keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Dublin. Tanssimasennus ja tanssiriemu, ja ihana mies nimeltä Sean

Ei menny tämä aamu sitten ihan putkeen. Reippaana heräsin hyvin nukutun yön jälkeen, joten hyvää oloa puhkuen pistin treenivaatteet päälle ja suuntasin hostellin leffahuoneeseen. Siellä en ole toistaiseksi nähnyt ketään, joten arvelin saavani hieman yksityisyyttä ja lattiatilaa. 

En ottanut reissuun mukaan kannettavia kaiuttimiani, joten koitin saada musiikkia jotenkin kuulumaan korvakuulokkeiden kautta. Kun volyymit väänsi täysille, niin kyllähän sieltä sen verran piipitystä kuului, että oikeassa rytmissä pysyi. Tai niin ainakin luulin. 

Ajattelin nimittäin, etta videoin myös parit tanssini sitä lupaamaani videokoostetta varten. Siinä sitten tanssien välillä vilkaisin, mitä kameralle oli tarttunut. No. Kuvissa näkyi
  • huono ryhti
  • olematon aukikierto
  • koukkupolvia
  • laiskoja nilkkoja
  • matalia keijuja
  • surkeaa rytmitajua
  • ja mika parasta - muistikatkoja ja askelten unohtamista

Että sillä lailla sitten. Aivan kuin olisin palannut jonnekin alkeisalkeisalkeiskurssille, enkä osaisi enää yhtikäs mitään. Lohdutin itseäni sillä, että jaloissa varmasti painoi vielä eilinen rinnejuoksu, joka selittäisi ainakin nuo matalat keijut ja koukkupolvet, lihakset kun eivät jaksaneet nyt näyttää parastaan. Mutta tuo aukikierto ja askelissa sekoaminen... mitä hittoa, nainen? Mitä hittoa? Perkeleen perkeleen perkele.

Olin niin pahalla tuulella, että painuin suoraan Penneysille lohtushoppailemaan. Piti hakea sateenvarjo ja pikkupöksyjä (en löytänyt niitä Penneysiltä, enkä Henkkamaukalta, joten kulkevatko dublinilaisnaiset pöksyittä päivät pitkät?). Päädyin kuitenkin ostamaan huulikiiltoa ja apilanlehti-tekokynnet St. Patrickin päivää varten. Sisäinen naiseni taitaa tulla ryminällä esiin tämän meikkikokeilun seurauksena...

Melkein kuin omat. Omissani on ekstrakivasti oranssi rantu.
 
No mutta. Jotain hauskaakin tästä päivästä seurasi. Olen menossa hetken kuluttua katsomaan Kuningas Learia Abbey Theatreen, mutta sen isompia suunnitelmia minulla ei iltapäiväksi ollut. Jalat ovat tosiaan sen verran muusia nyt, että lepäilen tämän päivän ja menen sinne eilen uhoamalleni lenkille vasta huomenna. Kuluttaakseni aikaa ajattelin vierailla Penneysin jälkeen irkkutanssimuseo Jigissä, se kun oli kiinni viimeksi kun olin Dublinissa. Ja taas kerran yksi asia johti toiseen - ennen kuin tajusinkaan, lupauduin mukaan museon pitämälle yleisötunnille, jossa "fantastic performances by our world class dancers who will then invite the audience to join them and dance."  Se siitä jalkojen muusina olemisesta, eh?

Ennen tuntia mietin, kehtaanko kertoa tunnin vetävälle pirtsakalle nuorelle miehelle, että olen tanssinut jo muutaman vuoden ajan, ja menossa sunnuntaina kisaamaan. Nolous, ujous, hihihii. Armaan siippani kannustavan tekstiviestin tukemana menin kuitenkin tunnustamaan tanssihistoriani shown ja tanssitunnin jälkeen. 
 
Tällanen poju. Oon niin Sean O'Brienin faniklubilainen.

Ja hän oli niin ihanan tsemppaava! Hän oli kehunut sidesteppiäni jo tanssitunnin aikana, mutta täysin ensikertalaisten japanilaisturistien keskellä oli ehkä helppo briljeerata. Tunnin jälkeen hän kuitenkin kehaisi vielä vähän lisää, ja kommentoi hyvää aukikiertoani! Tanssimistani nähneet voivat vain kuvitella, kuinka alas leukani siinä kohtaa tipahti. Aukikierto hyvä vai?!

Lopuksi Sean vielä kannusti kisapäivää varten ja muistutti minua pitämään hauskaa. "That's the most important thing. When you are having fun, the adjudicator will see that", tai jotain, en ihan sanatarkkaa siteraausta muista, sillä yritin samalla pyyhkiä vaihvihkaa hikeä otsaltani ja esittää, etteivät hetki sitten tanssitut ceilitanssit tuntuneet missään. Mies itsehän oli raikas kuin keväinen keto. Ammattitanssijat ja heidän kuntonsa, ah!

Nyt hykertelen loppuillan. Sunnuntaiaamuna mietin Seanin hymynv
äläytystä, kun hän opetti minua huijaamaan tuomareita luulemaan, että yhtään ei hermostuta. Sillä kuulemma ammattilaisetkin hermoilevat. 

Toim.huom. Tämä teksti on aikamoista tajunnanvirtaa, koska jouduin hakemaan ä:t ja ö:t suomalaisilta nettisivuilta kopioitaviksi ja se hitusen haittasi keskittymistä - samoin kuin tulipalokiire teatterille. Tosin kävi ilmi, ettei minulla mitään kiirettä ollutkaan. 7.30 PM ei ole puoli viisi, kuten Hanne "Hönö" Yli-Parkas fiksusti aamu-unisena päätteli, vaan 19:30. Osaan kellon, olen aikuinen. Eli nyt minulla on kaksi tuntia ylimääräistä aikaa. Juhuuu, Sean....?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti