Trophyä mä metsästän, tahdon saada kiiltävän...

No ni, kisakausi käy kuumana ja blogiin pukkaa uutta merkintää nopeammin kuin ehdit sanoa hop-two-three!

Lyhyesti: Stressaan Krakovaa suunnattomasti. Keväiset Dublinin kisat ja kahdesti koetut Nordicit ovat olleet mukavan kotoisia tapahtumia, kaikesta jännittämisestä huolimatta. Kisaajia ei ole ollut kymmenittäin, joten tunnelmakin on ollut leppoisa (tai no, niin leppoisa kuin se nyt voi tällä kilpailuvietillä olla).

Krakova taas.. no, nyt puhutaan kuitenkin Euroopan laajuisista kisoista. Vaikka en itse taistele Euroopan mestaruudesta (en tässä elämässä), on meikäisenkin kohdalla kisan laatutaso, kanssakilpailijoiden määrä ja paineet eri luokkaa kuin aiemmin. Nyt taitoni punnitaan täysin uudella tavalla. Tavoitteeksi on asetettu se kuuluisa ”Kunhan en kaadu, kunhan en ole viimeinen”....

Elämme siis raivokkaan treenaamisen aikoja. Jos iltateetä juodessani ryhdyn mielikuvissani käymään askeleita läpi, enkä jostain syystä pääsekään pääkopassani sarjaa loppuun, on minun noustava ylös ja tepsuteltava askeleet tasan niin monta kertaa, että saan muistikatkoskohdan oikein. Olen myös noussut sängystä keskellä yötä etsimään muistiinpanojani, kun en millään unissani muistanut, että tuleeko se sliparin leadin viimeinen point-ja-point-ja-back ensin vasemmalla vai oikealla jalalla. Alatte varmaankin ymmärtää "ongelmani" tason?

Tähän soppaan ei enää hirmuisesti mahdu uusia sykähdyttäviä uutisia, tai syjämmeni korttitalo ei kestä. Mutta, koska universumi on universumi, niin sykähdyksiähän riittää. Tällä kertaa sellainen tuli sähköpostin muodossa opettajiltani. Kävi ilmi, että niin sanottu trophy-tanssi täytyykin tietää jo nyt.

NYTKÖ?! Muttakuei! Miksi nyt? Apua! Iiiikk! Paniikkinappi!

(Ja kun trophy-tanssi ei välttämättä kerro rakkaille lukijoilleni mitään, saatte jälleen vilauksen irkkutanssin saloista.)

Trophy-tanssilla tarkoitetaan tanssia, joka on vähän kuin kirsikka kisakakun päällä, ylimääräinen ylläri ja tilaisuus loistaa vielä kertaalleen. Trophy-tanssi tanssitaan, kun varsinainen kisa on ohitse. Kilpailija saa valita tanssinsa itse paikan päällä, ja siitä tepsutellaan vain yksi askel, kun varsinaiseen kisasuoritukseen niitä tarvitaan kaksi (ellei jopa kolme, kuten Dublinissa sain huomata!). 

Tanssijan kannattaa tietenkin valita oma suosikkinsa, joka menee kuin vettä valaen. Joskus säännöissä voidaan eritellä, tanssitaanko trophy-tanssi kovilla vai pehmeillä kengillä, joskus senkin saa valita itse. Kun jokainen on käynyt lavalla näyttämässä parastaan, paras voittaa pokaalin, eli trophyn. Varsinaisista kisajutuista käteen jää "vain" mitali.

En vielä Dublinissa tiennyt, mikä hemmetti on trophy-tanssi. Kun ilmoittautumispisteen täti kysyi, osallistunko trophyyn, kieltäydyin pontevasti. Täti kysyi vielä toistamiseen, että olenko nyt aivan varma. Kyllä kyllä, minen mihinkään sellaiseen lähde. Kuten taisin keväällä kirjoittaa, kyllä sitten sieppas kun näin, mikä oli homman nimi. Pokaaleiiii! Määkin haluun pokaaleiii! Sisäinen harakkani nosti päätään ja muiden tanssijoiden suorituksia arvioidessani laskin, että olisin saanut ainakin nätin hopeisen pikkupytyn kotiinviemisiksi. Nyygh!

Eli Krakovassa en taatusti jätä trophy-tanssia väliin. Tällä kertaa mahdollisuuteni pokaaliin ovat tosin huomattavasti pienemmät. Siksi olinkin ajatellut päättää trophy-tanssini vasta, kun kisat ovat osaltani ohi, jotta varmasti tiedän missä tanssissa olen Krakovassa parhaimmillani. Periaatteessahan tanssimiseni pitäisi olla tässä vaiheessa tasaisen laadukasta kerrasta toiseen, mutta me tiedämme totuuden, emmekö vain? Vielä äsken tanssi sujui loistavasti, sitten tapahtuu *jotain*, ja sama tanssi uudelleen tanssittuna meneekin täysin plörinäksi. Huokaus.

Koitapa tässä epätasaisuuden suossa valita paras tanssisi! Ja nyt se piti tietää jo eilen. Miten minä sen voisin tässä vaiheessa tietää? Möö möö, paniikki paniikki, ylös sohvalta ja takaisin sohvalle, keittiöön ja olkkariin vain palatakseni takaisin keittiöön tekemään jotain jonka ehdin matkalla unohtaa. Möö möö, mitä mä teen, reeli vai slipari, ja ai hitto jos se onkin kovilla, perhana pitääkö tässä se heavy jigi mennä kolmatta kertaa sössimään... puuh puuh, nääs nääs. Siippaparkani, miten hän tämän kaiken kestääkään!

Myönnetään, nyt jo huvittaa tuo eilinen hermoilu. Ei tässä kahdessa viikossa enää ihmeitä tapahdu, joten ihan yhtä hyvin voin päättää tanssini jo nyt. Ei se siitä enää kummemmaksi muutu. Mutta koettakaa ymmärtää.

Nämä ovat tär-kei-tä asioita.

Kohti seuraavia sydämentykytyksiä!