Järki, tunteet ja itsetunto-ongelmat

Leikkauspäivä on lyöty lukkoon. 22.10. mennään taas veitsen alle. Menihän se vähän myöhään mutta kun ne reissut ja Nordic Feis ja ja ja.. 

Tosin, eilen illalla mielessä kävi, että olisiko sittenkin pitänyt uhrata vähän lomia ja mennä poistattamaan metalli jo elokuussa. En tiedä miksi, mutta nukkumaan mennessä laatta ja ruuvit tuntuivat todella vahvasti nahan läpi. Ei ollut vain pieni töyssy jalassa, vaan oikeasti isompi ja selkeästi yksityiskohdiltaan erottuva kupru. Ällötti raakasti, kun sormella hivelin nilkkaa (mutta pakko sitä oli silti sivellä, koska masokisti minussa kuitenkin vähän tykkäs). 

Toisaalta, koitan "mennä ilon kautta" ja ajatella, että koska kupru erottui niin vahvasti, niin jalka ei ollut ainakaan turvonnut - mikä oli pieni ihme, sillä eilen kävelin ensin ympäri kaupunkia markkinoiden rugbyseuran tulevia pelejä, ja sitten tanssin vielä 1,5 tuntia.

Ekaa kertaa kovilla kengillä, muuten! En muistanutkaan, kuinka kivuliaat ne ovat jalassa... vedettiin ensin neiti S:n kanssa reeliä, jonka askeleet alkavat olla jo aivokuoressa, joten seuraavaksi on pakko ryhtyä treenaamaan siitä tanssin näköistä. Slipariakin mentiin hieman läpi, mutta ne spinnit, ne spinnit! 

Mutta, siis, kovilla ekaa kertaa. Neiti M. opetti hyvin, hyvin kärsivällisesti minulle sitä kirottua intermediate-tason heavy jigiä. Välillä olin purskahtaa itkuun turhautumistani, välillä henki salpasi, kun neiti M. taputteli tanssin oikeaan tahtiin. Siis ei jumalauta, ei mitään mahdollisuuksia oppia tuota. Takatakatakatakatakataka-click-takatakatakataka.

Mä EN ole intermediate-tason tanssija, en vaan ole. Mä en tiedä, mitä Krakovassa tapahtui, mutta tuomarin EI olis pitäny nostaa mua nextille levelille. 

Neiti M. koitti kärsivällisesti selittää, ettei mun ehkä kuulukaan vielä osata sitä, koska 
a) tanssin sitä ekaa kertaa eläissäni ja 
b) en ole aiemmin tanssinut intermediate-tason askeleita.
 Että kyllä mä sen saan haltuuni, neiti M. vakuutti.

On ihanaa, kun ystävillä on niin vahva luotto meikäläiseen. Lämmittää silleen syäntä.

Ja joo, järki sanoo, että kaikki on ihan ok, mun ei kuulu taputella tanssia oikeaan rytmiin vielä ekan 30 minuutin jälkeen. Ja ei, ei siinä ole mitään sellaista askelta, mitä en fyysisesti pystyisi tekemään. Mutta silti suoraan sanottuna vi-tut-ti ihan hel-ve-tis-ti etten tajunnut miten jalat menevät, tai kun tajusin, etten saa edes clickiä tehtyä perustrebledownin jälkeen. Aivot ei tajuu, jalat ei opi, oon sysipaska eikä tästä tuu mitään. (Jeh, mulla on itsetunto-ongelma. Paha sellainen.)

Miten sitä saisi sydämen kuuntelemaan järkeä? Opettelua ei auta hemmetinmoinen turhautuminen. Tiedän, että minulla on täysin oikeus töpsöttää heavy jigiä etanavauhdilla kieli keskellä suuta. Kunhan saan askeleet hitaasti menemään, voin ryhtyä nopeuttamaan tahtia. No worries.

Mutta silti.... aaaaarrgghghhghghghghghghghghgh!

Niin, ja nyt pitäisi päättää, aionko todella nousta lavalle PM-kisoissa. Ja jos, niin millä tanssilla? Jos vaan reelillä, niin sehän on nyt ihan naurettavaa. Yksi tanssi, säälittävää! Mutta tuotatuota... slipari kuntoon tässä ajassa?

Ehkä meen vaan tanssimaan reelin lisäksi iänikuisen St. Patrick's Dayn. Tai Blackbirdin. Enkä kuuntele totuutta, jonka neiti M. niin hyvin tiivisti: "No et sitten kyllä kehity eteenpäin." 

Huoh. Ilon kautta. Opin eilen reilussa puolessa tunnissa heavy jigin leadin oikean puolen niin, että pääsin sen etanavauhtia kahdesti loppuun asti. Perkele, se on kuitenkin aika hyvin.