London calling.. should I stay or should I go?

Jatketaan matkaa. Seuraavana siis Lontoo.

Kuten kuvailin, istuin perjantaiaamuna hiljakseen heräilevän Cardiffin keskustassa ja kuuntelin lokkien kiljuntaa. Olin ärtynyt. Olin saanut edellisiltana viestin joukkuekaveriltani, että emme treenaakaan lauantaina, kuten suunniteltu, vaan jo perjantaina - mikä tarkoitti, että yksi joukkueen jäsenistämme ei vielä ole edes Lontoossa, ja minä en välttämättä ehdi Cardiffista ajoissa paikalle, vaikka lähdinkin aamun ensimmäisellä bussilla. 

Suunnitelmat muuttuvat, minkäs teet. Näitä sattuu ja sitten mennään sillä, mitä on. Mutta kun en olisi muutenkaan halunnut lähteä. Halusin toki nähdä ystäväni, ja päästä kisatunnelmaan, ja nousta MM-lavalle, mutta kun... omenakojusetä valmisteli omenakojuaan, Taff-joki kimalsi aamuauringossa, ja minä halusin takaisin pehmeään petiini ja leikkiä, että voisin jatkaa vapaaherrattaren elämää Cardiffissa loputtomiin.

Olen välillä todella lapsekas. Kun vitsailin ystävilleni Lontoossa eläväni omassa kuplassa, jossa on aina hauskempaa, siinä oli totta toinen puoli.

Ei auta. Lontoo.

En ole koskaan käynyt Lontoossa. Metrokartan katsominen pyörrytti etukäteen, ja koitin miettiä, miten niin valtavan kaupungin voisi ikinä saada haltuunsa. Tiedättehän, haltuun niin, ettei sydänalassa ole sitä eksymisen tunnetta, vaan vaistollaan osaa jotenkin liikkua aina oikeaan suuntaan. Tykkään, kun saan kaupungista jonkinlaisen "näppituntuman". Mielestäni olen aika hyvä liikkumaan uusissa ympäristöissä ja kaupunkien "haltuunotoissa", mutta Lontoosta en ollut lainkaan varma.

Olin vain varma siitä, että ahdistuisin.

Voin melkein kuvitella Lontoon hihkaisevan pirteästi tähän kohtaan "Surprise!"

Kun Cardiffin bussi jätti minut nyssyköineni jonnekin päin Earl's Courtia, tiesin vain, mihin suuntaan piti lähteä löytääkseni metroaseman. Sitten löysinkin jo oikean metrolinjan. Ja oikean pysäkin, jolla päästä pois. Ja kas, olin kisapaikalla. 

Siinä se ny killittää, hotelli Hilton ja MM-kisat.

Siis että Lontoon metro on näin helppo? Lontoossa aiemmin käynyt siippani oli kotona vakuutellut, että järjestelmä on tehty niin yksinkertaiseksi, että typerinkin typerys osaa typeröidä siellä tiensä perille. Olin väittänyt vastaan, että he eivät taatusti olleet varautuneet näin hönöön matkustajaan. Näköjään olivat. Hönö osasi perille ja sinkautteli seuraavat neljä päivää ympäri Lontoota suvereenisti niin, että muut turistit tulivat kysymään neuvoa.

Joo, olen ylpeä siitä että osasin käyttää Lontoon metroa omin päin. Maalaistyttö isossa maailmassa, osa 4532542.

Seuraavaksi luvassa oli siis ne reenit, mutta niistä lisää osassa kolme. Saatuani tanssijarannekkeen, ruokaa (ja oluen), yritimme tunkea ihmismassassa katsomaan jonkin ikäluokan jotain kisaa. Joo ei. Ei. Eeeeeei.

Puoli tuntia ihmismeressä tönittyämme, hikoituamme ja manattuamme minä ja ystäväni neiti T. tulimme siihen tulokseen, ettemme kuunaan pääse katsomoon asti. 

Ruokaaah!!! Tarjoilijamme oppi nopeasti tunnistamaan pöytämme "siksi nälkäisten tyttöjen pöydäksi".

Joten, päätimme kokeilla jotain muuta. Kisapaikan lähettyvillä oli Baker Street, eli Sherlock Holmesin kotikatu - ja kotikadulla luonnollisesti Holmesin museo. Sain houkuteltua neiti T:n kokeilemaan onneamme sen kanssa.

Siellä oli jono. Ainakin korttelin mittainen jono. 

"Mites olis pubi?", neiti T kysyi. Tykkään neiti T:stä.

Siinä se on, niin lähellä, mutta niin kaukana. Kävin vakoilemassa, milloin museoon kannattaisi yrittää tulla. Opastivat, että aamuisin klo 09, kun paikka aukeaa 09.30. Tää selvä. Kuva: Neiti T.

Ei löytyny pubia, joten menimme viereiseen Regent Parkiin. Siellä oli mustavariksia. Bongaa kuvasta vanha varis. Se etu ystävien kanssa reissatessa on, että voi ottaa tällaisia kuvia. Kuva: neiti T.

Löyty se pubikin sitten viimein. Sellanen hampaattomien setien pubi. Sujahdettiin sekaan kuin kala veteen. Not.

Lauantai olikin varattu sitten turistimeiningille, kun kerran treenitkin käytiin läpi edellispäivänä. Opettajamme käski pitämään vapaapäivän, kävellä vain kohtuudella ja juoda paljon vettä. Luulenpa, että toteutimme käskystä vain tuon ensimmäisen osan...

Aamulla loput joukkueesta halusi vielä kisapaikalle, ymmärtääkseni ostamaan muun muassa uusia tossuja ja sen sellaista. Minua taas kutkutti Portobello roadin kirppari- ja antiikkimarkkinat, joten sovimme tapaamamme kaupungilla myöhemmin. Soolomatkaaja ei pääse hevin irti sooloilustaan... sori tytöt.

Meidän hotla. Oli kyl niin nättiä seutua, niin nättiä.

Olin tässä vaiheessa matkaa niin päivistä sekaisin, etten muistanut koko pääsiäisen olemassaoloa. Ryykäsin siis yhdelle suosituimmista toreista pääsiäislauantaina, virallisena vapaapäivänä. Siltä se näyttikin. Tuli mieleen muutamatkin festarit, joissa ihmisten keskellä eteneminen vaatii kärsivällisyyttä, tarkkaa silmää ja nopeaa reagointia.

Mutta ei se mitään. Päivä oli nätti ja kojut täynnä vielä nätimpää tavaraa. Ostin kaikkea järkevää ja hyödyllistä, kuten

• 120 vuotta vanhan piipun, joka vaatii vielä vähän korjausta
• silkkitaskuliinan mussukalleni
• pienen hopeisen riipuksen itselleni
• skotlantilaisen, jo lakkautetun jalkaväkirykmentin myssyn (itselleni)
• vanhan rugbypallon, tai siis sellaisen uustuotanto-vintage-pallon (saa ny nähdä kenelle)

Olin jo päättänyt, että nyt saa loppua ostelu, kun näin tämän kojun. Aaaaaaaaaa! Upotin pääni vormujen sekaan ja hyrisin.

Tarkoitushan oli siis vain katsella ympärilleen ja nauttia markkinatunnelmasta... mutta joo. Olivat niin halpoja. Rugbypallomyyjätytön mielestä olin "coolest person she's ever met", kun kerroin että olen Lontoossa irkkutanssikisoja varten, mutta ostan pallon koska kuulun myös rugbyjoukkueeseen. No vähälläpä pääsee cooliksi. Olisinpa tiennyt tämän yläasteella!

Matkalla tyttöjä tapaamaan näin metrossa tämän. Olin vieläkin vereslihalla Walesista lähdön vuoksi, ja sitten Lontoon pormestari pistää Walesin loharin haarukannokkaan?! Auuuh! Juhla oli siis Englannin kansallispyhimyksen Pyhän Yrjön kunniaksi, joten päätin sillä sekunnilla osallistua tapahtumaan Cymru-paita päälläni, narsissipinni hatussani ja loharipinssi takissani. 

Oon vähän tämmönen.

Narsissihan on siis Walesin kansalliskukka ja lohari heidän tunnuksensa..

Treffipaikaksi olimme sopineet Green Parkin, Buckinghamin palatsin naapuriläntin. Halusimme kävellä tanssimme vielä pariin kertaan läpi, kun koko joukkue oli kasassa - ihan vain pitääksemme linjat mielessä.

Linja! Liiiiinja!! Kuva neiti  T.

Koska harrastan poliittista korrektiutta ja kaikkien kansojen harmonista yhteiseloa, halusin myös pitää oman pikku performanssini Buckinghamin palatsilla. Irlantilaista kansantanssia skotlantilainen myssy päässä, Walesin kansalliskukka rintapielessä. Tästä kuvattiin myös video, mutta sitä te ette näe, koska se omituinen räpistely ei ole irkkutanssia nähnytkään. Sen sijaan, tässä hieno kuvakaappaus videolta.

Voi pölö tuota ilmettä. Mutta nilkka on suora!

Mitään en oo ottanu. Oikeasti. Mitään en oo ottanu.

Buckinghamilta turistikierros eteni Big Benille ja parlamenttitalolle. Matkalla joukkueemme biologi huomautti hienovaraisesti, että aidan takana kasvaa marjakuusta, eli mitä parhainta pitkäjousipuuta. Hienovaraisesti yritin esittää ilahtunutta. Kimpussani ei siis ole suuri ilkeä marjakuusihirviö.

Saako tällaisen napata ja viedä kotiin?

Yhtä hienovaraisesti yritän osoittaa, että taustallani näkyvä pömpeli on nyt se Big Ben. Olen Rouva Hienovaraisuus.

Turistikuva. On se.

Möllötettyämme kellotornia hetken aikaa päätimme tempaista vielä yhdelle turistikohteelle, Towerille eli kavereiden kesken Toverille. Koska hei, se metro on oikeesti kätevä tapa liikkua nopeasti ympäriinsä.

Kuvassa se ilme, kun ollaan hämmennyksissä metrossa.

Mä en ees... en tiiä. Tää on tämmönen ilme. Silta on komee. Aurinkokin paistoi kivasti.

Joo. Nii.... Kypsä aikuinen. Äiti on varmasti ylypiä.

Pitänee joskus käydä myös sisällä. Kierros on kuulemma hyvä, kertoi kokenut Lontoon-kävijämme neiti M. Välillä oli kyllä melkoinen ähky, kun piti tunkea kaikki nämä nähtävyydet samaan iltaan, mutta ei kuitenkaan kunnolla päässyt nauttimaan yhdestäkään. Kisamatkaajan ongelmia.

Ja sitte vielä tää! Paluumatkalla majapaikkaan bongasimme metropysäkkimme vierestä Tardiksen! Aloimme välittömästi pohtia, oliko se ollut koko ajan siinä, vai laskeutunut vasta hetki sitten.. sisään ei päässyt. Yritimme kyllä. Ei auttanut edes Tardis-mekko.

Seuraavana aamuna odottivat kisat. ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ! Mutta niistä lisää myöhemmin. Sanonpa vain, että tämä aamupala pelasti päiväni, kun kisavuoroa odotellessa ja meikkipakkelit naamassa ei paljoa syöminen käynyt mielessä. Jotta niitos vaan, Prince of Teckin henkilökunta.

Olis tietty voinu ottaa kuvan täydestä lautasesta, mutta se meni jo.

Sitten suoraan maanantaihin. Osa seurueestamme tempaisi kotimatkalle heti aamusta, osa taas maanantai-iltana, joten minulla oli vielä jonkin verran seuraa maanantain ajaksi. Oma lentoni kun odotti vasta tiistaiaamuna. 

Jostain kumman syystä kukaan ei kuitenkaan halunnut vapaaehtoisesti herätä seitsemältä aamulla, jotta ehtisimme jonottamaan ensimmäisenä Sherlock -museoon. Jännä. On kyllä. 

Joten soolomatkailija teki paluun. Ensimmäisenä, 221 b Baker Street!
 

Yhtään en jäkitä. Piti hymyillä, tuli tollanen. Kuva: joku setä.

Iiihhihihhihihihi. Kuva: joku setä.

Jos yhtään olet Sherlockin fani (kirjojen, tai vanhojen elokuvien, tai tv-sarjojen, tai jopa tämän uuden BBC:n Sherlockin), suosittelen museota. Suosittelen myös tekemään kuten minua neuvottiin, eli menemään paikalle heti aamusta noin puoli tuntia ennen museon avautumista. Muuten jonot ja ryysis on jotain aivan kaameaa. Nyt ehdin naatiskella huoneista jotakuinkin rauhassa, kun ensimmäinen setti vieraita rynnisti ensimmäisenä matkamuistomyymälään varsinaisen museon sijasta. Kukin tyylillään.

Siis onhan se uus Sherlock ihan nokkela ja hyvä, mutta mä jotenkin paheksun tämmöistä. Benedict Cumberbatch EI OLE SHERLOCK!!! (Taulu oli täynnä vastaavia lappuja, ei ollu Michaela ainoa.)

Tein sitten tällaisen. Pitää sitä itse kirjailijaakin jonkun muistaa, eikä vaan jotain nättiä 2000-luvun brittinäyttelijää.

Ja lopuksi, kuva Sherlockin vessasta. Mä vaan jätän tän tähän.

Tässä vaiheessa loput seurueestamme oli jo liikkeellä, joten sovimme romanttisesti treffit metroasemalle, josta suuntasimme Greenwichiin. Alkuperäinen suunnitelmani oli tosin käydä British Museumin uudessa viikinkinäyttelyssä, mutta se oli siltä päivältä loppuunmyyty. Ja seuraavaltakin. Hakkasin päätäni metron seinään. Miksi en varannut lippua etukäteen? MIIIIIIKSI?

Ei se mitään. On noita miekkoja nähty, vakuuttelin itselleni. En suruissani halunnut edes vilkaista British Museumin suuntaan - olisihan siellä muitakin näyttelyitä ollut - joten tyttöjen ehdotus Greenwichistä oli ihan passeli.

Ei hitto musta saa kyl niin komeita kuvia. Tää tämmönen puisto tässä. Joku kuninkaallinen pytinki taustalla.

Jengi, tai mitä siitä on jäljellä.

Tää tämmönen kello. Niinku Greenwichissä. Niinku aikavyöhykkeet. Oooh, nörtti.

Tässä vaiheessa naisten oli aika suunnata kohti lentokenttää, joten koitin pähkäillä, käynkö yksikseni Cutty Sarkissa vai siellä Pyhän Yrjön pippaloissa. Cutty Sark, tuo maailman nopein klipperi, houkutti, mutta museolaivan sulkemisaika oli lähellä. Joten, Pyhän Yrjön pippalot. 

Bileet pidettiin Trafalgar Squarella, joten tulipa sekin turistinähtävyys vilkaistua siinä samalla. Vaikka pippalot olivat jo tässä vaiheessa iltaa loppusuoralla, aukio oli mustanaan väkeä. Oli juustomyyjiä (om nom nom nom), perinneruokamyyjiä ("öööh... mitä toi on?!?"), kasvomaalausta lapsille ja ritaritestejä (eipä yhtään tehnyt mieli mennä ritaritestiin, mutta kun se oli vaan lapsille, niin jäi sitten peitsimittelöt väliin).

Ihan oli leppoisa fiilis. Vähän alkoi jo reissaaminen väsyttää, joten päätin vaan istuskella suihkulähteellä ja toljotella.

Tää syöksi savuakin, ja lapset sai laittaa kätensä sen kitaan. Joo... munkin teki mieli laittaa käteni kitaan. En laittanu.

Juhannussalkotanssiii! Tää näytti hauskalta, harmi etten ehtinyt tunkea itseäni mukaan ennen aloitusta. Mutta meininki oli rattoisa. Tuli ihan vanhat Morris-tanssiajat mieleen.

Trafalgar Squaren meininkiä hetken ihasteltuani suuntasin vielä pienelle hiukopalalle pubiin, joka kutsui itseään Sherlock Holmesiksi. Ihan oli kiva paikka se, vähän kyllä palvelu sellaista että henkilökunta oli kurkkuaan myöten täynnä turisteja. No voi. Vieressäni istunut amerikkalainen pariskunta jutteli tuliaisten ostamisesta, ja miehen mukaan heidän pitäisi löytää jotain, jossa lukisi "London, Ireland". 

En ole aivan varma, tiesikö setä missä maassa hän oli. Tai ehkä hän heitti vitsiä vakavalla naamalla. Nainen ei tosin nauranut, nyökytteli vain.

Vielä viimeinen metromatka majapaikkaan, ja sitten aamusta kentälle. Lontoo, olit kiva. Ehkä nähdään taas, kun kuljen lävitsesi matkalla Walesiin.

Ensi kerralla, kisat.

Ilta saa, ja Parlamenttitalo on vielä räjäyttämättä.