No ni. Viime yönä nilkkaa juili, ja tänään olen kävellyt hieman "jäykähkösti" reisien huutaessa hoosiannaa. Silti hymy ei hyydy naamalta. Tanssin eilen yli tunnin, siis oikeasti tanssin enkä vain töpsötellyt, eikä jalkaan sattunut kertaakaan!
OLEN PALANNUT! MUAHAHAHAHAHAHAHAHAAAA!
Sallinette pienen sekopäisyyden, sillä tätä on odoteltu. Blogi on viettänyt hiljaiseloa, kuin myös oma motivaationi ja intoni tanssiin. Mutta eipä enää. Jalka on nyt läpikäynyt molemmat leikkaukset, ja sekä lääkäriltä että fyssarilta on saatu lupa treenata niin paljon kuin sielu sietää. Neljäntoista (14!) kuukauden tauko on ohi!
Mutta mikä tärkeintä, fyysisen valmiuden lisäksi alkaa vihdoin tuntua siltä, että henkinenkin puoli on kunnossa. Kun viime kevät oli kärvistelty loppuun jalka paketissa, kesälläkin treenikerrat jäivät vähiin osittain nilkan, osittain motivaation puutteen vuoksi. Että miksi treenata, kun ei tästä mitään tule, en opi ikinä uusia tansseja tai tekniikkaa, ja syksyllä odottaa kuitenkin toinen leikkaus ja taas määrittelemättömän pitkä treenikielto. Vali-vali, nyyh nyyh.
Mitä pidempi tauosta tuli, sitä vaikeammalta paluu tuntui. Rugbytreeneissä ryhdyin käymään kivun ja kunnon sallimissa rajoissa jo kesällä. Syksyllä tarpeeseen tullut lomakausi sekä kakkosleikkaus tosin katkaisivat hyvin käynnistyneen rugbyputken, mutta jo hyvissä ajoin ennen joulua olin taas kokeilemassa taklaustaitojani. Jostain syystä soikean pallon pariin oli niin paljon helpompi palata (vaikka ensimmäiset taklaustreenit kourivatkin vatsanpohjasta, pakko myöntää!).
En tiedä, mikä motivaatiossani tanssin kohdalla tökki. Kuten kesän tekstejä lukiessa huomaan, osittain v-tutti se, että muut olivat saaneet treenata jo vuoden verran uusia tansseja, ja testata niitä kisoissakin. Sieppasi, että itse olin ihan alkupisteessä. Ketutti sekin, että kakkosleikkauksen ajoitus vei minulta jo toiset peräkkäiset EM-kisat, kisat joihin vielä kesällä jotenkin kuvittelin osallistuvani. Kun vuoden 2014 piti olla se "Näytön Vuosi", enkä sitten päässyt edes 2015 kisoihin.
Tiesin kyllä, että tanssikaverini tukisivat haparoivia treenejäni (ja tukivatkin kesällä, iso kiitos heille kärsivällisyydestään), mutta silti ajatus ihan nollasta aloittamisesta tuntui vain niin vaikealta. Opettaja kävisi Suomessa silloin tällöin, ja kaksi kertaa neljästä olisin joko sairaslomalla tai jalka paketissa - miten ikinä oppisin hänen opettamansa tekniikan?
Mutta ystävien tuella ja näköjään jonkinlaisella sisäisellä höperyydellä sitä vain pusketaan hammasta purren lumen keskellä (kirjaimellisesti) treeneihin, ja tajutaan, että täähän oli oikeasti ihan hemmetin siistiä, ja hitto mulla on ollut ikävä tätä, ja kauhea kun kunto ei riitä, ja okei teen kaiken väärin mutta kyllä tää tästä.
Nyt osaan jotenkuten reelin (tekniikasta tulee pelkkää sanomista, mutta ainakin tiedän askelsarjan). Hornpipesta luulen osaavani alun askeleet. Innostani kertonee ehkä jotain se, että syvästi - syvästi - inhoamani hornpipe tuntui ensimmäistä kertaa koskaan ihan mahdolliselta, ja jopa kivalta. Kaksi seitsemästä mahdollisesta tanssista, check. Tai no, jos trad setit lasketaan niin kaksi kahdeksasta. On se alku. On.
Tänä viikonloppuna opettajamme saapuu jälleen pitämään tehokurssin. Nyt en vain istu salin laidalla vihko kädessä jalka paketissa.
Aion tanssia. Aion tanssia niin helevetisti.
Ei mulla muuta. Kevään suunnitelmista sitten ensi kerralla - ja suunnitelmiahan mulla riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti