Vedimme pikatreenit perjantai-iltana, sekä parin tunnin sessiot lauantaina ja sunnuntaina (tosin minä flunssaisena vedin hieman alakanttiin, ja perjantaina olin vain kommentaattori. Mutta silti).
Ja hommahan etenee loistavasti. Nyt hiomme enää niin naurettavia pikkujuttuja, että ulkopuolisen silmin hommassa ei taitaisi olla mitään järkeä.
"Oliko se käännös siis KAH-dek-san kohdalla, vai kah-dek-SAN kohdalla?"
Millimetrin tarkkaa, sekunnin tuhannesosilla mitattuna. Älytöntä. Mutta kun vastassa ovat kloonatut maailmanmestarit, jotka leijuvat varpaillaan ja ovat siroja kuin gasellit, niin me pienet mutta sisukkaat suomalaiset joudumme tekemään töitä hartiavoimin.
Ja sen kyllä huomaa. Sekä tuloksista (että se palkitsee kun tanssi paranee treenivideosta toiseen), ja siitä, että alkaa ns. kisaväsymys iskeä.
Yhtenä iltana tajusin, että en ole vielä lainkaan miettinyt kesälomani mahdollisia reissuja - yleensä tähän aikaan vuodesta olen jo kärppänä iskenyt tarjouslentolippujen kimppuun, jotta saan lennot jonnekin (eli Irlantiin) halvimmalla mahdollisella hinnalla.
En ole myöskään muistanut sisareni lasten syntymäpäiviä. Olen surkea täti.
Kotona ei ole siivottu kunnolla viikkoihin. Yöh.
Elän hajamielisenä pölypallojen keskellä, mutta ehdin kyllä tehdä tämänkaltaisia listoja:
Listassa on kirjattuna kaikki ne kohdat, joita minun täytyy miettiä kisalavalla. Kädet tiukkana, jalat rytmissä, älä mene liian pitkälle, älä jää jälkeen... kummankin tanssin jokainen kohta mietittynä ja analysoituna.
Että jumalauta kyllä kaiken tämän jälkeen siellä Lontoossa nähdään niin huima suoritus, että vielä ens vuonnakin puhuvat "niistä suomalaisista"! Näi o!
Vielä/vain kolme treenikertaa jäljellä.
Kuume saatu laskemaan, kurkussa vielä kaktus.
Puuh.
Kettu over and out.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti