Omaehtoista treenausta ja auts

Tanssikoulumme on tämän viikon talvilomalla.

14 päivää Dubliniin.

Huono yhdistelmä, oikke huono. Selaillessani kalenteriani matkalla töihin tajusin, että minulla on enää kaksi treenikertaa jäljellä. Edellisellä "arviointikerralla" olin niin hermostunut, etten muistanut edes sitä, millä askeleilla yksittäiset tanssit alkavat. Aika surkeaa, sillä näitä tansseja on tullut hinkattua niin pitkään, että niiden olisi tultava jo selkäytimestä - myös hermostuneena. Tai kuten entinen yläasteen opettajani totesi "Jos tulisin herättämään sinut keskellä yötä, osaisit heti vastata, miten alkaa light double jig!". (Opettaja tosin saattoi puhua saksan kieliopista, mutta periaate on sama.)

Aika kiskoa itsensä sohvalta ylös ja aloittaa kotireenaus toden teolla. Satunnaiset bussipysäkillä tepsuttelut eivät enää riitä.

Ongelmahan tässä on se, että olen saamaton nahjus. Ihailen ystävääni Nooraa, joka treenaa itsekseen ilman opettajaa. Hän on yksi parhaista tanssijoista joita tiedän, enkä osaa kuvitellakaan, että pystyisin yksin samaan. "Ai tänään voisi treenata? No jos katson tämän äärettömän mielenkiintoisen dokkarin ensin, ja sitten voisin pyykätä, ja katsos kun vessan voisi putsata hammasharjalla hinkaten...."

Älkää ymmärtäkö väärin. Rakastan tanssimista. Tanssitunneille meno tuntuu todella, todella harvoin pakkopullalta - ja jos niin sattuisikin käymään, viimeistään lämmittelyn jälkeen olo on jo kokonaan toinen. Tanssituntien jälkeinen raukeus on melkeinpä parasta mitä tiedän. Ja se, kun tajuaa kehittyneensä, tai oppii uusia askeleita, tai hoksaa jonkin pienen yksityiskohdan... se on kuulkaa huumaavan hienoa!

Mutta itsekurini on luokatonta. On aina ollut. Olen hyvä aloittamaan harrastuksia, ja vielä parempi lopettamaan niitä. On pieni ihme, että irkkutanssi on saanut minut niin pauloihinsa, että jatkan tätä jo neljättä (?) vuotta. En kuitenkaan ole hyvä treenaamaan yksikseni. Jos olen raadollisen rehellinen, voisin jopa sanoa etten treenaa koskaan yksikseni. Ja se kostautuu nyt. Ei ihme, että olen näin hermostunut, sillä tunnen omat heikkouteni.

Mutta täten julistan, että seuraavat 14 päivää keskityn vain askeleisiini ja ongelmakohtiini. Mietin aukikiertoa ruokalan jonossa, kertaan askeleita bussissa, treenaan ryhtiäni työtuolissa... kuten engelsmannit sanoisivat, tästä eteenpäin elän ja hengitän kisatanssejani.

Ihan varppina. Ei naureta siellä.

Ai niin. Joku pyysi sen tanssialustasta kertovan kirjoitukseni jälkeen, että kertoisin myös hieman tee-se-itse-alustan käyttökokemuksista. No. Alustahan toimii hyvin - siis niillä kerroilla kun olen saanut itseni ylös sohvalta ja treenannut yksikseni. Heh hehe. Trebleni ovat kuitenkin hitusen paremmat nykyään, ja viime viikon keskiviikkona sain rollsit kulkemaan kivasti ainakin pari kertaa (rollseista täällä video siltä varalta, ettei sana kerro mitään). Alustassa on nyt tosiaan vielä muovimattoa päällimmäisenä kerroksena hillitsemässä pahinta kopinaa. Lisäksi suojasin reunat mustalla ilmastointiteipillä, sillä revin jo kertaalleen sukkahousuni alustan kulmaan.

Keskiviikkona treenasin rollsien lisäksi St. Patrick's Dayn (ystävien kesken ihan vaan Pate) askeleita. Viime maanantaina kuulin, että jätän yhden "äänen" tekemättä, eli en kopauta kengällä lattiaan kun pitäisi. Sitä kopautusta onkin kiva opetella nyt, kun olen jo pari vuotta tanssinut Patea väärin - lihasmuisti ei vaan millään tajua uutta tapaa...

No, siinä töpötellessäni päätin vetäistä oikein kunnolla. Kunnolla pepulleni, meinaan. Ja tietysti otin liukastumisen ranteella vastaan. Auh. Mutta kyl tää tästä. Reeniä reeniä reeniä. Roll roll roll.


Huomatkaa vasemmassa reunassa näkyvä piiiitkä paksu naarmu. Näin käy kun liukastuu.

Päiviä jäljellä: Vähän
Teatteriliput Abbey Theatren King Leariin: varattu, koska tyttö tarvitsee Dublinissa jotain muutakin ajateltavaa.