Is there life after Cardiff?

Cardiff.

Joo.

Jossain vaiheessa reissua tajusin, etten voi tiivistää mitenkään koko matkaa yhdeksi blogimerkinnäksi. Jaan siis reissun kolmeen osaan: Cardiff, Lontoo, varsinaiset kisat. Pysyypähän jännitys yllä teilläkin, rakkaat lukijani, kun teen tällaisen jatkokertomuspläjäyksen. 

Ymmärsin myös, etten voi kuunaan sanoilla kertoa, kuinka huiman ihanaa aikani Cardiffissa oli. Söpöttäisin vain kuluneita fraaseja, kliseisiä kuvauksia ja laimeita latteuksia.

Miten voi kuvailla sanoin kaupunkia, jossa vain hymyilyttää koko ajan. Koko. Ajan.

Joten tehdään tämmöinen valtava kuvagalleria sitten. Koitan väliin selittää vähän, miksi kuvassa näkyy katukyltti, tai rugbykauppa, tai purjomakkara. Kuvien laatu on mitä on, koska näpsin muistot talteen kännykkäni ei-niin-nokialaisella hirviökameralla (järkkärin jätin kotiin, koska tanssikamat, peruukit ja blingi vei laukusta aivan liikaa tilaa).

Joten. Cardiff.

Matka Turusta kesti jatkoyhteysodotuksineen noin viisitoista tuntia. Ei haitannut. Kun bussi ylitti Englannin ja Walesin rajana olevan Bristolin kanaalin, aurinko paistoi, kanssamatkustaja jutteli kuljettajan kanssa kymriksi ja maisemat olivat naurettavan lutuisen suloisia. Oli ihan pakko lähettää englantilaiselle rugbyvalmentajalleni välittömästi viesti, jossa ylistin Walesin upeutta. 

Edelleen on kuulemma eri mieltä.

Cardiffissa hyppäsin bussista, ja näin ensimmäisenä tämän. Repesin nauruun. Olin ehkä reissusta uupunut ja hysterian partaalla, mutta jos ensimmäinen näkemäni asia on rakkaan James Dean Bradfieldini sooloalbumin nimi, niin minkäs teet. Turistimoodi päälle ja kuvaamaan. 

Helille omistettu tää.

Parasta Cardiffissa on ehkä se, että se on tämmöiselle pikkukaupungin kasvatille täydellisen kokoinen. Majapaikkani oli kahden minuutin kävelymatkan päässä bussiasemalta, joten pääsin heti suihkuun. (Jossa oli kunnollinen vedenpaine, win win!) Kuten niin moni asia Walesissa, myös hostellini oli suloinen. Katsokaa nyt vaikka. 

Surkea yritykseni kuvata majapaikkani alakerran tunnelmavalaistusta. Kuvanottohetkellä makoilin sängyllä pitsityynyjen keskellä. Baarissa.

Walesilaiset ovat hitusen varautuneempia kuin esimerkiksi länsirannikon irlantilaiset, jotka ovat aina heti kyselemässä, kenenkäs tyttölöi sitä ollaan. Tai ehkä tämä koskee vain Cardiffia, täytynee käydä tutustumassa ensi reissulla maaseutuun tarkemmin.

Mutta eipä sillä, kyllä Cardiffissakin juttuseuraa sai. Ainakin siinä vaiheessa, kun menin lähipubiin oluelle. Walesilaisnaiset eivät kuulemma noin lähtökohtaisesti juo olutta. Ja luin vielä päivän lehtiä samalla. Ja kirjakin oli mukana! Olin kuulemma niin ihastuttava. Käsisuudelma, toinenkin, ja syvä huokaus.

En tiedä, mitä walesilaisnaiset tekevät sitten pubeissa. En tosin nähnyt yhtäkään valitsemissani juottoloissa. Ehkä he eivät käy pubeissa lainkaan.

Tämä lehdestä bongaamani jutunpätkä oli hyvä muistutus siitä, miksi olin reissussa ylipäätään.

Alkuun pelkäsin, että pelkästään parilla (siis oikeasti, parilla) oluella käynti saisi minut vararikkoon. Mutta ei hätiä, paikallisen panimon aivan tolkuttoman hyviä oluita sai tuopillisen noin kolmella punnalla, eli vähän alle neljällä eurolla. I like. 

En tietenkään pämpännyt tolkuttomasti, koska piti olla kisakunnossa ja läpänläpä, mutta kyllä sitä nyt parilla voi...

Seuraavana päivänä oli rugbyn vuoro. Cardiffin keskustaa hallitsee valtava Millennium Stadium, joka on Walesin rugbymaajoukkueen kotiluola. Fanilikalle tämähän oli siis ehdoton vierailukohde. Oletin, että kierros olisi ollut melko pintapuolinen, tyyliä "No tässä on toi kenttä ja katsomoon mahtuu X määrä ihmisiä", mutta meille näytettiinkin aivan kaikki. Ai-van kaik-ki.

Seuravaksi kuvia, jotka eivät ehkä kiinnosta ketään. 

 

Stadionille mentiin samaa käytävää pitkin, mitä pelaajatkin käyttävät. Kierrokseen kuului, että käytävän kaiuttumista soitettiin yleisön mylvintää ja selostajien hehkutusta pelipäivältä, jotta saataisiin vähän fiilistä siitä, miltä pelaajista tuntuu kulkea kentälle ennen peliä. Ja joo, ihan oli toimiva temppu. Ihan vähän saattoi käsivarsissa karvat nousta pystyyn.

Shane. Sydän!

 

Ja sitte tässä niinku ne haastattelis pelaajia niinku pelien jälkeen. Ja nyt saatte itse mennä istumaan sinne ja kokeileen, miltä se tuntuu. Ja minähän menin. Ja näytin hölmöltä. Kuvan otti joku setä.

Mä en sano tähän nyt yhtään mitään. Muuta kuin että ihan vähän saatoin käydä istumassa tossa Halfpennyn penkillä. Iiihan vähän saatoin virnuilla ja hinkata peppuani penkkiä vasten. Mutta yhtään en kiljunut (toisin kuin ne noin 12-vuotiaat likat). 

 

Joo ei oo meidän pukkarissa tämmöstä tussitaulua. Tosin ei oo meidän kotikentällä varsinaista pukkariakaan. Joten se siitä.

Tää istuis niinku kuningattaren penkillä kuninkaallisten katsomossa. Tää ottais niinku rennosti ja toivois, että siellä olis pelikin käynnissä, eikä vaan nurmikon valaisulaitteisto.

Fanikaupassa yritin etsiä ystävälleni sellaista pelipaidan muotoista pehmotyynyä, jonka selkämyksessä lukisi Halfpenny. Ei löytyny. Kävin kaupassa vielä pari päivää myöhemmin uudelleen, ja kysyin myyjältäkin että olisko niitä. "Kun kaverille pitäis." Myyjä kattoi siihen malliin, ettei uskonut sekuntiakaan tuon "kaverin" olemassaoloon, huokaisi syvään ja kertoi, että Halfpenny-halityynyt myytiin ajat sitten loppuun. Olis Jonesia, Jenkinsiä ja Daviesiä hurumykke, mutta ei Halfpennyä. 

Voi Jones, Jenkins ja Davies -parkoja. (Rugbystä vähemmän tietäville kerrottakoon, että tämä Halfpenny on siis lahjakas, mutta myös jumalaisen kaunis poika. Ja hänellä on faneja. Aikasta paljon. Minä muun muassa. Ja se kaverini.)

Mun taas teki mieli ostaa kaikki noi lastenvaatteet siskon mukuloille, mutta hillitsin itseni. Melkein. WRU Baby!

Että sellanen stadion. Ensi kerralla menen paikan päälle katsomaan peliä. Joskus. Hitusen sieppas se, että Cardiffissa ollessani pelikalenteri näytti tyhjää, mutta 20. päivä tuolla pelattiin peräti kolme peliä, ja meikäläinen oli samaan aikaan Lontoossa jännittämässä lavalle pääsyä. Mutta siitä hieman myöhemmin.

Kierroksen jälkeen päivä vain kaunistui kaunistumistaan. Keväinen Cardiff, oh! Koko muukin kaupunki tuntui nauttivan olostaan yhtä paljon kuin minä: linnan puistossa pikkulapset lennättivät leijaa, puhalsivat saippuakuplia tai pelasivat rugbya. Ilmassa oli kikattelua, perhosia, kujertavia kyyhkyjä ja loputtomiin livertäviä mustarastaita. 

On muuten suloinen näky, kun noin kuusivuotiaat tenavat pelaavat pikkuisella pallolla rugbya ja taklailevat toisiaan. Awwwwwww.

Kuva on vino, mutta tän on tarkotus olla taidetta.

Välillä piti käydä viilentymässä linnan sisätiloissa. Jousiampujia! Syyydän!

Tää oli tämmönen "Ei helevetti kun oon onnellinen" -hetki.

Illemmalla, pienen lounastauon ja shoppailukierroksen jälkeen palasin puistoon. Aurinko lämmitti yhä, ja puisto tuoksui huumaavalta. Varmaankin yksi kauneimmista paikoista, jossa olen kuunaan ollut.

Sielläpä istuin uudessa vintagemekossani (pitsikauluksella, totta kai) jokirannan pehmeällä ja viheriöivällä nurmella, jonkinsortin pinkin kukkapuun alla ja luin ostamaani, vuonna 1879 painettua kirjaani. Tunsin tupsahtaneeni jonnekin, jossa seuraavaksi kaivaisin rottinkikorista esiin valkeat porsliinikupit, ja viereeni ratsastaisi komealla oriilla mustatukkainen uros röyhelöpaidassaan. 

Ei tullut porsliinikuppeja, eikä mustatukkaista urosta. Mutta ilta oli silti ihana. 

Varoituksen sana muuten shoppailusta pitäville; Cardiff on pikkuruisuudestaan huolimatta täynnä ihastuttavia pikkukujia sekä kauppahallimaisia "arcadeja", jotka puolestaan ovat täynnä ihastuttavia pikkuliikkeitä ja kahviloita. (Huomaa sanojen "ihastuttava" ja "pikku" yltiöpäinen käyttö.) On vintagevaatteita, antikvariaatteja, antiikkiliikkeitä. Kaikkea sellaista, mistä pieni ihminen menee sekaisin.

Olin luvannut itselleni, etten ainakaan osta kirjoja. No tota. Kun kujanmutkan takaa löytyy liike, joka myy muun muassa kelttiläistä runoutta, ja jota ylläpitää hurmaava satavuotias setä, joka lopettaa liikkeensä kahden viikon kuluttua (ja myy siksi kaikki kirjat 3 kahden hinnalla), mä en vaan voi mitään.

Huoh.

Kolmas päiväni Cardfissa jatkui fanityttöteemalla. Tänään vuorossa olisi Doctor Who ja Torchwood -sarjat, molemmat kuvattu Cardiffissa, joten fanitytölle kaupunki on siis taivas. Jälleen.

Seuraavaksi toinen setti kuvia, jotka eivät ehkä avaudu kaikille.

 

Ensimmäisenä, Ianton muistoseinä! Ianto Jones on/oli hahmo Torchwood -sarjassa, ja käsikirjoittajat päättivät jostain käsittämättömästä syystä listiä hahmon. Fanit (kuten minä) rikkoivat sydämensä lutumussukan kohtalon vuoksi, ja perustivat tämän. Seinä löytyy siltä laiturilta, missä hahmokin kuoli.

Nähtyäni seinän livenä kirosin ihan hitusen, ettei laukustani löytynyt mitään kunnollista seinälle kiinnitettävää (en taas ajatellut asiaa ihan loppuun asti). Kirjoitin hyvästit kuitin taakse ja lätkäisin sen kiinni. Osa faneista oli sen sijaan panostanut muistosanoihinsa oikein kunnolla...

 

... ja kirjoittaneet riipaisevia runoja Iantolle. Kukkiakin oli tuotu, ja sydämiä, ja valokuvia, ja koruja... Oi Ianto, sinä suloinen teenkeittäjä. Emme koskaan unohda nappisilmiäsi. 

 

Kattokaa nyt kun se on SULONEN!!! SUUUUULONEN! Iso sydän! Tosielämässä Ianto... siis Gareth David-Loyd soittaa ns. rässibändissä ja karjuu mikkiin vähemmän suloisesti. Rock.

Torchwoodin tukikohdan sivullisilta salattu sisäänkäynti on tuon korkean hopeasuihkulähteen kohdalla. Siis tv-sarjassa. Ei ehkä oikeasti. Ehkä. Kovasti yritin käydä hakkaamassa seinää, että josko pääsisin sisään. En päässyt. Kastuin kyllä. Vieressä seissyt katusiivooja kommentoi jotain ja nauroi, mutta aksenttinsa takia en ole aivan varma, mitä setä sanoi. Nauroin takaisin.

Taustalla joku tylsä tosielämän kongressi/näyttelykeskus. Kun käännyin nurkan takaa ja tämä aukio avautui eteeni, kikatin. Joo. Olen ääliö. 

Ianton jälkeen vuorossa oli Doctor Who Experience, joka on siis eeeeehkä vähän lapsille suunnattu juttu, mutta kun seinään tuli aika-avaruusrepeämä ja sen läpi päästiin Tardikseen, jossa Tohtori pyysi apuamme ja sitten piti paeta Dalekeja ja Itkeviä Enkeleitä, niin okei, tunnustan. Saatoin olla niin onnesta soikeana, että piti vaivihkaa pyyhkiä naurukyyneleitä silmäkulmasta. Näyttelyn työntekijän kanssa oltiin molemmat yhtä hangonkeksihymyä. Fanius yhdistää. Sydän! Toi ylläoleva kuva on neiti M:lle. Noi kengät!!

It is me! In Tardis! Kuvan otti joku täti.

Toi Hiljaisuus -tyyppi oli oikeasti tosi, tosi, tosi hyytävä. Mun ilme ei vaan ehkä näytä siltä. Näyttelyssä olis ollu vaikka mitä kuvattavaa, mutta mun rupunen kamera otti niin surkeita kuvia, että menkää kattoon itte. Kuvan otti joku setä.

Näyttelystä tultuani olin tikahtua hymyyni, joten kun näin rantabulevardilla tämän yksinäisen karusellin, päätin mennä kyytiin. Minä ja noin viisivuotias likka hihkuttiin kilpaa. Sanoinko jo, että olin tikahtua hymyyni?

Arvannette jo, miten päiväni eteni... Kyllä. Morsiankaunis sää muuttui - jos mahdollista - entistä morsianmaisemmaksi, joten vietin loppupäivän puistossa. Jossain vaiheessa puistoon tuli lauma paikallisen sotilasakatemian oppilaita tiukoissa t-paidoissaan pelaamaan rugbyä. Sitten ne otti ne paidat pois. Sitten ne rupes punnertaan. Sitten ne hyppäs linnan vallihautaan polskimaan.

Jossain vaiheessa epäilin, että koko juttu oli piilokameratemppu, ja jossain puskan takana joku seurasi, milloin pääni poksahtaa. Siis oikeesti ny, puolialastomia nuorukaisia pelaamassa rugbyä aurinkoisessa puistossa... 

Lähdin pakoon viereiseen teetupaan iltapäiväskonssille, sillä en tiedä mihin toi olis vielä johtanu. Siellä oli lisää pitsiä ja kukkasia ja uskomattomia kaakkusia ja kohteliaita nuorukaisia kysymässä, että haluaisiko madam vielä vähän lisää walesilaista herkkua. Tirsk.

Seuraavana aamuna heräsin raukeana ja rentona, valmiina neljänteen päivääni - ja säätiedotus lupasi.... kyyyllä, tolkuttoman kaunista säätä. 

Oli aika hakea pyörä, ja suunnata maaseudulle! Tänään vuorossa esihistoriallisia kivimuodostel... eikun keijuluolia ja jousiammuntaa!

Ei näistä maisemista oikeasti mitään hyviä kuvia saa... mutta tämän nappasin, kun puuskutin tienpientareella kiivettyäni ylämäkeen jo jonkin aikaa. Cardiffhan on kätevästi laakson pohjalla jokisuussa, joten jos lähtee seuraamaan jokea yläjuoksulle, maasto on tasaista ja polkupyörä suorastaan kiitää eteenpäin.

Minä tietenkään en tehnyt niin, vaan halusin naapurilaaksoon katsomaan muinaismuistoja. Mikä tarkoitti, että hämä-hämä-häkki, ylös yrittää. 

 

Mutta oli se sen arvoistakin! Tämä on St. Lythanin hauta, tai siis sellaiseksi jälkikäteen nimetty. Näitä samoja dolmeneita löytyy yltympäri Brittein saaria, mutta tämä on ilmeisesti vähemmälle huomiolle jäänyt. En tiedä miksi.

Mutta ei se haitannut. Toisin kuin Irlannin Poulnabronen dolmenilla, täällä ei ollut muita turisteja busseineen mailla halmeilla. Vain minä ja niityllä laiduntaneet lehmät (joo, tämä oli siis laidunmaalla, joten puoleen sääreen yltävän ruohikon keskellä sai katsoa, mihin astui. Onneksi oli korkkareiden lisäksi ei-niin-siistit tennarit mukana.)

Mussutin Lythanin luona pienen lounaan (eli korppukeksejä ja lisää korppukeksejä), ja huokailin maisemia. Jälleen kerran, ei tee kuvat oikeutta, ei. Ympärillä olevat puut olivat hassusti piirissä, joten keksit syötyäni tanssin piirin sisällä hyrränä ja hihittelin. Lehmät katsoivat pitkään.

Minä ja mun uskollinen pyöräni. Sen nimi on Nitinä. Penkin jousista voinee päätellä, miksi.

Dolmenilta jatkoin matkaa päämäärättömästi lallatellen, suunnilleen jokea/laaksoa seuraillen. Cardiffissa taitaa olla enemmän rugbyseuroja/kenttiä kuin pubeja, kenttiä ja klubitaloja tuli nimittäin joka mutkan takana vastaan. Jotkut seuroista jopa hakivat uusia pelaajia. Ehhehheheh.

Sitten sieltä löyty tämmönen. Castell Coch. Hassu paikka, Cardiffin viimeisen linnanisännän rakennuttama "pieni" kesäpaikka muinaisen keskiaikaisen linnan raunioille. Castell Coch oli siis viktoriaanisen ajan sikarikkaan porvarin visio siitä, miltä keskiaikainen linna näyttää. Kuva on taas ihan luvattoman surkea. Linna oli komia. Maisemat samoin.

Siinä pyöräillessäni olin ajautunut vähän kauemmaksi Cardiffista kuin alunperin kaavailin, ja huomasin olevani lähellä erästä laakson pikkukylää, jossa olisi ollut lisää mahdollisuuksia fanityttöilyyyn (en enää kehtaa sanoa, mitä, mutta joo).

Nälkä kuitenkin voitti, ja suuntasin jokea pitkin takaisin Cardiffiin. Matka sujui ihan tolkuttoman kepeästi hyräillen, ja luulin hurauttaneeni keskustaan noin puolessa tunnissa. Katsoin kelloa, ja aikaa olikin kulunut 1,5 tuntia. Ei se siltä tuntunut, mikä kertoo jotain matkan joutuisuudesta!

Oli miten oli, perillä astelin kohti stalkkauskohde nro kolmea, rakkaan James Deanini suosikkiravintolaa, joka tarjoilee Glenmorganin makkaroita. Tässä välissä huomautettakoon, että itsepä tämä sydämeni vallannut älykkö listasi suosikkikahvilansa ja -ravintolansa nettiin, joten tämmönen stalkkaus on vaan väistämätöntä. Nii!

Perinneruoaksi kohotetut "makkarat" ovat käytännössä juustoa ja purjoa (koska walesilaiset raaaaakastavat purjoa), ja maistuvat ihan mielettömän hyviltä. Ei näkynyt JDB:tä, mutta yksistään makkaroiden vuoksi kahvilaan kannatti mennä.

Illan ohjelmassa oli vielä treffit paikallisen jousiseuran, Cambria Bowmenin kanssa. Olin lähettänyt heille sähköpostia ennen matkaani, ja seuran pj. toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi. Joten, torstai-iltana sovittuun aikaan hän nappasi minut kyytiinsä keskustasta kohti seuran ampumarataa. "Älä hyppää tuntemattomien kyytiin"... pfffff.

Perillä sain heti kättelyssä käsiini ihan tolkuttoman upean pitkäjousen, pj:n oman. Mies kehotti hymyillen jännittämään sen, ja ai että se oli upea! Painava kuin fan (en muista edes montako kymmentä paunaa se oli), joten loppuillan ammuin hieman kevyemmällä jousella. Mutta että edes kerran sai pidellä niin kaunista käsityön riemunäytettä... ai ai. Sellainen maksaisi vain noin 520 puntaa, eli rapiat 630 euroa.

Sitten kun olen iso ja rikas, eh?

Tällä kertaa siirryimme nummilta sisäradalle, sillä ilta alkoi jo hämärtää. Illan teemana oli pääsiäinen, luonnollisesti, joten maalitauluina oli muun muassa pääsiäismunia, tietenkin, ja pj. pukeutui jättimäiseksi jänikseksi, kuinkas muutenkaan.

Ideana oli ampua kolmen hengen joukkueissa kolme nuolta per lärvi per taulu, laskea pisteet ja siirtyä seuraavalle taululle. Kun kaikki neljä taulua oli käyty läpi, ammuttiin taulut uudelleen läpi käänteisessä järjestyksessä.

Jäynä oli, että esimerkiksi munakoritaulussa pisteitä sai munista, mutta koriin osumisesta tuli miinusta. Kyyyylllä saattoi pikkasen v-tuttaa, kun tuuletin tarkkaa osumaa, ja sitten paljastui että siitä napsahtikin miinuspisteitä.

Mutta en nolannut itseäni! Sitä siis jännitin eniten, olenhan melkoinen aloittelija ja nämä tyypit ovat harrastaneet jousia jo vuosia. Mutta ihan hyvin pärjäsin, sanoisin. Huideltuani ensimmäiset nuolet päin prinkkalaa, sain pupumieheltä todella hyviä vinkkejä (hän siis valmentaa seuran junnuja), ja tähtäykseni parani samantien. Vielä kun muistan ne vinkit seuraavan kerran, kun ammun täällä kotimaassa... Mutta katsokaa nyt vaikka tuota jänistä. Siis tuossa alla olevassa kuvassa, ei tuota miesjänistä.

Kaksi peräkkäistä nuolta, ihan samaan kohtaan! Tässä voinee puhua jo tähtäämisestä, eikä vain "Silmät kii ja kunhan se nuoli jonnekin lentää" -tyylistä.

+ 20 pistettä!

Sitten syötiin. Ja naurettiin. Ja juteltiin jousiampumisesta. Ja siitä, että minä en oikeastaan tiedä vielä mistään mitään, mitä tulee jousiampumiseen. Kerroin Andrew-jouseni kohtalosta englantilaismiehen kourissa. Puistelivat päätään, nyökyttelivät ymmärtäväisesti ja pakkasivat taskuni täyteen suklaapupuja. Vannottivat, että tulen toistekin.

Seuraavana aamuna bussi kohti Lontoota. Istuin bussilaiturilla, söin muhjautuneita suklaapupuja, kirjoitin riipaisevia muistoja matkapäiväkirjaani ja olin itkun partaalla. Aivan liian lyhyt aika Cardiffissa oli onnistunut rentouttamaan minut sydänjuuriani myöten. Tunnustan, että ajatus Lontoon kisakaaokseen siirtymisestä jopa ärsytti - eikä oloa parantanut tieto siitä, että joutuisin heti perillepäästyäni treeneihin, enkä ehtisi ennen harjoituksia syödä kunnolla, saati viedä laukkuani hotellille.

Ärsytti, sillä miten ihmeessä tällaisen viikon jälkeen voisi aivot kääntää taas kisa-asetuksille? Miten voisin tuntea oloni mukavaksi Lontoossa, kaiken sen ihmismassan, valtavien peruukkien, haisevan tekorusketuksen ja silmiäsärkevien kimallepukujen keskellä? 

Niih. Joo.

Cardiff.

Ensi kerralla, kisat.

Vika kuva Walesin ja Englannin rajalta. Ehkä on vähän sumuisa. Ehkä en muistanut ottaa makro-asetusta kamerasta pois päältä. Tai ehkä silmääni meni just kuvaushetkellä jotain.