No, rakkaat höpsöliinini, te tiedätte keitä olette. Ja tässä teille viimeisin raportti Hannen tuskien taipaleelta.
Kuten taisin tammikuun puolella mainita, irlantilainen opettajamme vieraili Helsingissä alkuvuodesta katsastamassa kisakuntomme. Tuolloin tiimeille tuli jotakuinkin runsaasti noottia, ja saimme lupauksen siitä, että opettajamme palaa vielä kertaalleen Suomeen ennen Lontoota. Vähän vilkaisemaan, olemmeko treenanneet hiki hatussa hänen poissaollessaan.
Ehheh.
Eli allekirjoittaneella oli perjantaina niin sanotusti pissi sukassa ja kynnet purtuina kynsinauhoja myöten. Kun treenaamme, onnistun vieläkin välillä sössimään typerissä kohdissa. En millään halunnut saada irkkuopettajaltamme kommenttia asioista, jotka tiedän osaavani, kunhan vain keskityn.
Tiivistettynä, ns. jännitysmomentti oli melkoinen. Opettajamme oli tarkoitus koulia meitä lauantaina ja sunnuntaina Helsingissä, joten perjantaina treenasimme vielä Turussa pikaisesti molemmat tanssit läpi, molemmilla lopuilla. (Lisäksi tanssimme ja treenasimme muuten vain kaksi tuntia – ”kevyesti” ja ”maltilla”, jotta jaksaisimme tulevan viikonlopun rääkin. Kevyesti ja maltilla, juu juu. Niin aina.)
Lauantaiaamuna suuntasimme kohti Helsinkiä aamuvarhaisella. Matkasta ei sen kummempaa, kommentoinpa vaan että Helsingin ruutukaava-alue on maalaiselle aivan täysin käsittämätön. Ei katu voi siksakkailla, hyppiä ja pomppia risteysten yli miten sattuu ja väittää olevansa vielä yhtenäinen, sama katu! Nii!
Mutta pääsimme perille, kiitos ystävällisten helsinkiläisten. Osa joukkueestamme, minä mukaanlukien, oli kunnianhimossaan tai typeryyttään ilmoittautunut myös 2,5 tunnin tanssiworkshoppiin ennen kisatreenejä. Päivä alkoi siis kivalla kovien kenkien tekniikkapläjäyksellä.
Ja minähän siis olen susipaska kovilla kengillä. En vain tajua, miten saisin pidettyä nilkat tarpeeksi rentoina konekiväärinnopeita treblejä varten, joten ”kop-kop-kop” äänet ovat minun tapauksessani vain ”kop”. Siksi tuuletinkin kuin pieni eläin pähkinäkipolla, kun opettajani kommentoi minun saaneen ”aina välillä” oikeaan nilkkaani oikeanlaista rentoutta. ”Aina välillä”! Toiseen nilkkaan! Se on alku! Neljän vuoden tanssimisen jälkeen saan kovien kenkien perusaskeleen aina välillä oikein! Whooooooo!!!
(Eikä tuossa ollut siis yhtään ironiaa tai sen sellaista, olin ihan vilpittömästi innoissani asiasta.)
 |
| Liian isot tossut ja palautusjuomaa. Molemmat haisevat. Pahalle. |
Kävimme myös nopeasti läpi uutta pehmeiden tossujen intermediate reeliä. Iso pala purtavaksi, sillä minulla on vielä täysi työ sen alemman tason primary-reelin kanssa... mutta olihan se nätti tanssi. Ja olisihan se kiva oppia. Lähinnä uudesta tanssista jäi kuitenkin mieleen hämmentynyt ”Siis mitä tässä pitäisi tehdä?!!” -tunne. Olen katsonut myös koulumme FB-sivuilta löytyvän opetusvideon pariin kertaan läpi, hikikarpalot ohimoillani. Elämän realiteetit on iskettävä pöytään: tämä reel ei ole kisakunnossa vielä pitkään, pitkään, piiiiitkään aikaan. Liekö koskaan.
Varsinkin, kun intermediate-askelissa on mukana sellaisia trikkejä, joita en saa toimimaan kuin tuurilla satunnaisesti. Yksi niistä on bicycle, jossa hypätään ilmaan ja potkitaan jaloilla kolme kertaa persuuksiin ennen laskeutumista. Tähän tapaan:
Jep. Toi on mahdollista. Jos on nuori ja sorja ja vetreä. Jos polvet ovat notkeat kuin rautakanki pakkasella, homma on niin sanotusti hitusen hankalampaa.
Oli miten oli, tämän jotakuinkin rohkaisevan kokemuksen jälkeen oli aika syödä vähän pähkinöitä, uskotella itselleen että pohkeet eivät ole vielä täysin maitohapoilla ja suunnata kohti seuraavaa tanssisalia.
Luvassa oli kolme tuntia kisatreeniä. Eli samoja askeleita uudestaan, uudestaan, uudestaan ja uudestaan, kunnes opettajamme olisi tyytyväinen näkemäänsä. ”Again” oli päivän sana. Mutta tämä ei missään tapauksessa ole purnaamista, toisto on Se Ainoa tapa oppia. Saimme todella hyviä vinkkejä ja selkeitä korjauksia tanssiimme.
Ja jos touhu kerran näyttikin paremmalta, se myös tuntui paremmalta. Hien kirvellessä silmiä oli kiva saada yksittäinen tanssin kohta menemään oikein - ja kiva oli myös ymmärtää, miksi kyseinen kohta meni kuten meni, kun aiemmin sen kanssa on joutunut taistelemaan jo viikkoja. Parhaimillaan/pahimmillaan korjausliike vaati sitä, että kaksi tanssinopettajaa nappaa kahta tanssijaa vyötäisiltä kiinni kesken liikkeen, jotta homma ei mene hätäilyksi ja kuvio sekaisin. Mitenkään en nyt tässä puhu itsestäni...
Välillä tuntuikin, että minä olin ainoa kuta sai huutia, mutta se lienee vain ansaittua. Sillä
- Rytmitajuni on olematon
- Unohdan vieläkin paniikissa askeleita – vaikka olisin kysynyt juuri kahta sekuntia aikaisemmin, että figure A:han oli se ja se, eikä se ja se
- Käteni lörpöttävät
- En ole korkealla varpaillani
- Naamastani näkee, kun mokaan (No perkele kun vituttaa!)
- Niin, ja rytmitajun... eikun tämän sanoinkin jo
Olen sanonut tämän aiemminkin, ja sanon uudelleen: Mua niin turhauttaa joukkuekavereideni puolesta. Mahtaa olla kiva tanssia, kun joukossa yksi täti tötöilee. Täytynee käydä uhrikivillä tanssimassa täysikuun aikaan, jotta heidän kärsivällisyytensä riittäisi vielä pikkiriikkisen pidemmälle. Onhan tanssini kuitenkin parantunut ainakin joiltain osin, pikkuhiljaa. Tarvitsen vain aikaa. Jota ei ole. Huuuooooh.
Mutta ei masennuta. Minä pystyn tähän. Ja mikä parasta: kaiken sen hikoilun, banaanin mussuttamisen, kipeiden nilkkojen, kramppaavien pohkeiden ja turvonneiden varpaiden jälkeen opettajamme oli lauantaina tyytyväinen näkemäänsä.
Toistan: tyytyväinen näkemäänsä!
Sunnuntaina palasimme salille, pohjekramppeja vertaillen. Mutta edellispäivän työ ei ollut turhaa; toisen kolmituntisen jälkeen opettajamme intoutui jo kehaisemaan, että meillä on ”potentiaalia” saada recall – eli siis mahdollisuus päästä toiselle kierrokselle, jos kaikki menee hyvin. Nyt loppu on kiinni vain meistä. Seuraavat kuusi viikkoa meidän on keskityttävä vain tähän. Treenattava ja mietittävä kaikkea, mitä viikonlopun aikana käytiin läpi. Yläasteen saksan opettajaani mukaillen: Homma on osattava niin, että vaikka joku tulisi keskellä yötä herättämään, osaisin tehdä täydellisen kammokierroksen.
Lisäksi meidän on oltava paremmassa kunnossa. Kun väsymme tanssin aikana, se näkyy heti jalkatyöskentelyssämme. Emme potki tarpeeksi korkealle, emme hypi tarpeeksi korkealle, emme ole varpaillamme tarpeeksi korkealla... jep, paino on sanalla korkea. Kotiläksyksi tulikin vähintään puoli tuntia päivässä askelten läpikäyntiä kotona, plus kunnonkohotusta vaikka sitten hyppynarun kanssa. Hoitunee. Eikun, hoituu.
Että tämmöistä. Tänään kävelen kuin ankka, ja nilkkani ovat ”vähän” turvoksissa. Ei tässä ole mitään järkeä. Mutta silti tää on niin ihanaa. Se on kuulkaa jännä tunne, kun ensimmäisen tunnin tuskan jälkeen yht’äkkiä huomaa, ettei liikkeelle lähtö enää satukaan aivan niin paljoa. Seinä tuli vastaan, ja seinästä mentiin läpi. Uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan.
Seitsemän viikkoa lavalle, kuusi viikkoa lähtöön. Heeeh.
Niin ja:
- Kiitokset neideille H ja A aina niin kannustavasta opetuksesta ja uusista askeleista. Opin ne kyllä. Opinopin.
- Kiitokset neiti E:lle kyydistä, ja rakkaalle velipojalleni oikein mukavan pehmeästä sängystä. Mun veli on niin paras.
- Kiitokset Hki-Tre tiimin neideille hauskasta seurasta lauantai-iltana. Seura oli hyvää, bändikin oli, mutta olin vaan vähän väsy. Ens kerralla pilkkuun asti.
 |
| Pyhän Davidin päivän olut. Tunnetaan myös "palautusjuomana". |
- Kiitos Hki-Tre tiimin neideille myös sairastuneen jäsenemme tuuraamisesta. Sitkeitä sissejä.
- Kiitokset sille kivalle sedälle, joka opasti maalaiselle, millä ratikalla pääsee kisahallilta Kamppiin. Kakkonen ei mene kisahallilta Kamppiin. Nimimerkillä ”Ai tää kääntykin tänne!”.
- Kiitokset Helsingin Kampin Subwayn työntekijälle, joka yhdellä vilkaisulla päätti, että sämpylän väliin kaivetaan nyt se isoin kanapihvi.
- Kiitokset mussukalleni, joka ei vieläkään hermostu naisensa yltiöpäisestä tanssimaniasta, vaan kiltisti hieroo illalla hellästi pohkeitani, kun hihittelemme hassuille luontodokkarin pingviineille.
- Kiitos mun tiimille. Ilman teitä en pääsisi MM-lavalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti