useimmiten se on jopa helvatan vaikeaa, ellei mahdotonta.
Lopputalvesta/keväällä irkkutanssi voitti. MM-treenit olivat aina (AAAAAIIIIINA) samaan aikaan kuin rugbytreenit, mutta tärkeysjärjestys oli pakko latoa Lontoon mukaan. Minua ei siis käytännössä näkynyt rugbykentällä lainkaan, mikä suoraan sanottuna vitutti kuin pientä oravaa - tiesin, ettei valkku päästäisi minua pelaamaan kesän peleissä ainakaan alkukesästä, kun naista ei treeneissä näy.
Kesän ensimmäisessä pelissä seisoinkin sitten kentän laidalla kannustamassa likkoja. Vaikka olinkin lievästä polvivammastani johtuen tyytyväinen, ettei minun tarvinnut kirmata +30 asteen helteessä, sydäntä kaihersi myös hirveä palo pelata ja pettymys. Pettymys itseeni, siis. Olin pettänyt omat kunnianhimoiset tavoitteeni pelata parempaa peliä kuin koskaan, ja tunsin noloutta siitä, että roikuin mukana, kun muut painoivat kentällä tosissaan (eipä sillä, onneksemme joukkueessamme on nykyään hurjasti uusia nuoria likkoja, jotka pieksevät meikäläisen sekä taidossa että kunnossa, joten parempi vain tiimille että minä olin vaihdossa).
Lontoon jälkeen vaaka on kallistunut sitten rugbyn suuntaan, ja koitan taiteilla tanssitunteja rugby- ja fitness-treenien väleihin. Torstaisin joudun aina vähän nipistämään tanssitreenien lopusta, jotta ehdin rugbytreeneihin edes jotenkuten ajoissa - ja taas sydänalassa vihloo. Ei ole reilua muuta tanssiporukkaa kohtaan, että lähden kesken esitystreenien ja vakuutan harjoittelevani tulevaa show'ta "sitten kotona".
Ei oo helppoa, ei. Jossain vaiheessa pitäisi ehtiä käydä treenaamassa myös jouseni kanssa, ja haluaisin aloittaa kolmannen jousen tekemisen (kun se yksi otti ja katkesi). Miestäkin olisi kiva joskus nähdä.
Tässä vaiheessa annankin Oscar-gaalamaisen kiitokseni siipalleni, joka jaksaa tukea urheiluun seonnutta vaimoaan. Maanantaina tulin lähes itku kurkussa rugbytreeneistä, kun kaikki oli mennyt penkin alle. Söpötin, etten edes tiedä onko jatkamisessa järkeä, kun en mitään osaa. Mies vain kommentoi, että höpsis, jatkatpa tietenkin.
(Niin jatkankin. Kyllä se taklaaminen sieltä muistiin palautuu, enkä vain juokse ympäriinsä käsiäni yhteen läpsytellen. Joskus sitä vaan täytyy saada murjottaa.)
 |
| Kotijoukkojen tuki. |
Mutta ei tämä kahden harrastuksen välillä tasapainoilu tarkoita pelkästään vaikeuksia, väsymystä ja itkupotkukohtauksia. Vaikkei ehkä äkkiseltään uskoisi, nämä myös tukevat toisiaan. Muistanette pari merkintää sitten maininnan, että teimme rugbytreenien lämmittelyssä tismalleen samaa liikettä, jota tarvitsen reelin minikeijuun? Ja olen tainnut aiemmin kertoa opettajieni joskus kommentoineen, että hypyistäni näkee, että olen käynyt rugbytreeneissä.
Irlantilaisopettajamme puolestaan korosti koko kevään ennen Lontoota, että meidän täytyy keskittyä myös fitness-puoleen. Tekniikassa näkyy nopeasti, jos tanssija ei ole timmissä kunnossa. Joten kun hikoilen rugbyjoukkueemme upouusissa fitness-treeneissä, puren vain hammasta yhteen ja mietin sitä, kuinka tuskaiset ojentajapunnerrukset, polttelevat vatsalihasliikkeet tai läkähdyttävät sprintit parantavat suoritustani sekä kentällä että kisalavalla.
