Väliaika.

Puuh. Esitys takanapäin, kisat takanapäin, hitusen tyhjähkö olo. Tätä Kammo-Marraskuuta on varrottu niin pitkään, että kun kaikki odotus on viimein purkautunut, en oikein tiedä mihin tarttuisin ensimmäisenä. 

Listaahan riittää vaikka muille jakaa:

• Thö hiuskysymys
• Treeniaikataulu
• Treenitavoitteet ja uudet askeleet
• Jotakuinkin kinkkinen opettajatilanne
• Seuraavat kisat, missä ja milloin
• Polven tsekkaaminen
• ja kaikki muu pieni sälä jota en nyt muista juuri nyt mutta joka kuitenkin nakuttaa takaraivossa

Mutta ensin, näytöksestä pari sanaa. Dragún Irish Dancersilla oli viime lauantaina kaksi ihan ikiomaa näytöstä, klo 14 ja klo 18. Esitystä varten on tehty töitä kulissien takana jo puolitoista vuotta - tai siis, osa meistä on tehnyt töitä puolitoista vuotta, osa (kuten minä) on vain tupsahtanut valmiiseen pöytään tanssimaan. 

Tiedä sitten, olenko onnistunut hankkimaan jo jonkinlaista esiintymisrutiinia, tai vähintäänkin esiintymisvarmuutta, mutta nyt show'hun valmistautuminen ei ollut aivan yhtä paniikinomaista kuin aiemmin. Välillä huomasin jopa odottavani lavalle pääsyä, innokkaana ja riemuissani. Silleen "Huuah, ny mennään!" -meiningillä. Minä, ujoista piimistä se ujoin piimä, suorastaan syöksyin lavalle kun oma vuoro koitti. Älytöntä. Tässä olisi terapeutilla puimista, jos minulla sellainen olisi.

Terapeutti/manaaja kuulustelemassa irkkutanssia: "Missä Hanne on, ja mitä olet tehnyt hänelle?"

Olin mukana seitsemässä numerossa, joista viisi oli ensimmäisellä puoliajalla. Kiirettä siis piti. Pikkiriikkisessä takahuoneessa vaatteita vaihdettiin puuterit pölisten, mutta hyvän suunnittelun, harjoittelun ja rautaisten hermojemme ansiosta kaikki sujui suht mutkitta. Mitä nyt ensimmäisen näytöksen loppunumerossa niksautin reistailevan polveni heti kättelyssä. Keijuaskel, keijuaskel... Siitä edespäin tanssinkin jännästi vinossa polvea varoessani. Kivasti näkyy kuvissa se, ai kyl on kiva juu kattella niitä.

Mutta hyvin se meni! Yleisö tuntui tykkäävän, saimme kehuja monipuolisesta ohjelmasta ja kauniista musiikista (kiitos vaan muusikoillemme, olitte upeita!). Erityisesti sain positiivista palautetta piraattinumerostamme, jossa sain vetää ilmeisen luonneroolin. Hahmoni oli pikkasen juonikas, jopa luihu tyyppi, mutta silti sympaattinen ja sylikoirmaisen kiltti merirosvo. Sain unohtaa irkkutanssin pyhät säännöt suorista jaloista ja hyvästä ryhdistä, kun piraatti sinkaisi lavalle tähystelemään ryöstökohteita. Että kiitti vaan esityksen koreografeille, selkeesti valitsitte oikean naisen hommaan! 

Piraatti kenraaliharjoituksissa. Huh-hah-hei ja rommia pullo! Loistavasta kuvasta kiitos neiti M:lle!

Ihmeelliset lentävät kolmiot, eli Daughters of Erin, eli "törmääkö ne lavalla toisiinsa vai ei" -tanssi.

Kolmiokuvastas kiitos herra T:lle.

Ja sitten näihin muihin aiheisiin. Aloitetaan siitä vakavimmasta, eli Hiuskysymyksestä. Kyllä, tää on hei oikeesti vakavaa. Krakovassa ollessamme kissa (tai hiustuppo, hehhe) nostettiin pöydälle jo ennen ceili-tiimimme kisasuoritusta. "Hanne, mitä aiot tehdä hiuksillesi jos emme pääsekään Worldseihin?". Samaa ovat kyselleet kollegat ja kylänmiehet. Uteliaisuus ei liene mikään ihme kun miettii, millaisen hulabaloon olen tästä hiusprojektistani saanut aikaiseksi.

No. Nythän tätä pörröä ei voi leikata, koska olen edelleen joukkueemme varamies. Jos nakki napsuu huhtikuussa Lontoossa ja joudun ceili-tiimin kanssa lavalle, niin johonkin se peruukki täytyy saada kiinnitettyä. Mutta entäs sen jälkeen?

Sepä se. Tuota noi. Nii. Onhan tähän jo vähän tottunu.... että kun ihimiset kehuukin... ja ei se nyt niin pahalta enää näytä... että jos mää ny vaan... ehkä sitä vois vähä leikata muotoon... mutta mitään pysyvää en mee lupaamaan!

Eli tukka pysyy. (Yleisö kohahtaa. Hetken hiljaisuus. Valtavat aplodit.) Pelottelen jo siippaani River Song -tyyppisellä pehkolla, mutta koska mies on tyyni kuin öinen taivas, häntä ei mikään hätkäytä. Totesipa vain, että sellainen tukka vaatinee vielä vuosien kasvattamisen. Voipi olla. Mutta olishan toi aika makee.

Ja sitte osottelisin aina kaikkia banaaneilla. Piu piu!

Hiusnakki päätetty, monta muuta nakkia jäljellä. Tärkein päätös koskenee tulevaa treeniaikatauluani ja -tavoitteitani. Saimme lauantain esityksen jälkeen suru-uutisen siitä, että Scoil Rince Rooney Finland Turku lopettaa kokonaan toimintansa, joten me turkulaiset olemme nyt virallisestikin opettajattomia. Irlantilaisopettajamme tietysti käy täällä Suomessa silloin tällöin, mutta nyt vastuu harjoittelusta on otettava entistä enemmän omille hintelille hartioille. 

Tämä kisoihin ja esitykseen valmistautuminen on painanut ajatuksen opettajattomuudesta jonnekin alitajuntaan, eikä asiaa ole tarvinnut erikseen miettiä. Moiseen ei ole ollut edes aikaa, kun on kisa-askeleiden lisäksi ollut seitsemän show-numeron askeleet opeteltavana.

Mutta nyt se on väistämättä edessä. Miten treenaaminen oikein käytännössä hoituu? Mitä esimerkiksi kimpassa varatuilla tanssisalivuoroilla treenataan, vai varaammeko ylipäätään "ylimääräisiä" kimppavuoroja kuten tänä kesänä? Kuinka säännöllistä sellainen olisi, kuka sitä palautetta antaa, miten palaute hoidetaan... suurin pelkoni tässä on, että jään/jäämme polkemaan paikallamme, kun kukaan ei ole piiskaamassa meitä eteenpäin.

Onneksi tanssiyhdistyksemme on lupaillut keväälle tekniikkakurssia, joka on allekirjoittaneelle enemmän kuin tarpeen. Lisäksi pyysin vielä opettajiltani erikseen Krakovan jälkeen palautetta, että missä menin metsään ja missä onnistuin pysyttelemään pinnalla. Sain positiivisten kommenttien lisäksi pätevän listan yksityiskohtia, joihin minun täytyy kiinnittää huomiota. Saan sen perusteella askarreltua itselleni ainakin jonkinlaisen treenirungon, jota seurata ensi keväänä. 

• Jalkojen ristiminen kaikissa kohdissa, etenkin kun laskeutuu hypyissä.
• Jalkatyöskentelyn viimeistely: nilkkojen ojennus loppuun asti, hallitut pointit ja korkealla varpailla olo.
• Polvet suoriksi sidestepeissä.
• Rockeissa jalat yhteen ylhäältä alas asti.
• Hyppyihin tehoa.

Yms yms. Eli hyvin sä siellä lavalla hypit, nyt koita saada näyttämään se irkkutanssilta!

Ei vaiskaan. Listassa ei vaadita mitään mahdotonta, mutta just niitä pieniä viilauksia, pieniä yksityiskohtia, joilla hommasta saa paremmannäköistä. Pienelle päälle pohdittavaa. Ja kuten edellisessä blogitekstissäni kerroinkin, askeleissa riittää vielä opeteltavaa. On uutta heavy jigiä, vähemmän uutta hornpipea ja paaaljon kerrattavaa muissakin. 

Minun täytyy vain olla järjestelmällinen, enkä saa lipsua tavoitteissani vain koska kukaan ei ole tarkkailemassa - ja se on kuulkaa minulle niin äärettömän vaikeaa. Kaikki ne hyvin alkaneet "tehopunttis" "nyt alan tekemään vatsalihaksia" "ihan kohta olen timmi" -projektit kummittelevat mielessä. Ei tuu mistään mittään, jos joku ei kiritä. Olen laumasielu, tarviin piiskaajaa! Piiskatkaa, tanssikaverini, piiskatkaa!

Pakollinen motivaatio-juliste tähän. Auttaa varmasti.

Motivoidakseni itseäni käväisen huomenna tahi ylihuomenna hakemassa itselleni jotain kivaa. Siitä enemmän seuraavassa blogimerkinnässä, ei sovi tunkea kaikkea yhteen kattaukseen. 

Niin, ja se polvi. Alan epäillä, että rakas siippani on kohta Nasse-setämäisesti hyvin, hyvin vihainen, jos en käy lupauksistani huolimatta tarkistamassa sen kuntoa. Eikä kyse ole nyt siitä, ettenkö haluaisi tietää totuutta. On vain niin vaikea muistaa soittaa lääkäriasemalle, kun suuuuurimman osan ajasta polvi voi kuitenkin ihan hyvin. Tai ainakin suht hyvin. Se on silleen ok. Ongelmahan on, että sitten kun se naksuu, se naksuu niin että naapuriin kuuluu.

Plaah. Vanhuus ei tule yksin. Sillä on kaverinsa Herra Polvituki mukanaan.

Ja jossain vaiheessa on päätettävä tietysti se tärkein.

Mitkä ovat seuraavat kisat?

Lisää tekstiä pukkaa lähipäivinä - samaan bat-aikaan, samalla bat-kanavalla.

Hihii.