Eilen olisi ollut kevätkauden ensimmäinen tekniikkatreenikerta.
Olin kovasti menossa, mutta noin vartti ennen lähtöä totesin, että jalat tarvitsevat nyt lepoa. Viikonloppuna oli meinaan ensimmäinen tämän vuoden tanssiworkshopeista uuden opettajamme johdolla, ja kahden päivän teho-opetus tuntui aivan liikaa pohkeissa.
Kyllä huomaa, että en ole tanssinut varpaillani yli vuoteen - tanssin vain noin neljä tuntia molempina päivinä, mutta harjoituksen puute pisti lihakset aivan juntturaan.
Tekniikkatreeni vaihtui siis olohuoneen lattialla vatsallani makoiluun, kun siippa paineli lihashuoltorullaa ylös alas sääriäni. Auuuh, oijoijoi, iiiiih. Joululahjaksi saatu putkirulla oli siipaltani nerokas oivallus. Huolehtivainen aviomies, parhautta.
Eipä sillä, hieman harmittaa että tekniikkatunti jäi väliin. Viikonloppuna tajusin, että minulla on IHAN HELEVETISTI opittavaa. Ensinnäkin, se vähäinen tekniikka jonka hallitsen, on pahasti ruosteessa. Ai miten niin jäykkä nilkka? Ai miten niin en ole rytmissä? Toisekseen, uusi opettaja = uusi tyyli. Aivan perusaskeleista lähtien kaikki on tehtävä toisin, ja sekös vasta aivoja nyrjäyttääkin.
Pari kertaa vain seisoin tanssisalin reunalla ja yritin saada itseäni liikkeelle, mutta kun pää ei tajunnut mitä olisi pitänyt tehdä, niin siinäpä jalat vain nököttävät paikallaan. Että siis miten mun pitää lähteä liikkeelle, takajalalla ponnistamalla? Mitvithit?
Tekniikan lisäksi uudet askelsarjat saivat aivot ylikuumentumaan. Luvassa ei ole mitään liian vaikeaa tai mahdotonta, mutta kun kahden (2) päivän aikana saa kolmen (3) uuden tanssin askeleet, niin kyllähän se nyt on vain tällaiselle hamsteriaivolle aivan liikaa. Lauantaina opettelimme primary-tason hornpipe-tanssin, ja ensimmäistä kertaa taisin tykätä hornpipesta! Sitä tuuletuksen määrää, kun sain haparoiden sarjan loppuun asti! Whoop!
En edes kirjoittanut askeleita muistiin kuten yleensä, sillä vielä lauantai-iltanakin töpsöttelin sarjaa tyytyväisenä mielessäni. Että mikäs hätä tässä, hyvin muistan. Sitten tuli sunnuntai, ja uuden trad.setin askelsarja opeteltavaksi - ja puf! - koko hornpipe oli kadonnut mielestäni. Se taisi alkaa hypyllä... kai... ehkä?
Onneksi on tanssiyhteisö. Huutelin apua Facebookissa, ja nyt minulla on kaksikin videopätkää kyseisestä tanssista. Toisessa olen mukana minäkin, ja ei hittolainen mitä haparointia! Nauroin kippurassa kun katsoin itseäni ruudulta. Vaikka olin kuvassa selkä kuvaajaan päin, pelkästä elekielestä pystyi näkemään, että nyt vedetään kieli tiukasti keskellä suuta!
Sama kaveri piristi videon lisäksi muutenkin päivääni. Tämä keskustelu sai taas luottamaan, että ehkä tässä on vielä joskus mahdollisuuksia johonkin.
Eli nyt vain niitä askelsarjoja toistamaan, ja toistamaan, ja toistamaan. Trad. set on "Three sea captains", ja vaikka askeleet ovat "simppelit", on tahti niin nopea, että se on osattava edestakaisin ulkoa ja sisältä, ennen kuin edes melkein-täydellinen suoritus on mitenkään mahdollinen. Toistoa, toistoa, toistoa. Eikä se hornpipekaan nyt ihan kerrasta mennyt lihasmuistiin...
Sunnuntaina taas. Sitä ennen voisin kirjoittaa askeleet videon pohjalta muistiin, että olisi jotain johon nojata, kun aivot lyövät tyhjää. Tanssi - parasta lääkettä alzheimeria vastaan!
Tänään tosin askelvihko saa odottaa, sillä menen muksauttelmaan itseäni rugbytreeneihin. Onneksi rugby ja salikäynnit ovat sentään hieman palauttaneet lihaskuntoani. Viikonloppuna tanssituntien päätteeksi opettaja vaati tekemään punnerruksia, eivätkä ne edes tuntuneet pahalta. Mutta ai että. Tää paluu treeneihin on vaan niin.... sanat eivät riitä kuvaamaan onnellisuuttani! Ih!
Lupaan, että nyt loppuu tämä paluuni hehkuttelu, pikkuhiljaa on aika katsoa jo eteenpäin, kohti tulevia haasteita. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti