Senior Ladies Senior Ceili over 19

Ja sitten se viimeinen osuus. Kisapäivä. Kisat. MM-kisat. Mömmöm.

Aamu alkoi omituisen rauhallisissa tunnelmissa. Tiedä sitten, oliko se teuraaksi alistuneen lampaan tyyneyttä vai omista "taidoista" kumpuavaa itsevarmuutta, mutta en jännittänyt lainkaan. 

Kisapaikalla näimme vilaukselta Helsinkiin muuttaneet opettajamme, ja kerroin fiiliksistäni heillekin, hieman hämmentyneenä tästä vastikään löytyneestä luottamuksesta itseeni. Käskivät pitää fiilistä yllä. 

Ja sehän pysyi.

Mutta, ei mennä asioiden edelle. Asiat tärkeysjärjestykseen. First things first. Tässä tapauksessa se tarkoittaa meikkaajan armoille asettumista.

Olin reissun aikana onnistunut kehittämään pienestä kröhästä täysverisen "Niistetään nenänalus verille" -flunssan, joten meikkaajat komensivat minut jonon hännille. Mikä oli ehkä ihan hyvä, olipa siinä aikaa käydä läpi muun muassa hiuskoristetilanteemme ja muutenkin valmistautua henkisesti tulevaan pakkelipainiin.

Meikkaajat olivat opettajamme tuttavia, ja ymmärtääkseni ainakin toinen heistä oli tanssinut yksitoista vuotta Riverdance -kokoonpanossa. Yksitoista vuotta maailmanluokan esiintyjäpoppoossa! Ei sitten sen kokeneempaa meikkaajaa löytynyt? Olimme hyvissä käsissä.

Ja niin pikkuruisissa käsissä. Kun vuoroni tuli istua tuolille, tunsin oloni valtavaksi norsuksi, vaikka olin perjantaina ostanut virallisen kisahupparin koossa XS. En tajua, millä lihaksilla nämä ciara sextonit ja muut pikkiriiiiiikkiset naiset tanssivat irkkua, ovat sen verran hentoisen oloisia.

Meikattavana ollessani neiti T. otti muutamia "onnistuneita" otoksia kärsimyksestäni. Välillä joukkuekaverit kävivät vieressä virnuilemassa. Lupaili hyvää.... 

Yhtään ei meikki vanhenna, eiiiii... siihen on syynsä, miksen meikkaa.

"Keep your eyes closed for me." Helpommin sanottu kuin tehty!

Ei pyhä isä ja muita pyhimyksiä. Ei. Just... no. No.

Next stop, peruukki. Valtasimme hotellin kakkoskerroksen tilavimman ja viileimmän vessan - tosin, siellä oli muutama muukin irkkuilija hiuslakkoineen ja kiharapilvineen, joten sääliksi kävi hotellin muita asiakkaita. Jos siellä siis oli muita asiakkaita. Veikkaan, ettei paljoakaan.

Opettajamme tytär lähti avuksemme, sillä meistä vain muutama uskaltautui kiinnittämään kiikkerän kiharanutturan takaraivolleen itse. Erityisesti me lyhyttukkaiset jouduimme luottamaan täysin muiden apuun.

Onneksi - ja vielä kerran, onneksi - olimme treenanneet peruukkien kiinnitystä Turun Sanomien haastattelukeikkaa varten, joten tiesimme että peruukin saa kyllä jotenkin kiinni. 

Kokonaan toinen juttu olikin missikumpua varten kaavailtu kampavalkki.

Tämmöinen. Opin sanan tänään.

Olin kasvattanut hiuksiani tauotta yli vuoden, ellei muutamia pakollisia kuivien latvojen leikkaamisia lasketa ("Ota sitten ihan niin vähän kuin vain pystyt, pliiis?"). Yli vuoden. 

VUOOOODEN.

Omasta mielestäni pehko oli jäätävän kauhean pitkä, mutta eipä vaan tarpeeksi pitkä. Neiti M. yritti parhaansa mukaan riipiä hiushahtuviani valkin yli, jotta otsalleni saataisiin kaunis kumpu. Opettajamme tytärkin tuli avuksi, ja noin kymmenellä litralla hiuslakkaa muutama karva saatiin pysymään valkin pinnalla. Valkki paistoi hiusten välistä kilometrien päähän, eikä koko komeus kyllä huijannut ketään. 

Sano jotain ja kuole. Die. Just... die.

En voi tarpeeksi kiittää peruukkini kimpussa ahertaneita!

Eeeehehehhehehe. Yhtään ei kuulla valkki läpi.

Sitten oli aika pööpöillä ympäri kisapaikkaa, aika käydä tanssi vielä kertaalleen läpi opettajamme silmien edessä ("Higher!"), aika pyyhkiä hiki naamalta ilman että meikki leviää, ja aika hakea tilaa kymmenille kasseille sekä tunkea kamerat ja lompakot feismamamme neiti T:n taskuihin.

Ja oli myös aika hermostua.

Ihan käsittämätöntä. Tanssivuoromme oli toiseksi viimeinen, koulumme toinen joukkue tanssisi viimeisenä. Kun vuoromme alkoi lähestyä, vedimme mekkomme ylle ja suuntasimme takahuoneeseen. Siellä, kapeassa käytävässä muiden joukkueiden keskellä, sain yks kaks päähäni, etten muka muista tanssin aloittavaa lead-osuutta. 

Siis ihan satavarmasti muistan sen. Mutta nyt en muista. Että niinku käännynkö tässä vai mentiinkö me nyt läpi, vai siirryttiinkö nyt tähteen, vai...

Scumbag brain is being scumbag.

Onneksi tuki löytyi läheltä, ja kävimme neiti S:n kanssa leadin läpi siinä huoltomiesten kopin edustalla. Supisimme kuin jotain salaseuran mantraa: "Iso bäkki, iso bäkki". En tosin tainnut olla ainoa, jolla hermot pettivät, sen verran muitakin tanssitöpsöttelijöitä käytävällä näkyi.

Scoil Rince Rooney Finland odotuskäytävällä! Kuva: Luigi the Doorman

Jotenkin siinä sitten sain itseni tyyneksi jälleen. Olo oli hyvä, innostunut - ei turhan varma, mutta luottavainen. En edes muistanut kadonnutta ääntäni, tai niiskuttavaa nenääni. Jono eteni pikkuhiljaa, ja kohta varsinainen lavakin tuli näkyviin.

IIIIIKKKK! Se näyttää ihalta kuin kuvissa! IIIIIIIIIIIIK! Mä oon oikeasti nyt sen lavan takana, jota oon tuijottanut Youtube-klipeistä miljoonia kertoja! IIIIIIIIKKK!

Tsemppasimme toisiamme, tsemppasimme koulumme toista joukkuetta, näytimme peukkuja, virnuilimme kuin mielipuolet, halailimme ja teimme hiljaisen joukkue-kädet-yhteen-yykaakoo-huudon. Lavan taakse oli kiinnitetty nettiyleisöä varten ns. backstage camera, ja senkin eessä piti pelleillä.

Ei tullu mieleen, että sillä webbikameralla saattaa olla yleisöä aikasta paljon.

Asetuimme riveihin, ja puristin neiti M:n kättä. Hän puristi takaisin. Portaat ylös ja aivan hervoton hymy naamalle. Odotin jalkojeni tärisevän ja hymyn hyytyvän, mutta ei. Ei mitään. Oli vain ihan hillittömän hauskaa, minua nauratti, enkä malttanut odottaa että biisi alkaa soida.

Taisin olla vähän särkylääkkeistä pöllyssä, kun näin tarkemmin ajattelee.

Täytyy tunnustaa, etten tanssin aikana muistanut miettiä niitä itselleni hankalia kohtia ihan joka välissä. Mutta yritin kuitenkin.

• Muistin pitää käteni kutakuinkin tiukkoina ns. kolmen ringeissä (sori vaan neiti P., jos sormesi olivat muusia).
• Muistin ainakin aloittaa paripyörinnät ryhdikäänä, enkä peppu pitkällä, mutta neiti L. varmaan osaa sanoa tarkemmin, kuinka kauan sitä iloa kesti.
• Muistin tehdä ns. isot bäkit melkein joka kerta, mutten mene vannomaan, muistinko ojentaa nilkkaani ääreissuoraksi. Ehkä muistin. Ehkä en.
• Aivan varmasti muistin potkia peppuuni joka kerta, ja
• Ihan satavarmasti muistin näyttää siltä, että minulla on hauskaa.

Koska minulla oli ihan tolkuttoman hauskaa! Välillä uskaltauduin jopa katsomaan yleisöönkin, mitä en ikinä-kuunaan-koskaan uskalla tehdä soolokisoissa. Yleisön rekisteröiminen sotkii ajatukset, kouraisee vatsanpohjasta, sössii askeleet. Ei hyvä.

Mutta ei tällä kertaa. Tällä kertaa katsoin yleisöä, nautin olostani ja ehdin ajatella pariinkin otteeseen, etten halua koskaan unohtaa tätä tunnetta. I'm in the mother-fucking-Worlds-doing-our-mother-fucking-dance! (Pahoittelut rumasta kielenkäytöstäni, mutta kun se fiilis oli just tuo.)

Kuvakaappaus nettilähetyksen videolta. Oon kolmas vasemmalta, ja kattokaa tuota hymyä. :D

 
Tanssi loppui, menimme riviin odottamaan tuomarin kellon kilinää, ja näin yleisössä villisti heiluvan neiti T:n. Nauratti. Yleisö aplodeerasi, joten oli siellä muitakin kuin neiti T., jotka pitivät näkemästään. Lavalta päästyämme halailimme toisiamme, minulla oli taas naurukyynel silmäkulmassa, ja olimme onnesta soikeina.

SE MENI NIIIIIIIIN HYVIN! 

Heti perään tanssi koulumme toinen joukkue, ja hypin innosta paikallani, kun näin heidän suorituksensa. Niin nättiä, niin nättiä!

Tämän jälkeen muistikuvani ovatkin vähän sumuisemmat. Otimme kisapuvut pois. Söimme. Kertasimme suoritustamme. Kehuimme toisiamme. Minä tärisin. Yritin varmaan kolmeen eri otteeseen laittaa siipalleni viestiä, mutta puhelimen käyttö tuntui tavallistakin vaikeammalta. 

Pian - yllättävänkin pian - järjestäjät kuuluttivat, että seuraavaksi ilmoitetaan toiselle kierrokselle päässeet. Osa meistä ahtautui pääsaliin kuulemaan kohtalomme.

Yritin pysyä tyynenä ja hokea mielessäni, ettei recalliin ole mahdollisuutta. Että vaikka meillä linjat napsuivatkin kohdilleen, niin tanssimme sentään sellaisia joukkueita vastaan, joissa jokainen jäsen on jonkin tason soolomestari. On maailmanmestareitakin. Että älä nyt innostu, tyttöhyvä.

Mutta jos se kuitenkin. Kun se meni niin hyvin. 

Numerot etenivät, ja tajusin, että jatkoon on päässyt jo niin monta joukkuetta, ettei meillä taida olla mahdollisuuksia. Numeromme oli 158. Kuuluttaja seisoo mikin takana. "aaand... one.. fifty...three." Siinä se. Ei jatkoon.

Hetken mielessä häivähti pettymys. Sitten se haihtui. Nämä olivat ensimmäiset MM-kisani, olin jopa 15 vuotta vanhempi kuin suurin osa tanssijoista, ja joukkueeni tanssi lähestulkoon nappisuorituksen. Ei mitään hävettävää, mutta paljon syytä olla ylpeä. Tulos kieppui siedettävän kaukana loppupäästä, koulumme toinen joukkue hienosti muutaman pykälän ylempänä.

Mun tiimi!

Ja aivan kuin ilta ei olisi vielä ollut täydellinen, paikalle asteli jumalaisen kaunis ja tolkuttoman lahjakas Ciara Sexton. En olisi varmaan uskaltautunut puhumaan hänelle sanaakaan, mutta onneksi Tampereen tanssijat tunsivat hänet, joten pääsin siivellä ottamaan yhteiskuvaa ja pyytämään nimmaria.

Hän on niin... oi!

Nimmari! "Well done!" Iiih. Ihan voitte sitten unohtaa tuo Skotlanti-jutun. Aamupalavitsi.

Kuten kuvistakin näkyy, vedimme kamppeet vielä kertaalleen päälle, sillä halusimme joukkuekuvan opettajamme ja tuon plakaatin kanssa. Päätimme yhdessä tuumin, ettemme tuhlaa aikaa hotellilla hiusten ja meikin poistamiseen. Sillä pakkeli- ja hiuslakkamäärällä se veisi aikaa tunteja, ja ilta alkoi olla jo pitkällä. Joten kisamekko takaisin pussiin, ja suunta samaan pubiin, missä olimme käyneet osalla porukasta aamupalallakin.

Voin vain kuvitella, miltä näytin siinä vaiheessa päivää. Ilmeisesti vähintäänkin "mielenkiintoiselta". Olin ehtinyt olla pubissa ehkä noin 20 sekuntia, kun eräs asiakkaista nappaa hihastani kiinni tiedustellakseen, miksi näytän miltä näytän.

"Well, we just danced in the Irish dance World Championships and..." 

"Ooo, we have a world champion here! Did you hear that, guys!"

"Eh.... "

Eipä sillä, tämä Darren oli ihan rento tyyppi. Kovasti vakuutteli, että viettäisin loppuillan ("Ja yön, wink wink") hänen kanssaan. Väitti myös, että olin ehdottomasti nätein koko seurueestamme, ja että hän on aiiina tykännyt tytöistä jotka juovat olutta. Hyvä että ääneni oli kadoksissa, en saanut napautettua mitään turhan nasevaa vastausta takaisin...

Ja koska "Hannen ihmeelliset seikkailut outojen baarityyppien kanssa" ovat jo kansanhuvia, seuraavaksi päädyin opettamaan irkkutanssia saksalaiskollille. Ruutuhousuissaan tämä sankari vaati koko baaria yhteislauluun, mutta sai ainoastaan meidät laulamaan Hämä-hämä-häkin. Tanssiopetuksen ja neljäntoista poskisuudelman jälkeen aloin olla melko varma siitä, että miehet ovat pösilöitä. 

Sillä hei nyt oikeesti. Nainen tulee baariin, hikisenä, uupuneena, meikki valuneena pitkin naamaa ja hiukset kuin harakanpesä, ja SILLOIN saan miehiltä huomiota? Sama juttu Dublinin kisojen jälkeen, kun tungin suuhuni kanapastaa posket pullollaan, pipo hiusten peittona ja puuterit otsalla kiiluen. Kyllä olis miesseuraa riittäny. Mä en vaan tajuu. Nyt Lontoossa nauroin vessassa ääneen miettiessäni, mitä Darren olisi mahtanut tuumata hameeni alta löytyvistä onnenboksereista ja kaksinkertaisista sukkahousuista.

Syötyämme neiti M. tarjosi vielä irish coffeen, sillä ääneni alkoi kadota vähitellen kokonaan. Juttelimme kisat läpi, kunnes silmät alkoivat painua kiinni.

Seuraavaksi suihkuun ja petiin. Ilman Darrenia, tai ruutupöksysaksalaista. 

Että sellaiset kisat. Siinä se. Tiivistetysti. Tai "tiivistetysti". Paljon varmasti unohdinkin, koska olihan se päivä nyt aivan... pfspghsghlsfhgadgag.

Ihan tolkutonta. 

Milloin mennään uudestaan?

NOM!