Dublin, 5. päivä.

Eilinen oli taas yksi niitä "Herrajumala mulla räjähtää pää näiden irkkujen kans" -päiviä. Samoin kuin "Ai miten niin mun mielialat vaihtelee eestaas" -päiviä. Oli siis tarkoitus mennä sen emokoulumme opettajan tanssitunnille, kunnon treenejä ja niitä kuuluisia viime hetken vinkkejä varten. Sitä varten matkustin Skerriesin pikkukaupunkiin Dublinin pohjoispuolelle, puolisen tuntia lähijunalla. Perillä tuuli raivoaa suoraan mereltä ja satoi kaatamalla, siihen malliin etten tiennyt kastelevatko pisarat ylhäältä vain alhaalta käsin. Asemalta tanssipaikalle (pubiin) kävely vei toiset puolisen tuntia, joten voitte kuvitella kuinka litimärkä olin sateenvarjostani huolimatta. (Jopa baarimikko nauraa hörähti näylle, kun raahustin paikalle.)

Ja mites sitten kävikään? Kysäisen baarimikolta, että missäpäin pubia tanssitunti pidetään. "Ei tänään ole mitään tanssituntia", hän vastaa. Ou-kei... "Tila on varattu purjehdusseuran kokousta varten, meillä ei ole mitään tietoa tanssitunnista." Ou-kei.... paikalle alkaa tulla muitakin tunnille saapuvia, joille kerrotaan sama. Yksi naisista yrittää soittaa opettajalle, ei vastausta. Baarimikko yrittää soittaa opettajalle, ei vastausta. Minä yritän soittaa, ei vastausta.

Silloisia ajatuksiani en viitsi tähän kirjoittaa, ovat sen verran painokelvotonta tavaraa.

Baarimikko sytyttää tulen takkaan, jonka ympärille keräännymme värjöttelemään. Minä ja naiset odottelemme hyvän tovin, mutta mitään ei kuulu, ei tapahdu. Tajuan, että seuraava juna Dubliniin lähtee kutakuinkin HETI, ja jos en singahda asemalle, jään sateiseen pikkukylään jumiin seuraavaksi kahdeksi tunniksi ennen seuraavaa lähtöä. Olen kahden vaiheilla: 1) Opettaja on vain tosi tosi tosi myöhässä, ja minun vain paranee jäädä tänne silläkin riskillä, että istun samassa pubissa tyhjänpanttina, vaikka voisin olla Dublinissa katsomassa sitä Declanin suosittelemaa showta (sekin tapaaminen siirtyi parilla päivällä, koska... no, irkut ja heidän aikataulunsa). tai 2) Nappaan baarimikon soittaman taksin ja luotan siihen, että koska tiloja ei oltu varattu tanssitunnille, sitä ei siis tänään olisi. 

Jopa irkut itse tunnistavat aikatauluongelmansa. <3

Valitsen jälkimmäisen. Junassa yritän soittaa opettajallemme vielä kerran, ihan siltä varalta että jos tunti sittenkin pidetään, voisin vielä loikata seuraavalla asemalla pois ja suunnata takaisin. Ei vastausta.

Perillä Dublinissa olen edelleen kuin uitettu koira, unohdan sateenvarjoni junaan ja missaan ratikan asemalta majapaikkaani. Pidän itseäni leppoisana ihmisenä, mutta siinä vaiheessa olin valmis tekemähän ruumihia. Palijon ruumihia.

No. Vettä valuen raahaudun Declanin tanssishow-ravintolaan, jossa show on juuri alkamassa. En tiedä kuvittelinko, vai katsoiko baarimikko minua säälien, kun tilasin hot whiskeyn. Tanssishow alkaa, ja kas! Sitä ruokamainosta lainaten: Hyvä show, parempi mieli. Whiskey lämmittää ja tanssijat ovat upeita. Hymyilyttää jo. (Tosin kesken kaiken tajuan vain arvioivani tanssijoiden liikkeitä kuin paraskin rokkipoliisi. Minullahan onkin varaa kritisoida maailmamestaruustason tanssijoiden aukikiertoa...)

Shown tanssijat. Kuva: Arlington.ie

Siinä tahtia taputellessani päätän, että koitan soittaa opettajallemme seuraavana päivänä, eli tänään, ja kysyn tapaammeko me sitten kisapaikalla - minun kun oli tarkoitus maksaa kisojen osallistumismaksu hänelle tanssitunnilla. Päätän lisäksi, että seuraavana päivänä treenaan sitten omin päin kunnolla. Kyllä tämä tästä, tuumin, kun tanssijat lavalla vetävät sievän slip jigin. Shown jälkeen pääsen siis juttelemaan tanssijoille, ja he ovat - kuten Seankin - ihanan kannustavia. Saan taas hyviä vinkkejä ja hyvän onnen toivotuksia. En tiedä, johtuuko se hot whiskeystä vai showsta vai tanssijoiden mukavuudesta vai mistä, mutta olo on jo täysin toinen kuin Dubliniin saavuttuani. Sellainen "Ei tässä mitään hätää ole" -olo. "Kyllähän nää irkut jo tunnetaan, asiat järjestyvät vielä".

Tänään sallin itseni nukkua tavallista myöhempään, ja suuntasin heti ensimmäisenä treenaamaan. Leffahuoneessa oli kolme amerikkalaista, mutta päätin treenata heistä huolimatta - saisinpa kokemusta vieraiden edessä tanssimisesta. Askeleet sujuvat, keijuissakin on jo vähän ilmaa alla, ja muistin aukikierron myös single jigissä, jossa se aina tuppaa unohtumaan. Harjoittelen jopa hymyilyä. Aivan kuin tanssiminen tuntuisi kevyemmältä, kun naamalla on leveä Sean-hymy (olen nimennyt sellaisen tekopirteän lavahymyn Sean-hymyksi, koska pelkästään sen ajatteleminen saa hymyilemään).

Kuva tarttui kameralle vahingossa. Ei aavistustakaan tanssista...

Seuraavaksi suuntaan kuumaan suihkuun, murkinalle ja kaupungille. Illalla on naisten päivän kunniaksi mielenosoitus aborttioikeuden puolesta. Huomenna kisapaikalle. Jännittää, mutta hyvällä tavalla. "Teet vain parhaasi", sanoi yksi tanssijoista. "Älä mieti sijoitustasi, vaan pidä hauskaa lavalla." 

Näinpä teen. Kävi miten kävi, tätä reissua en hevin unohda. Sean-hymy!