Rugbyvalkkuni on puolestaan jo pidempään huokaillut (okei, hihittänyt) juoksutyylilleni. Juoksen kuulemma kuin poni, tai Retu Kivinen. Tiedättehän, varpaillaan kipittäen. Tosin ilman keilapalloa.
Eilen valmentaja nappasi minut treenien jälkeen puhutteluun ja vihdoin kertoi, mikä juoksussani on lähtökohtaisesti pilalla. Hän pyysi myös joukkuekaveriani neiti S:ää antamaan vinkkejä, millä juoksuni paranee.
Ja kas, ne muutamat harjoitukset jotka neiti S. vinkkasi, auttavat takuuvarmasti myös tanssissa. Räjähtävyyttä, liikkuvuutta, isoja loikkia pienten miniaskelten sijaan. Tätä kun treenaan, niin loppuu se hihittely ponijuoksusta - ja rupeaa tanssikisoissa lava loppumaan kesken! Viimeksi tällä viikolla kirosin tanssitreeneissä, etten etene light double jigissä tarpeeksi, joten tanssiliike jää töpöttelyksi komean ja näyttävän liikkeen sijaan.
Eli molempi parempi. Rubgy sydän irkku, irkku sydän rugby.
Nyt pitäisi sitten elää vielä sen kanssa, että päätin lähteä syksyllä Haagiin EM-kisoihin ja feisiin. Tismalleen - jep, tismalleen - samana viikonloppuna Cardiffissa nähdään äärimmäisen huikeaa rugbyä, kun Uuden-Seelannin All Blacksit tulevat pelaamaan Walesin maajoukkuetta vastaan. Olin jo toinen jalka ovella menossa joukkuekavereiden kanssa Cardiffiin, kunnes hoksasin tarkistaa EM-kisojen aikataulun... ja oi sitä kiroamisen määrää.
Miksi kaikki kiva on aina samaan aikaan?
Häälyin pitkään näiden kahden välillä. Joka toinen päivä olin lähdössä Cardiffiin,koska
- Cardiff
- rugby
- Wales
- All Blacks
- joukkuekaverit
- Cardiff
- rugby
Joka toinen päivä himoitsin puolestaan Haagiin, koska
- soolotanssit
- irkku
- kisakuume
- kunnianhimo
- MM-karsinnat ceiliporukalla
- kunnianhimo
- irkku
Tein plus-miinus-listoja, enkä osannut päättää. Tiesin, että sama kumman valitsen, harmittelen päätöstä kuitenkin. Cardiffissa itkisin sen perään, etten ole lavalla kokeilemassa onneani, Haagissa sitä, etten ole Millennium-stadionilla kannustamassa ääni käheänä Walesia.
Lopulta vaa'an kallisti Haagin puoleen se, etten ole niin nuori enää. Jos pääsinkin odottettua paremmille sijoituksille Krakovan kisoissa, ei se tästä enää helpommaksi muutu. Vuoden 2015 kisoissa olisin taas vuoden vanhempi. Kunnianhimo voitti, ja haluan mennä katsomaan, mihin asti rahkeeni tällä kertaa riittävät (yhtään en lataa paineita tässä itselleni, eeeeen).
Enkä halunnut jättää ceilijoukkuettani epävarmuuden tilaan, löytäisivätkö he tilalleni tanssijan vai eivät. Kun johonkin sitoutuu, niin sitten sitoutuu. Olen melko varma, että rugbypoppoo pärjää kyllä Cardiffissa ilman minuakin.
Huoh. Katsotaan vaan, Haagissa haahuilen urheilubaarista toiseen etsien telkkaria, joka näyttää Walesin pelin.
Yhtä helvettiä on tämä kahden rakastajan pito.
Perjantain loppukevennykseksi noin niinkuin teemaan liittyen:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti