Kisakuulumisia, selittelyä ja pakkovaatimattomuutta

Ensinnäkin: Mihin kaikki kuvani ovat kadonneet? Kiitos, Blogger, Google, mikä-firma-siellä-taustalla-nyt-pyöriikään. Melkoisen ankea ja jopa hyödytön on tämä blogi, ellen saa kuvia palautettua. Prkl!

Toisekseen: Nordic Feis on ohi!

Pahoitteluni, rakkaat lukijani (te kaikki viisi), etten ole päivitellyt kuulumisiani pitkään aikaan. Syy on raadollinen ja simppeli: kaikki aika on mennyt treenatessa tai muuten vain valmistautuessa kisoihin sekä tulevaan näytökseen, enkä yksinkertaisesti ole ehtinyt tahi jaksanut miettiä blogiparkaani. Satunnaisina vapaailtoina olen antanut itselleni luvan röhnöttää sohvaperunana telkkua töllöttäen, ja koittanut asetella kivistävää polveani parempii asentoihin.

Eikä se tahti tästä laannu, päinvastoin. Nyt se tosikoitos on vasta edessä, Norjahan oli tuollainen pikkaaneen harjottelureissu... (tää oli nyt sitten sitä ironiaa). Oslon kisat menivät siis uskomattoman hyvin, sekä itselläni että koko poppoolla. Tanssin kaikki suunnittelemani kuusi tanssia, ja pakko tunnustaa, että rääkki oli melkoinen. Fyysisestikin, mutta erityisesti henkinen puoli oli todella kovilla. Stressihormonit huitelivat pilvissä, kun sitä omaa vuoroaan odotti uudestaan, ja vielä uudestaan, ja taas uudestaan, ja joka kerta lavalle kävellessä tuntui kuin polvet pettäisivät alta.

Mutta eivätpä pettäneet - ainakaan pahasti. Kuudesta tanssista viisi sijoitusta; kolme kultaa ja kaksi pronssia! Hahaa! Muah! Oouuujeah! Ja tiedättekö mitä? Ensimmäistä kertaa koskaan ikinä lavalla ollessani tunsin sellaista... miten sen nyt sanoisi... rauhallisuutta, ja varmuutta, ja tanssin hurjaa riemua, kun tanssin keväästä asti opeteltuja reeliä ja sliparia. Että mikäs tässä, mä tiiän tän. ”Jalat vie jos pää ei muista, keskity nyt vaan tyttöseni siihen ryhtiin ja hymyyn.” Ja sitten loikin, hypin, nostelin jalkojani ja ojentelin nilkkoja niin maan perusteellisesti etten eläissäni ole moiseen yltänyt. Ja se hymy, se oli luontevaa, eikä sellaista pakkohymyä joka nykii ilkeästi leukaperissä. Ai että kuulkaa. Vieläkin hymyilyttää kun sitä muistelen. Eivätkä edes silmille huitelevat peruukkikiehkurat haitanneet menoa, pikemminkin pistivät vain hymyilyttämään entistä enemmän.

Eipä sillä, rehellinen on itselleen oltava. Tanssissani on vielä runsaasti korjattavaa, jos aion pärjätä myös Isojen Tyttöjen Isoissa Kisoissa. Keijut eivät ole vieläkään niitä oikeanlaisia, eikä aukikiertoni ollut aina ihan kohdillaan - joskus ei edes sinnepäinkään. Eikä kannattaisi potkia itseään säärille kesken tanssin. Se sattuu. Niin, ja jos puhutaan heavy jigistä tai trad setistä, niin askeleet on hyvä opetella niistäkin selkäydintä myöten. Oi oi se sydänalassa kylmäävä tunne, kun tajuan unohtaneeni koko hiton tanssin  (heavy jig), ja sitten sitä vaan räpiköi lavalla joten kuten kunnes muusikko lopettaa... viime vuoden Nordic Feis -toisinto, siis. Ei kisoja ilman sössimistä. Murphyn laki irkkutanssiversiona.

Töitä riittää seuraavaksi kahdeksi viikoksi. Tällä hetkellä oikea polveni vihoittelee kiukuspäissään, ja tänä aamuna heräsin vasen nilkka turvonneena. Suihkussa huomasin, että molemmat jalkapohjani sekä oikea pottuvarvas ovat mustikansinisinä mustelmista. Laittaisin kuvia, jos tämä blogi sen sallisi. (Ei, en minäkään tajua miten kovaa lattiaa täytyy hakata, että saa jalkapohjiinsa verenpurkaumia.) Joten voiiiipi olla, että lähipäivien treenaus on enempi sitä henkistä laatua, käsillä askelkuvioiden kertaamista ja itsekseen mutisemista. Erityisesti aion kerrata heavy jigiä, Blackbirdiä, single jigiä sekä light double jigiä. En voi silti unohtaa Norjassa onnistuneita reeliä ja sliparia, ettei treenaamattomuus kostaudu. Ylpeys käy lankeemuksen eellä, vai kuinka sitä nyt sanotaan?

Mistä tulikin mieleeni, että täytynee myös hieman selventää tätä kisamenestystäni teille, joille irkkutanssin monimutkainen ja sääntösokkeloinen maailma ei ole niin tuttu. Voitin siis yli 18-vuotiaiden sarjassa primary-tasolla kultaa kolmessa eri tanssissa, mutta se ei tee minusta Pohjoismaiden mestaria yhdessäkään niistä. 

Hommahan menee seuraavanlaisesti, tahi ainakin niin kuten olen antanut itseni ymmärtää.... (ota hyvä asento, hengähdä syvään ja valmistaudu.)

Irkkutanssissa voi kisata neljällä tasolla:
beginners (alkeet, vain perusaskeleita, ei mitään kikkailuja ja paljon toistoa)
primary (silleen vähän edistyny, perusaskeleita mutta rytmissä ja liikkeissä on jo vaihtelua)
intermediate (huiii ne tanssii nätisti, kikkailevatkin askeleet ovat sallittuja)
advanced (en kestä kattoo toi on jo liian upeeta)

Viime vuonna PM-kisoissa ja tämän kevään Dublinin kisat vedin beginners-tasolla. Oslon kisat olivat ensimmäiset primary-tason kisani.

Jokaisesta tasosta valitaan ne kolme parasta (tai viisikin, kuten Dublinissa), ja voittajat ovat yhtä hymyä lavalla. Beginners- ja primarytason kisaajilla homma on sitten siinä, suihkun kautta bisselle ja bilettään. Peruukki pois päästä ja jalat ylös!

Mutta jos olet niin hyvä, että tanssahtelet jo intermediate tai advanced -tasoilla, kisajännitys ei olekaan palkintojenjaon jälkeen ohi. Ehei. Sen jälkeen on vuorossa Se Myyttinen Asia, josta (lähes) jokainen kisaava irkkutanssija haaveilee: Recall.

Eli. Jos olet onnistunut loikkimaan itsesi kärkisijoille jommalla kummalla tasolla, voit odottaa recallia, erityistä kutsua ”chämppäreihin”. Kisajärjestäjät luettelevat osallistumisnumero kerrallaan ne tanssijat, jotka pääsevät kilpailemaan keskenään mestaruudesta. Ja niitä numeroita odotetaan sormet ristissä ja masu kippuralla - itsehän en ole moista kokenut, mutta kyllä sitä kavereidensa puolesta jännittää yhtä lailla!

Ja näistä käsinpoimituista, harvoista tanssijoista valitaan se mestari. Tänä vuonna sekä yli että alle 18-vuotiaiden mestaruus meni Norjaan, viime vuonna yli 18-vuotiaiden mestari tuli Suomesta. Tiivistetysti: minun tasoiseni tanssija ei vaan voi olla mestari. Eikä tämä ole mitään turhaa vaatimattomuutta, kuten ihmiset tuntuvat luulevan. Olen hurjan ylpeä suorituksestani (hitto vie että Norja meni hyvin!!), mutta minua ei missään nimessä pidä onnitella Pohjoismaiden mestaruudesta. Tosin, onhan siinä sellainen kiva kaiku, että jos nyt sitten vaikka ensi vuonna, tai kahden vuoden päästä... unohdetaan suosiolla ne puheeni siitä, että ikä alkaa tulla vastaan. Pöh pöh, nuori tytteli olen vielä. ;)

Ja seuraavaksi tämä tytteli suuntaa kohti Krakovaa!