Iskin viime viikolla Paniikkinappulan pohjaan. Pyysin opettajiani antamaan minulle yksityistunnin tai tunteja, joiden aikana he arvioisivat askeleeni ja antaisivat tiukkaa palautetta siitä, mihin näiden reilun 20 päivän aikana minun täytyy vielä kiinnittää huomiota. Tänään olen menossa ensimmäiselle "arviointikerralleni" ja minua hermostuttaa jo valmiiksi.
Opettajani ovat mukavia, ja tiedän osaavani askeleet - tai kun muisti pettää, jalkani osaavat ne - joten mikäs tässä hermoillessa? Pfff, syitä kyllä riittää! Kaikki ne pikkujutut, joihin täytyy keskittyä yhtäaikaa; aukikierto, ryhti, jalan ojennus, rentous, HYMY... mutta aivan erityisesti hermoilen sitä, että opettajat keskittyvät tällä kertaa vain minuun. He tuijottavat vain minun liikkeitäni, toisin kuin normaalitunnilla, jossa tanssijoita on tusinan verran lisää.
Katseen kohteena oleminen on hirveää.
Kammoan sitä pyörtymispisteeseen asti.
Mikä sinänsä saattaa kuulostaa vähän hassulta, sillä itsehän olen kisoihin tunkenut. Vielä hassummalta se kuulostaa kun miettii, että olen jälleen kerran intoa puhkuen lupautunut mukaan Dragún Irish Dancersien seuraavaan esitykseen - ja useampaan ohjelmanumeroon vieläpä! Esitys on vajaa viikko Dublinin kisojen jälkeen. Olen siis tuskin ehtinyt edellisestä järkytyksestä selvitä, kun pitäisi jo taas seistä lavan takana tai reunalla odottamassa vuoroaan jalat täristen ja sydän pamppaillen.
En oikein osaa selittää tätä. Tampereen kisoissa hermoilin niin, että käteni vettyivät. Ei siis mitään pientä nihkeyttä tai kostumista, vaan kämmenpohjani kirjaimellisesti virtasivat hikeä. Vuoroa odottaessani tärisin kauttaaltaani ja olin varma, että kaadun hetkenä minä hyvänsä, kun tasapainoni pettää. Edellinen Dragúnien esitys kauppakeskus Hansan pääaukiolla hermostutti niin paljon, etten ollut tunnistaa yleisöön tulleita tuttujani. Kertasin vain paniikinomaisesti päässäni, mikä kuvio tuli minkäkin jälkeen. Olen mestari unohtamaan, mikä kuvio tulee minkäkin jälkeen.
Ja silti sinne lavalle täytyy tunkea kerta toisensa jälkeen.
Se vaan on niin upeaa. Ei nyt ihan seksiwau-upeaa, mutta ei kauaksi jää. Hyvin menneen esityksen jälkeen saatamme listata kilpaa lavalla tehtyjä pieniä virheitä, mutta samaan aikaan vakuuttelemme toisillemme, ettei kukaan niitä huomannut. Jälleen yksi esitys takana, enkä kaatunut! High five! Taputuksia selkään! Jesss! Tanssitovereiden ilmeet, yleisössä olevien tuttujen ilmeet, kaikkia hymyilyttää, hihiii... jännityksen purkautuminen aiheuttaa sellaisen hyvän olon, etten edes yritä kuvailla sitä.
Eli sen kaiken paniikin kestää vain saadakseen itselleen sen uskomattoman hormonimyrskyn, kun musiikki on päättynyt, jalka on pointissa ja rintakehä pullistelee sekä hengästyksestä että ylpeydestä. Minä pystyin tähän sittenkin!
Kisoissa tietysti oma jännityksensä on se, mitä mieltä tuomari oli tanssista. Tampereella palkintojenjakorivissä seistessä sitä salaa toivoi, että kun omaa nimeä ei sanottu kolmantena, se olisi sitten toisena. Tai jopa ensimmäisenä. "Eihän meitä nyt niin montaa tanssijaa ole." Samalla yritin parhaani mukaan pitää mieleni kurissa ja hyssytellä itseäni. Ei sovi ylpistyä ja liikoja tavoitella, ei nuolla ennen kuin tipahtaa. "Kun ei se nyt niin hyvin mennyt".
On kuulkaa vinkeä tunne, kun kunnianhimo, vaatimattomuus ja elämän realiteetit kamppailevat yhtä aikaa mielen herruudesta. Ja vaikka tiedän, että Dublinissa tulee turpaan kuin lumiukolle saunassa, nuo samat ajatukset pyörivät taatusti sielläkin mielessä. "Okei, en ollut kolmas. Ehkä sittenkin...."
Päiviä jäljellä: 25 (oksetusreaktio)
Tossun liimaus: pitää edelleen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti