En ainakaan ihan heti alkuun. Kävimme tänään siippani ja ystäväni herra K:n kanssa leikkimässä hieman aseillamme. Tarjolla oli pitkäjousta, kirvestä ja vipukeihästä, joka oli minulle kokonaan uusi tuttavuus.
(Sain myös hetken aikaa testata herra K:n pitkämiekkaa, jonka saan lainaksi toukokuussa pidettävään miekkailuworkshoppiin. Paikalle sattunut taaperoikäinen katseli silmät lautasenkokoisena, kun heiluttelin miekkaa nuoliviini selässäni. Silmät laajenivat vielä entisestään, kun tarjosin raskasta miekkaa hetkeksi hänelle. Söpöliini.)
Mutta siis, asiaan. Tänään uskaltauduin vihdoin ja viimein jännittämään Jamesin... siis, pitkäjouseni, täyteen mittaansa. Suhtaudun jouseeni ehkä turhankin huolehtivaisesti, mutta käsittelen sitä lähinnä kuin pumpulia hattarassa.
 |
| Tässä tyylinäyte noin viikon takaa. Ei lähelläkään täyttä jännitystä. |
Varovaisesta jännittämisestä huolimatta olen kuitenkin oppinut tähtäämään sillä melko hyvin. Nuolet menevät minne haluankin niiden menevän, ainakin suurimman osan ajasta.
Tänään sitten siippani ja herra K:n kannustuksesta innostuneena jännitin jousen täyteen mittaansa ja.... *twäng - suih - nuoli huitsinkuusessa*
Eli koko käsitykseni siitä, miten jouseni käyttäytyy ja miten homma toimii, menikin nyt uusiksi. Raah.
Ja mikä pahinta, kadotin suosikkinuoleni siinä rytäkässä! Loki-nuoleni, se itsepäinen mulkvisti, joka ei koskaan lentänyt sinne minne piti, vaan nauroi huidellessaan minne lystää. Tänään se ilmeisesti lensi pidemmälle kuin uskoinkaan, ja teki samalla pienen katoamistempun. Möh.
Joo, nimesin yhden nuolistani. Mutta kun se
Herra K toi myös vipukeihäänsä, eli atlatlin. Se on sellainen hassu puukapula, jolla singotaan naurettavan pitkiä nuolia/keihäitä. Kuulemma vanhempi asetyyppi kuin jousi, joka sekin on ollut maisemissa jo aika pitkään.
 |
| Tämmöinen. Meillä tosin oli vaatteet päällä. Kuva: roarofwolverine.com |
Atlatl oli hauska vempain. Itse tosin olin onneton sen kanssa, ääreispitkän keihään tasapainottelu ja viskaaminen ei ollut näillä tynkäkäsivarsilla helppoa. Tekniikkalaji, selvästi.
Siippani puolestaan oli luonnonlahjakkuus. Hän sinkosi keihäitä helponnäköisesti pellonpäästä toiseen, ja vieläpä ihan kunnioitettavalla tarkkuudellakin.
Möh. Välitön kateuskohtaus. Mikä siinä onkin, että jos joku osaa jotain paremmin kuin itse, kateuden peikko nostaa päätään?
Eläkää toki ymmärtäkö väärin, olin myös iloinen ja ylpeä siippani puolesta. Mutta kun itekki-tah-tooo-ooo. Ihan sama irkkutanssissa. Kun itse joutuu opettelemaan jo kertaalleen väärin opittuja tekniikoita uudelleen ja uudelleen, ja toiset tuntuvat oppivan ne kertalaakista, niin kyllähän se vi... ketuttaa. Pitäis osata kaikki heti kerralla. Nyt. Mulle. Kaikki. Heti.
Olen niin epäkypsä että hävettää.
Samalla kateus silti myös motivoi. Että jos ny vielä kokeilis. Että jos nyt ei ihan heti luovuteta. Saatan tuntea oloni hemmetin tyhmäksi, tai lahjattomaksi, tai laiskaksikin (kun en ole selvästikään kerrannut askeleita kotona kuten muut), mutta samalla nousee myös jonkinsortin palo tai kiukku tai innostus - miten sitä nyt sitten kutsuisikaan.
Ja sitten kun se nuoli lentää sinne minne pitää, tai saan aivan-täysin-mahottoman back-treblen kolahtamaan oikein, niin tunne on kyllä aika muikea. (Back trebleä en edes yritä selittää, sanonpahan vaan että siinä jalan pitäisi pystyä tekemään asioita joita en tajua.)
Niin. Kaipa tarkoitukseni oli (jälleen kerran) tunnustaa, että olen kovin kadehtivainen sielu. Ihan kyllä reilusti olen juu. Mutta koitan kääntää sen synnin jotenkuten hyödyksi, ja opetella tavasta eroon. Jotain siitä ilkeän nipistelevästä tunteesta on saatava irti sen sijaan, että antaisi sen mustata mielen.
Ihan vielä en ole kuitenkaan oppinut paremmaksi ihmiseksi.
Eli seuraavaksi aion tehdä itselleni atlatlin.
 | |||
| Muistaakseni herra K:n taidonnäyte. Se tunne, kun kirves oikeasti jää tauluun! Whoop! |
Ai niin, ei päivää ilman irkkua. Liimasimme tänään about triljoona leikkikristallia pukuihimme. Neiti E, ompelijamme, oli kutsunut meidät talkoisiin ampuma/heitto/viskelyratamme vieressä oleville tiluksille. Olihan siinä taas silmillä pyöriteltävää, kun hetkeä aikaisemmin olin seissyt mutaisella pellolla kädet savessa kaksi kirvestä kourissani, ja sitten piti töpöstellä kristallipalloja samettimekkoon. Pahoittelut, rakkaat ystäväni, niistä kaikista manauksista ja kirouksista joita saatoin päästellä pöytämmme ääressä.
Mun pitäis opetella tavoille.
TASAN neljä viikkoa lavalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti