Videotreeniä. Ihan karmeaa.

Alku oli komee, mutta vauhti tyssäs näköjään nopeasti. Viime viikolla jalkajumi esti osallistumiseni tekniikkatunnille, eilen oli pakko jättää tanssitunti väliin helvatanmoisen flunssan vuoksi. Tänään olen uskaltautunut töihin, mutta työvuoro venyy niin myöhään, etten pääse tekniikkaan tälläkään viikolla - eikä tällä räkänenällä kyllä mitään tekniikkaa treenattaisikaan. Köh köh niisk niisk pihinää.

Halusin kuitenkin tehdä edes jotain tanssin eteen, joten sohvalla viltin alla niiskuttaessani katselin oikein kunnolla niitä videoita, joista viimeksi kirjoitin. Sainpa ainakin jotenkuten hornpipen askeleet paperille ja takaisin päähän. Vaikkakin yksi kohta jäi ihan mysteeriksi, videon kelailu ees-taas ei auttanut yhtään. Jalat sanoo töp-töp-töp, pää sanoo tyhjää-tyhjää-tyhjää.

On tuo oman tanssimisen katsominen vaan aika tuskallista. Ja huvittavaa. Tässä parhaita paloja.

Siis, mikä aukikierto? Miks mun kädet roikkuvat kuin salamimakkarapötköt italialaisessa herkkukaupassa? Missä on ryhti hä?

En edes yritä arvata mitä tässä kuvassa tapahtuu... ihmeellinen ilmassaleijuva irkkutanssija! Ei, minua ei ole hirtetty, mä oon vaan näköjään päättäny, ettei jalkojen tarvi olla aukikierrossa, tai ristissä, tai suorassa, tai mitään. Mä vaan leijun täs ny, ok? (Ja oikeasti, mä tarviin pienemmän pepun.)
 

No tota, tässähän on molemmat jalat ihan kivasti ilmassa, juuri kuten changen/leapin aikana kuuluukin olla. Ja hyvällä tahdolla tossa voi havaita jotain aukikierron tapaista - jos tanssiani katsoisi suoraan edestä, molemmat kannat saaaaaattaisivat olla näkyvillä. Mutta vielä joskus mä selvitän sen, miksi vasen käteni nousee tuolleen koukkuun aina, kun keskityn. Ihan sama rugbyssä. Pikkasenkin hoksottimia vaativa juoksu/syöttelyharjoitus, ja mä olen Kapteeni Käsikoukku.
 

Joo. Vasen jalka nousee ihan hiton komeesti peppuu. Hyvä minä! Mutta vasen nilkka on ihan taittunut, vaikka sen pitäisi olla sirosti ojennettuna, ja MIKSI MÄ EN TANSSI VARPAILLANI? Ei aukikiertoa, kanta koskee maahan, plötsis. Että näköjään kykenen huolehtimaan vain ja ainoastaan yhdestä osa-alueesta kerrallaan, tällä kertaa se oli peppuun potkasu. Leveä ahteri helpottanee tässä.
 

Että näitä vois sitte miettiä ja ottaa opikseen seuraavalla tanssitunnilla (toivon mukaan sunnuntaina, rupeaa jo ärsyttämään tämä tuntien missaaminen). Pitäisi aina muistaa se, että jokainen treenikerta pitäisi vetää kuten kisasuoritus, ettei noita vääriä tapoja pääse syntymään - niistä kun on todella vaikea kouluttaa itsensä irti.

Mutta näin loppuun vielä yksi kuva, joka ei kyllä liity sinänsä tanssiin mitenkään, mutta haluan vaan hehkutella sitä, että lauantaina mahduin ainakin 10 vuotta vanhaan pukuuni. Plus, hiukset on jo niin pitkät, että niihin saa tollasen laine/kiharakampauksen.

Mä mitään peruukkia vedä kisoissa päähän, oma tukka paras tukka. 

Oops! Kisat mainittu!

Matkalla rugbyseuran vuosijuhlaan.

Jaksaa jaksaa, muistaa muistaa

Eilen olisi ollut kevätkauden ensimmäinen tekniikkatreenikerta.

Olin kovasti menossa, mutta noin vartti ennen lähtöä totesin, että jalat tarvitsevat nyt lepoa. Viikonloppuna oli meinaan ensimmäinen tämän vuoden tanssiworkshopeista uuden opettajamme johdolla, ja kahden päivän teho-opetus tuntui aivan liikaa pohkeissa.

Kyllä huomaa, että en ole tanssinut varpaillani yli vuoteen - tanssin vain noin neljä tuntia molempina päivinä, mutta harjoituksen puute pisti lihakset aivan juntturaan.

Tekniikkatreeni vaihtui siis olohuoneen lattialla vatsallani makoiluun, kun siippa paineli lihashuoltorullaa ylös alas sääriäni. Auuuh, oijoijoi, iiiiih. Joululahjaksi saatu putkirulla oli siipaltani nerokas oivallus. Huolehtivainen aviomies, parhautta.

Eipä sillä, hieman harmittaa että tekniikkatunti jäi väliin. Viikonloppuna tajusin, että minulla on IHAN HELEVETISTI opittavaa. Ensinnäkin, se vähäinen tekniikka jonka hallitsen, on pahasti ruosteessa. Ai miten niin jäykkä nilkka? Ai miten niin en ole rytmissä? Toisekseen, uusi opettaja = uusi tyyli. Aivan perusaskeleista lähtien kaikki on tehtävä toisin, ja sekös vasta aivoja nyrjäyttääkin.

Pari kertaa vain seisoin tanssisalin reunalla ja yritin saada itseäni liikkeelle, mutta kun pää ei tajunnut mitä olisi pitänyt tehdä, niin siinäpä jalat vain nököttävät paikallaan. Että siis miten mun pitää lähteä liikkeelle, takajalalla ponnistamalla? Mitvithit?

Tekniikan lisäksi uudet askelsarjat saivat aivot ylikuumentumaan. Luvassa ei ole mitään liian vaikeaa tai mahdotonta, mutta kun kahden (2) päivän aikana saa kolmen (3) uuden tanssin askeleet, niin kyllähän se nyt on vain tällaiselle hamsteriaivolle aivan liikaa. Lauantaina opettelimme primary-tason hornpipe-tanssin, ja ensimmäistä kertaa taisin tykätä hornpipesta! Sitä tuuletuksen määrää, kun sain haparoiden sarjan loppuun asti! Whoop! 

En edes kirjoittanut askeleita muistiin kuten yleensä, sillä vielä lauantai-iltanakin töpsöttelin sarjaa tyytyväisenä mielessäni. Että mikäs hätä tässä, hyvin muistan. Sitten tuli sunnuntai, ja uuden trad.setin askelsarja opeteltavaksi - ja puf! - koko hornpipe oli kadonnut mielestäni. Se taisi alkaa hypyllä... kai... ehkä? 

Onneksi on tanssiyhteisö. Huutelin apua Facebookissa, ja nyt minulla on kaksikin videopätkää kyseisestä tanssista. Toisessa olen mukana minäkin, ja ei hittolainen mitä haparointia! Nauroin kippurassa kun katsoin itseäni ruudulta. Vaikka olin kuvassa selkä kuvaajaan päin, pelkästä elekielestä pystyi näkemään, että nyt vedetään kieli tiukasti keskellä suuta!

Sama kaveri piristi videon lisäksi muutenkin päivääni. Tämä keskustelu sai taas luottamaan, että ehkä tässä on vielä joskus mahdollisuuksia johonkin.

Eli nyt vain niitä askelsarjoja toistamaan, ja toistamaan, ja toistamaan. Trad. set on "Three sea captains", ja vaikka askeleet ovat "simppelit", on tahti niin nopea, että se on osattava edestakaisin ulkoa ja sisältä, ennen kuin edes melkein-täydellinen suoritus on mitenkään mahdollinen. Toistoa, toistoa, toistoa. Eikä se hornpipekaan nyt ihan kerrasta mennyt lihasmuistiin...

Sunnuntaina taas. Sitä ennen voisin kirjoittaa askeleet videon pohjalta muistiin, että olisi jotain johon nojata, kun aivot lyövät tyhjää. Tanssi - parasta lääkettä alzheimeria vastaan!

Tänään tosin askelvihko saa odottaa, sillä menen muksauttelmaan itseäni rugbytreeneihin. Onneksi rugby ja salikäynnit ovat sentään hieman palauttaneet lihaskuntoani. Viikonloppuna tanssituntien päätteeksi opettaja vaati tekemään punnerruksia, eivätkä ne edes tuntuneet pahalta. Mutta ai että. Tää paluu treeneihin on vaan niin.... sanat eivät riitä kuvaamaan onnellisuuttani! Ih!

Lupaan, että nyt loppuu tämä paluuni hehkuttelu, pikkuhiljaa on aika katsoa jo eteenpäin, kohti tulevia haasteita. ;) 

Tanssitossujen paluu

No ni. Viime yönä nilkkaa juili, ja tänään olen kävellyt hieman "jäykähkösti" reisien huutaessa hoosiannaa. Silti hymy ei hyydy naamalta. Tanssin eilen yli tunnin, siis oikeasti tanssin enkä vain töpsötellyt, eikä jalkaan sattunut kertaakaan! 

OLEN PALANNUT! MUAHAHAHAHAHAHAHAHAAAA!

Sallinette pienen sekopäisyyden, sillä tätä on odoteltu. Blogi on viettänyt hiljaiseloa, kuin myös oma motivaationi ja intoni tanssiin. Mutta eipä enää. Jalka on nyt läpikäynyt molemmat leikkaukset, ja sekä lääkäriltä että fyssarilta on saatu lupa treenata niin paljon kuin sielu sietää. Neljäntoista (14!) kuukauden tauko on ohi!

Mutta mikä tärkeintä, fyysisen valmiuden lisäksi alkaa vihdoin tuntua siltä, että henkinenkin puoli on kunnossa. Kun viime kevät oli kärvistelty loppuun jalka paketissa, kesälläkin treenikerrat jäivät vähiin osittain nilkan, osittain motivaation puutteen vuoksi. Että miksi treenata, kun ei tästä mitään tule, en opi ikinä uusia tansseja tai tekniikkaa, ja syksyllä odottaa kuitenkin toinen leikkaus ja taas määrittelemättömän pitkä treenikielto. Vali-vali, nyyh nyyh.


Mitä pidempi tauosta tuli, sitä vaikeammalta paluu tuntui. Rugbytreeneissä ryhdyin käymään kivun ja kunnon sallimissa rajoissa jo kesällä. Syksyllä tarpeeseen tullut lomakausi sekä kakkosleikkaus tosin katkaisivat hyvin käynnistyneen rugbyputken, mutta jo hyvissä ajoin ennen joulua olin taas kokeilemassa taklaustaitojani. Jostain syystä soikean pallon pariin oli niin paljon helpompi palata (vaikka ensimmäiset taklaustreenit kourivatkin vatsanpohjasta, pakko myöntää!).

En tiedä, mikä motivaatiossani tanssin kohdalla tökki. Kuten kesän tekstejä lukiessa huomaan, osittain v-tutti se, että muut olivat saaneet treenata jo vuoden verran uusia tansseja, ja testata niitä kisoissakin. Sieppasi, että itse olin ihan alkupisteessä. Ketutti sekin, että kakkosleikkauksen ajoitus vei minulta jo toiset peräkkäiset EM-kisat, kisat joihin vielä kesällä jotenkin kuvittelin osallistuvani. Kun vuoden 2014 piti olla se "Näytön Vuosi", enkä sitten päässyt edes 2015 kisoihin.

Tiesin kyllä, että tanssikaverini tukisivat haparoivia treenejäni (ja tukivatkin kesällä, iso kiitos heille kärsivällisyydestään), mutta silti ajatus ihan nollasta aloittamisesta tuntui vain niin vaikealta. Opettaja kävisi Suomessa silloin tällöin, ja kaksi kertaa neljästä olisin joko sairaslomalla tai jalka paketissa - miten ikinä oppisin hänen opettamansa tekniikan?

Mutta ystävien tuella ja näköjään jonkinlaisella sisäisellä höperyydellä sitä vain pusketaan hammasta purren lumen keskellä (kirjaimellisesti) treeneihin, ja tajutaan, että täähän oli oikeasti ihan hemmetin siistiä, ja hitto mulla on ollut ikävä tätä, ja kauhea kun kunto ei riitä, ja okei teen kaiken väärin mutta kyllä tää tästä. 

Nyt osaan jotenkuten reelin (tekniikasta tulee pelkkää sanomista, mutta ainakin tiedän askelsarjan). Hornpipesta luulen osaavani alun askeleet. Innostani kertonee ehkä jotain se, että syvästi - syvästi - inhoamani hornpipe tuntui ensimmäistä kertaa koskaan ihan mahdolliselta, ja jopa kivalta. Kaksi seitsemästä mahdollisesta tanssista, check. Tai no, jos trad setit lasketaan niin kaksi kahdeksasta. On se alku. On.

Tänä viikonloppuna opettajamme saapuu jälleen pitämään tehokurssin. Nyt en vain istu salin laidalla vihko kädessä jalka paketissa.

Aion tanssia. Aion tanssia niin helevetisti.

Ei mulla muuta. Kevään suunnitelmista sitten ensi kerralla - ja suunnitelmiahan mulla riittää. 

Järki, tunteet ja itsetunto-ongelmat

Leikkauspäivä on lyöty lukkoon. 22.10. mennään taas veitsen alle. Menihän se vähän myöhään mutta kun ne reissut ja Nordic Feis ja ja ja.. 

Tosin, eilen illalla mielessä kävi, että olisiko sittenkin pitänyt uhrata vähän lomia ja mennä poistattamaan metalli jo elokuussa. En tiedä miksi, mutta nukkumaan mennessä laatta ja ruuvit tuntuivat todella vahvasti nahan läpi. Ei ollut vain pieni töyssy jalassa, vaan oikeasti isompi ja selkeästi yksityiskohdiltaan erottuva kupru. Ällötti raakasti, kun sormella hivelin nilkkaa (mutta pakko sitä oli silti sivellä, koska masokisti minussa kuitenkin vähän tykkäs). 

Toisaalta, koitan "mennä ilon kautta" ja ajatella, että koska kupru erottui niin vahvasti, niin jalka ei ollut ainakaan turvonnut - mikä oli pieni ihme, sillä eilen kävelin ensin ympäri kaupunkia markkinoiden rugbyseuran tulevia pelejä, ja sitten tanssin vielä 1,5 tuntia.

Ekaa kertaa kovilla kengillä, muuten! En muistanutkaan, kuinka kivuliaat ne ovat jalassa... vedettiin ensin neiti S:n kanssa reeliä, jonka askeleet alkavat olla jo aivokuoressa, joten seuraavaksi on pakko ryhtyä treenaamaan siitä tanssin näköistä. Slipariakin mentiin hieman läpi, mutta ne spinnit, ne spinnit! 

Mutta, siis, kovilla ekaa kertaa. Neiti M. opetti hyvin, hyvin kärsivällisesti minulle sitä kirottua intermediate-tason heavy jigiä. Välillä olin purskahtaa itkuun turhautumistani, välillä henki salpasi, kun neiti M. taputteli tanssin oikeaan tahtiin. Siis ei jumalauta, ei mitään mahdollisuuksia oppia tuota. Takatakatakatakatakataka-click-takatakatakataka.

Mä EN ole intermediate-tason tanssija, en vaan ole. Mä en tiedä, mitä Krakovassa tapahtui, mutta tuomarin EI olis pitäny nostaa mua nextille levelille. 

Neiti M. koitti kärsivällisesti selittää, ettei mun ehkä kuulukaan vielä osata sitä, koska 
a) tanssin sitä ekaa kertaa eläissäni ja 
b) en ole aiemmin tanssinut intermediate-tason askeleita.
 Että kyllä mä sen saan haltuuni, neiti M. vakuutti.

On ihanaa, kun ystävillä on niin vahva luotto meikäläiseen. Lämmittää silleen syäntä.

Ja joo, järki sanoo, että kaikki on ihan ok, mun ei kuulu taputella tanssia oikeaan rytmiin vielä ekan 30 minuutin jälkeen. Ja ei, ei siinä ole mitään sellaista askelta, mitä en fyysisesti pystyisi tekemään. Mutta silti suoraan sanottuna vi-tut-ti ihan hel-ve-tis-ti etten tajunnut miten jalat menevät, tai kun tajusin, etten saa edes clickiä tehtyä perustrebledownin jälkeen. Aivot ei tajuu, jalat ei opi, oon sysipaska eikä tästä tuu mitään. (Jeh, mulla on itsetunto-ongelma. Paha sellainen.)

Miten sitä saisi sydämen kuuntelemaan järkeä? Opettelua ei auta hemmetinmoinen turhautuminen. Tiedän, että minulla on täysin oikeus töpsöttää heavy jigiä etanavauhdilla kieli keskellä suuta. Kunhan saan askeleet hitaasti menemään, voin ryhtyä nopeuttamaan tahtia. No worries.

Mutta silti.... aaaaarrgghghhghghghghghghghghgh!

Niin, ja nyt pitäisi päättää, aionko todella nousta lavalle PM-kisoissa. Ja jos, niin millä tanssilla? Jos vaan reelillä, niin sehän on nyt ihan naurettavaa. Yksi tanssi, säälittävää! Mutta tuotatuota... slipari kuntoon tässä ajassa?

Ehkä meen vaan tanssimaan reelin lisäksi iänikuisen St. Patrick's Dayn. Tai Blackbirdin. Enkä kuuntele totuutta, jonka neiti M. niin hyvin tiivisti: "No et sitten kyllä kehity eteenpäin." 

Huoh. Ilon kautta. Opin eilen reilussa puolessa tunnissa heavy jigin leadin oikean puolen niin, että pääsin sen etanavauhtia kahdesti loppuun asti. Perkele, se on kuitenkin aika hyvin.

Jotain odoteltavaa lokakuulle

Pientä päivitystä (koska kaikkia niin kiinnostaa jalkani ihmeelliset seikkailut):

Jalan kakkosleikkaus on sovittu! Lääkärinihän siis ilmoitti joulukuussa, kun jalka operoitiin, että nilkkaan laitetut ruuvit ja metallilaatta poistettaisiin "sitten syksyllä". Syynä kuulemma se, että olen vielä nuori (huutonaurua tähän!) ja se, että laatta väännettiin osittain myös pohjeluun pään ympäri. Koska laatta ei ole vain nätisti luun vartta pitkin, se "saattaa aiheuttaa ongelmia myöhemmin". 

No ne ongelmat kyllä tiedetään; jalkaan sattuu vieläkin satunnaisesti, jos se tömähtää maahan/lattiaan liian voimallisesti, nilkka turpoaa pienestäkin rasituksesta, herään välillä öisin jomottavaan kipuun... Eli tiivistetysti, laatan on syytäkin lähteä.

Päätin ottaa lääkäriini yhteyttä jo näin kesän alussa, sillä syksystä sekä lomakaudestani tulee melkoinen hullunmylly

• Walesiin kahdeksi viikoksi humputtelemaan
• ehkä jopa kentälle alkusyksystä jos valkku katsoo minut sen arvoiseksi
• Nordic Feis (järjestäjänä, ehkä kisaajanakin)
• mökillekin pitäisi päästä eikä kallioilla loikita kaurismaisesti nilkka paketissa
• Oulu Irish Fest
• Irlantikin huutelee että missä se Yli-Parkaksen muija viipyy
• ja kaikki muu sälä jota en nyt muista

Eli missä vaiheessa sitä ruuhkavuosiaan elävä ikinuori ehtii muka johonki leikkaukseen, hä?

Toisaalta haluan päästä eroon tuosta ärsytyksestä niin pian kuin mahdollista, toisaalta taas en halua, että kipsikausi sotkee suunnitelmani. Ja työpuolikin pitäisi ottaa huomioon - milloin leikkaus haittaisi pomoni elämää mahdollisimman vähän?

Jännityksellä odottelin, mitä lääkärini sanoisi leikkauksen ajankohdasta. Eilen illalla sähköpostiini kilahti vastaus - lokakuulle mennään! Wales turvattu, urheilu/kisapuoli turvattu, mökkireissut turvattu, jee! Töiden kannalta vähän harmi, etteivät kesätyöntekijämme ole enää paikkaamassa minua sairaslomani ajan, mutta toisaalta 

TOIPUMISENNUSTE ON NOIN 10-14 PÄIVÄÄ! 

Onko ehkä pikkasen ihanaa kuulla, että saikkua on luvassa mahdollisesti vain reilu viikko, kun edellisen kerran sitä tömähti liki kaksi kuukautta? Vastaus; on.

Nyt vain odottelemaan sitä ihanaa tunnetta, kun rauhoittavat virtaavat suoniin ja maailmassa kaikki on hyvin. 

Plus, ajattelin kysyä lääkäriltä, saanko sen penteleen metallilärpykän mukaani leikkauksen jälkeen. Siitä saisi taatusti osaavissa käsissä ihan hiton hienon korun. Vaikka rannekorun. Tai riipuksen. Oo, sormuksen!

Tai nilkkakorun. Heh heh. 

Kai potilas saa pitää omat rojunsa? Onko lukijoissani lääkäriä? :D

Ekat treenit sitten napsahduksen

Otsikko kertookin jo kaiken. Eilen oli ekat treenit sitten lokakuun murtuman. 

Enkä oikeastaan voi sanoin kuvata kuinka hienoooooooooo se oli!!

Jalkahan on ollut periaattessa töpsöttelykunnossa jo pidempään, mutta tarjolla ei ole ollut sellaisia salivuoroja, joihin olisin voinut mennä opettelemaan täysin nollasta askeleita. Keväällä pidetty erikoistekniikkakurssi olisi vaatinut täysin terveeltäkin jalalta miltei mahdottomuuksia, joten se jäi jalkavammaiselta suosiolla väliin.

Eli, vaikka periaatteessa olen ollut lähes tanssikunnossa jo jonkin aikaa, mahdollisuutta tanssin aloittamiseen ei ole ollut - eikä budjettini riittänyt oman salivuoron vuokraamiseen.

Mutta sitten neiti H. ratkaisi ongelmani ja ilmoitti varanneensa kaikkien käyttöön sopivan salivuoron, jossa käytäisiin läpi juurikin noita uusia askeleita. Kiitos, neiti H.!

Yksi ongelma takana, toinen vielä puimatta.

Ei olla kyl yhtään varpailla tässä, joten tätä treenaamaan. Kuten myös sataa muuta asiaa.

Pelkäsin nimittäin myös suunnattomasti sitä, kuinka turhautunut olisin tunnilla muitten loikkiessa alkuvuodesta opeteltuja askeleita ja itse seisoisin sormi suussa, että hööh mitä? Meillä kun ei ole erikseen opettajaa treenauttamassa samoja askeleita uudelleen ja uudelleen ja uudelleen läpi. Olin huolissani, etten pääse kärryille, turhaudun, ja tuskastun niin etten edes yritä opetella. 

Tunnen itseni. Jos en tajua jotain heti, vaatii sielultani suunnattomasti sinniä, että jatkan eteenpäin. Kaikki-mulle-heti-nyt-täti ei tykkää, ettei sitä kultamitalia saakaan heti, eikä kisoissa mennä MM-tasolle heittämällä. ;) No ei, ei sentään ihan näin vakavasta uhmaiästä ole kyse, mutta kärsivällisyyteni on häilyväistä ja mielenkiintoni vielä häilyväisempää.

Ja ei, vihosta askelmuistiinpanojen lukeminen ei ole sama asia kuin tanssiminen, jännä juttu. Sitä joutuu ihan konkreettisesti tekemään ne keijut, pointit, spinnit ja bäkit.

Mutta ei hätää! Neiti T. otti minut välittömästi siipiensä suojaan, opetti reelin askeleet, kävi niitä kerta toisensa jälkeen läpi hi-taas-ti, korjaten heti jos tein jotain väärin ja pisti tanssimaan välillä myös yksikseni (jolloin homma kusikin välittömästi). Varttia myöhemmin tuntui siltä, että muistan reelin leadin kokonaan, puolisen tuntia myöhemmin meni jo koko tanssi. 

Neiti T. on ihana.

Okei, okei, ei se tanssi oikeasti mennyt läpi. Lähinnä muistin askeleet niin, ettei liike pysähtynyt hetkeksikään. Se on silti vielä kaukana siitä, että tanssi näyttäisi hyvältä, hypyt olisivat oikeanlaiset, tahti terävä, tanssija varpaillaan ja nilkat ojennuksessa. Mutta askeleet muistan! Se on jo huima edistysaskel!

Erityisesti kun vertaa siihen, että vielä viitisen vuotta sitten jotain simppeliä perusalkeistanssia hinkattiin viikkokausia, enkä silti meinannut muistaa, että mitäs tämän keijun jälkeen tuli apua nyt ajatus katkesi ääääääää.

Miten ikinä opettajieni kärsivällisyys riitti meidän kanssamme, en voi ymmärtää.

Eli, nyt on reelin askeleet silleen huterasti hallussa, sliparin lead samoin. Olin fiksu ja totesin, että nämä riittävät yhdelle kerralle, etten sekoita päätäni liikaa. Seuraavalla kerralla reel vielä parempaan kuntoon ja sitten sliparia lisää. 

En tiedä, missä vaiheessa uskallan tarttua intermediate-tason heavy jigiin, jota neiti M. paukutteli menemään. Se on ainoa tanssi, joka minun täytyy opetella intermediate-tasolla, ja se näytti pelottavalta. Siis, todella, todella, todella pelottavalta. 

Myös spinni tuottaa vielä järkyttäviä vaikeuksia, varsinkin oikean puolen spinni. Ilmeisesti jalkani lihakset ovat vielä sen verran huterat, että tiukka pyörähdys itseni ympäri saa jalan muljahtelemaan melko nihkeästi. 

Mutta, heavy jig ja spinnin parantaminen ovat seuraavien viikkojen murheita. Treeniä treeniä. Nyt hyrisen sille, että opin reelin niin nopeasti. Ja sille, että minulla on niin ihania ystäviä. Ja sille, että treenikalenteri alkaa näyttää taas entiseltään.

Sohvaperuna iskee takaisin. Tuohon vielä kohta yksi irkkukerta lisää, ja salikerta tai kaks,
niin viikkokalenteri on kohdillaan!

Mä oon niin onnellinen!

Hyppää, jalka, hyppää!

Jos näitte tänään jokirannassa puuskuttavan pinkin pallon, se olin vain minä. Kävin siippani tukemana "vähän hyppimässä", viimeisen fyssaritapaamisen ohjeiden mukaisesti.

Eli heippatirallaa, pientä päivitystä pukkaa!

Jalka on siis käytännössä jo kunnossa. Kävely sattuu yhä silloin tällöin, ja esimerkiksi juost...hölkätessä nilkka saattaa ärtyä niin, että jääpussille on tarvetta. Tämä ei kuitenkaan johdu enää luusta itsestään tai paranemisesta, vaan siitä hemmetin metallilaatasta ja ruuveista. Kun luuta myöten ja sen pään ympäri kiertyy jotain ylimääräistä, niin kyllähän se siellä vihloo ja juilii aina silloin tällöin.

Suurimmaksi osaksi ajasta en silti edes huomaa laattaa, joten pari viikkoa sitten sain ns. treeniluvan (miinus korkeimmat hypyt ja taklaukset, niitä varten nilkan lihasten pitää vielä vähän kuroa kiinni). Ongelma on kuitenkin yhä nilkan jäykkyys ja kimmoisuus - tai sen puute. Tällainen pikkuvika ei käynyt mielessänikään, ennen kuin tosiaan näin fyssarini (toistaiseksi) viimeisen kerran.

Homma on siis se, etten pysty hyppäämään leikatulla jalalla. Siis yhdellä jalalla. Ehjällä jalalla voisin haastaa kenet tahansa ruutuhyppelyssä kaksintaisteluun, ja pomppia niin korkealle kuin vain fysiikka muuten antaa myöten. Leikatulla jalalla taas.. no ei niinkään. Vaikka pää huutaa, että hyppää, ja muu kroppa kiskoo perästä, jalka ei vain nouse kunnolla. 

Hyppelyä leikatulla jalalla. Aika surullista. Mutta tukka hulmuaa.

Tilanteen koomisuudesta kertoo se, että pääsen nipinnapin sellaiset harjoittelutikkaat päästä päähän ilman, että jalka sotkeentuu tikkaisiin. Puolaspuut ovat ohutta muovilevyä, sellaista viivoittimen paksuista, enkä meinaa päästä sellaisen yli. Että näin. Onneksi ruutuhyppelyä voi harrastaa old schoolisti, vetämällä jokirannan hiekkapolkuun omat leikkitikkaat ja loikkia siinä. Tai siis, yrittää loikkia, puuskuttaa, kirota, loikkia vähän lisää ja syljeskellä.

Siis tällaset tikkaat, rugbytreeneistä ah-niin-tutut. Fyssarin ilme oli näkemisen arvoinen, kun en päässyt ensimmäisellä kerralla kuuden metrin tikkaita loppuun asti ilman äänekästä ähinää.

Irkkutanssijalle tää nyt ei tietenkään lupaile erityisen hyvää. Keijut jäävät vähän turhan mataliksi - siis aiempaakin matalalimmiksi - jos jalka ei tottele tuon vertaa. Mutta ohjeistukseksi tuli paljon hyppelyä. Joten, jos näette bussipysäkillä yhdellä jalalla pomppivan täti-ihmisen, hän ei ole seonnut. Hää on vaan mää.

Mitäs muuten sitten kuuluu? Eipä ihmeempiä. Kunto on romahtanut, mutta salilla hölkätessä ylitän aiempia ennätyksiäni vähän väliä, joten kyllä se sieltä nousee taas (tosin, ulkona juostessa henki salpaantuu jo viiden minuutin jälkeen, mikä ihme siinäkin on?). Paino nousi, mutta on laskemaan päin.

Nyt pitäisi vain jostain löytää into palata treeneihin. Rugbytreeneissä olen käynyt silloin tällöin tekemässä mitä pystyn (eli en mitään, rehellisesti sanoen), ja siellä motivaation löytyminen lienee helpompaa - kunhan pääsen taklaamaan. Tanssipuolella... kun vastassa on kokonaan uusien askeleiden opettelu, jotka "opettelin" salin lattialla istuen, ja joiden kanssa muut ovat jo kuukausia edellä... no, sanotaan näin että nyt pitäisi kiskoa itseäni niskasta kiinni ja lujaa. Mutta vaikeaa on, vaikeaa. Ei ole opettajaa, jonka kanssa kävisin askeleita läpi, enkä kehtaa koko ajan olla kysymässä muilta, että "hei kuule, kuule, mitä tän jälkeen tuli". He ovat jo kuitenkin niin pitkällä, ettei yhtä aikaa treenaamisesta tule mitään. "Kotona tepsuttelu" on taas ihan yhtä tyhjän kanssa, kun muistiinpanot paperilla näyttävät ihan heprealta.

Motivaatioon tuli entisestään lommo, kun kuulin, ettei EM-kisoissa tänä vuonna järjestetä feis-puolta. Minä nyt en todellakaan lähde intermediate-tansseillani kisaamaan MM-kisoihin karsivien kanssa. Että mitä varten tässä opettelee askeleita, jos ei kisaamista varten (PM-kisat Turussa syksyllä, joo, mutta öh äh möh plah yrgh).

Mutta, motivaatiosta ja sen puutteesta ja itseni surkuttelusta ehkä myöhemmin lisää. Jotain tarvii keksiä, ja pian, tai pelkään että tanssi hiipuu kohta kokonaan. Mutta samaan aikaan minulla on sitä ikävä - unien näkeminen täydellisistä askeleista lienee merkki siitä?

Pomo tuossa juuri kysyi jalan vointia ja kommentoi, että shakki on hyvä ja tervehenkinen harrastus.

Mutta tuleeko siinä hiki?